spiritual bodies

Through my profession I’ve noticed that people usually identify themselves either with their physical body or their spirit. In other words they see themselves either physical or spiritual. Some people have an easy access to both sides of their being, but it can still be difficult to sense both sides simultaneously. Even for those who practice yoga it can be easier to do separately the physical practice and then to have another moment to connect to their inner feelings.

Often those who feel they are mostly their physical body, are not interested in spirituality. Or if they are their spirituality is superficial: it’s not incarnated. But what is a physical body without spirit? Isn’t it a functional and empty cover, a nerveous system?

Those who feel their are primarily spiritual, might overlook their physical body. What is spirituality then without a feeling of incarnation? Maybe floating with thoughts about spirituality and being somewhere else than this world.

When our spirit is alive in our body, the body has a perceptible vibration. Then the spirituality is not thoughts. It’s become a sensitive body which sets limits spontaneously and clearly.

The yoga practice offers a possibility to join these two sides of us and to melt them together, but you have to know how to do it. One goal of yoga is to make us physically spiritual and spiritually physical. The understanding of Prana is the way. It’s about sensing the life energy in the body and connecting to the invisible world through it.

14362573_10207021896815210_3119881727354932195_o

ESPRIT INCARNÉ

Dans mon métier, j’ai constate souvent que les gens s’identifient soit à leurs corps physique soit à leur esprit. Certains sont à l’aise avec les deux facettes de leur être, mais il se peut quand même qu’il soit impossible de les vivre simultanément. Il me paraît qu’il en est ainsi aussi pour les pratiquants de yoga. Il est plus facile de faire une pratique physique à part et prendre séparément du temps pour se connecter à ses sentiments intérieurs.

Souvent ceux qui se prennent plutôt pour un corps n’atteignent pas à la spiritualité. Ils peuvent s’intéresser à la spiritualité, mais comme leur esprit n’est pas vraiment incarné, la spiritualité reste superficielle. Qu’est-ce que le corps physique sans esprit? N’est-ce pas un récipient où le système nerveux fonctionne?

Ceux qui se sentent plutôt spirituels, peuvent mépriser le côté physique de leur être. Mais qu’est-ce que la spiritualité sans le corps physique ressenti? C’est probablement des pensées concernant la spiritualité et une absence du monde réel.

Lorsque notre esprit se manifeste dans notre corps, sa vibration énergétique est bien perceptible. Là, la spiritualité n’est plus des pensées. L’esprit a pris une forme physique et il reconnaît clairement et spontanément les limites saines à l’aide du corps.

La pratique du yoga offre la possibilité d’unir et d’intégrer ces deux facettes de notre être, mais nous devons savoir comment procéder. Un des buts du yoga est la fusion de ces deux dimensions. Nous devenons donc physiquement spirituels et spirituellement physiques. Ce qui est la condition préalable à cette fusion est la compréhension du Prana. Nous devons reconnaître et sentir l’énergie vitale dans notre corps. C’est par lui qu’on se connecte à la vie en dehors de notre corps et au monde invisible.

HENKI KEHOSSA

Kohtaan ammatissani siinä mielessä kahdenlaisia ihmisiä samastuvatko he enemmän kehoonsa vai henkeensä. Ihminen hahmottaa itsensä yleensä joko fyysiseksi tai henkiseksi olennoksi. Joillekin pääsy yhteyteen molempien olemuspuoliensa kanssa on vaivatonta, mutta silti heille voi olla mahdotonta elää näitä molempia olemuspuolia samanaikaisesti. Myös monille joogan harjoittajille on helpompaa tehdä fyysinen joogaharjoitus omana harjoituksenaan ja ottaa erikseen aikaa kokea yhteys sisäiseen maailmaansa.

Monesti ne, jotka hahmottavat itsensä fyysisiksi, eivät saa kiinni henkisyydestä. He voivat olla kiinnostuneita henkisyydestä, mutta koska heidän henkisyytensä ei ole kehollistunut, se on pinnallista. Mutta mitä on fyysinen keho ilman henkisyyttä? Kuori, jossa hermosto toimii. Ne taas, jotka kokevat itsensä henkisiksi, saattavat ylenkatsoa fyysistä olemustaan. Mitä sitten on henkisyys ilman fyysisyyttä? Leijumista henkisyyttä koskevissa ajatuksissa irti tästä maailmasta.

Kun henkemme ilmenee kehossamme, kehon energeettinen värähtely on selvästi tunnettavissa. Silloin henkisyys ei ole ajatuksia. Henki on ottanut kehollisen muodon ja se tunnistaa spontaanisti ja selkeästi terveet rajat, joissa on parasta toimia.

Joogaharjoittelu tarjoaa mahdollisuuden yhdistää nämä kaksi puolta meissä ja sulauttaa ne toisiinsa, mutta meidän täytyy tietää miten se tapahtuu. Yksi joogan tarkoituksistahan on nimenomaan tämä sulautuminen, jossa meistä tulee fyysisesti henkisisiä ja henkisesti fyysisiä. Pranan ymmärtäminen on edellytys tälle yhdistymiselle. Meidän pitää tunnistaa ja tuntea elämänenergia kehossamme. Sen kautta voimme sitten päästä yhteyteen kaiken elämän ja näkymättömän maailman kanssa.

Photo by Mari Jannela

Advertisements

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

Countdowns

In my present life I travel at least twice a month and that’s why many things need to be organized also according to the length of my stay. One thing I’m aware of when preparing a trip is how many practices would I do. From this morning’s countdown feelings before my next trip there was a flush of gratitude and joy in me – not for the first time!

Because of the practice, any trip seems more exciting for me. It gives a structure and a meaningful continuity to my life on many levels. Imagine three days wherever you are and imagine then three days with a practice every morning and feel the difference inside. When you practice you know you will be facing your real feelings, sensing deeply your body, your breath, you will have a big adventure going on inside of you all three days!

By doing my practice I become one with the place and local people through my rootedness. I become anchored and I don’t have a feeling of travelling at all. I’m just totally being there. I’m also building something all the time inside of me no matter what the outer circumstances are. Sometimes life around me is tumultuous and the practice takes me back to my roots. Sometimes life is flat and the practice gives lovely sparkles to my day. My practice is my daily contribution to the creation. It gives a frame around which life happens.

COMPTES À REBOURS

Dans ma vie actuelle, je voyage au moins deux fois par mois. Beaucoup de choses doivent être organisées aussi du point de vue de la durée de mon séjour. Uune chose dont je suis consciente en préparant mon voyage est le nombre de pratiques que je ferais pendant le voyage. Ce matin, j’ai senti une fois de plus le compte à rebours qui commençait avant mon prochain voyage et j’avais une bouffée de gratitude à l’intérieur de moi – pas pour la première fois!

Pour cause de la pratique du yoga tous les voyages sont une inspiration de plus pour moi. La pratique me donne une structure et une continuation internes significatives sur plusieurs niveaux. Imaginez trois jours de votre vie dans n’importe quelle situation et imaginez ensuite la même situation avec une pratique tous les matins et sentez la différence à l’intérieur de vous. Lorsque nous pratiquons, nous savons que nous allons faire face à nos vrais sentiments, nous allons sentir notre corps, notre respiration et nous allons avoir une aventure à l’intérieur de nous pendant les trois jours entiers.

Où que je sois, je m’intègre à l’endroit et aux gens par l’ancrage que me procure ma pratique. Par mon enracinement momentané, je n’ai pas l’impression d’être en voyage du tout. Je suis totalement là où je suis. Je suis en train de construire quelque chose quelles que soient les circonstances extérieurs. Parfois la vie est tumultueuse et c’est la pratique qui me ré-enracine. Parfois la vie est plus plate et à ces moments-là, la pratique me fournit des étincelles extraordinaires pour m’embellir ma journée. Ma pratique est ma contribution quotidienne à la création. Elle me donne un cadre autour duquel la vie peut s’exprimer.

LÄHTÖLASKENTAA

Nykyinen elämäni on sellaista, että matkustan vähintään pari kertaa kuukaudessa ja siksi monien asioiden tulee olla hyvin organisoituja myös suhteessa matkani pituuteen. Matkalle valmistautuessani mielessäni pyörähtää aina ajatus myös siitä kuinka monta harjoitusta matkallani tulen tekemään. Tämän aamun countdown-tunnelmista ennen seuraavaa matkaani suihkusi sisälleni kiitollisuuden ryöppy – eikä todellakaan ensimmäistä kertaa.

Jo harjoituksen vuoksi matka vaikuttaa etukäteen jännittävältä. Matka saa harjoituksen mukaan oman rakenteensa ja elämässä on mielekästä jatkuvuutta monella eri tasolla. Kuvittele omassa elämässäsi kolme päivää missä tahansa tilanteessa ja mieti samat kolme päivää niin, että mukana on joogaharjoitus. Tiedät jo etukäteen, että olet kosketuksissa todellisten tunteittesi kanssa, tunnet voimakkaasti kehosi, hengityksesi ja tiedät olevasi tässä seikkailussa osallisena kolme peräkkäistä päivää.

Kun itse teen harjoituksen matkoillani, tunnen miten tulen osaksi kulloistakin ympäristöä ja sen ihmisiä. Juurrun sinne – hetkeksi – enkä siis olekaan matkalla. Olen siellä totaalisesti. Koko ajan rakennan sisälläni jotain huolimatta ulkoisista olosuhteista. Joskus elämä ympärilläni on vilkasta ja vauhdikasta ja silloin harjoitus vie minut rauhaan ja hiljaisuuteen. Joskus elämä on näennäisen tasaista ja silloin voikin olla, että harjoituksen kautta elämä antaa yllättäen jotain uudenlaista sähköä ja säihkettä. Harjoitus on minun osuuteni päivittäisessä luomistyössä. Se antaa keveät kehykset kaikelle muulle tapahtua.

IMG_2580

Photo by Anne, * St-Jean-Cap-Ferrat *

The health is always present

Patanjali‘s Ashtanga Yoga suggests that a life of an individual is good when it’s in harmony with all life. We don’t always easily get there on our own. Patanjali presents the principles of *Yama* and *Niyama* to help us. These ten principles can be experienced and also practiced with different degrees in our action, speech or thought depending on our level of consciousness. First we need to stop doing things against life. Then we stop speaking against life and then gradually we can change the content of our thoughts too. In Yoga Sutra II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam) Patanjali tells that we should always give the right direction to our thoughts. That’s our responsibility. We can’t stop having thoughts, but we can direct them.

I’ve noticed that many people stop doing yoga because of some pain. Many people also stop doing many other things because of some pain. The pain gets easily almost all of our attention. In addition to that mental attention many people talk about their sicknesses or diseases and become strangely attached to these discomforts. Whenever the first symptoms appear, they start to give them more energy by sharing the feelings with others and this will certainly make them (feel) more sick. This is how they become victims of their own stories.

You can try to change the direction of your thoughts whenever you feel some symptoms of any disease. Try first not to mention it to anybody. Why mention it? You would only have other people’s attention for that too and it would increase the negative energy. Don’t label yourself by any disease. When you go deeper in this philosophy in your life, you can see that the Yama and Niayama are very simple. It’s always about focusing on life instead of death. Focusing on health instead of disease. We decide where our energy goes and that’s how we create our life.

À LA VOTRE!

L’Ashtanga Yoga de Patanjali énonce qu’une vie individuelle n’est épanouie que lorsqu’elle est en harmonie avec toute vie. Cette harmonisation n’est pas toujours simple de réaliser. Pour notre orientation, Patanjali présente les principes de Yama et Niyama. Ces dix principes peuvent être expérimenté et même pratiqués à des degrées variés dans nos actes, nos paroles et nos pensées – selon notre niveau de conscience. La première chose est d’arrêter d’agir contre la vie. Ensuite sera corrigée notre parole qui devrait être en accord avec la vie. Progressivement le contenu de nos pensées changera aussi. Dans le Yoga Sutra II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam) Patanjali nous parle de l’importance de donner une direction à nos pensées. Il nous suggère de remplacer la négativité toujours par son opposé. C’est là, notre responsabilité. Nous ne pouvons pas arrêter le flot de pensées, mais nous pouvons le diriger.

J’ai remarqué qu’un certain nombre de gens arrête complètement de pratiquer le yoga à cause d’une douleur. Mais beaucoup de gens arrêtent beaucoup d’autres choses dans la vie également à cause d’une douleur. La douleur absorbe facilement toute notre attention. En plus de cette attention mentale, nous parlons de nos maladies et par cela nous devenons étrangement attachés à ces ennuis. Dès que les premiers symptômes apparaissent, nous les guettons et nous leur donnons de plus en plus d’énergie en partageant les ressentis avec les autres. Nous construisons une maladie. C’est comme ça que nous devenons victimes de nos propres histoires.

Nous pouvons essayer de changer la direction de nos pensées à chaque fois que nous ressentons les symptômes de n’importe quelle maladie. D’abord, n’en parlons à personne. Pourquoi les mentionner? En les mentionnant, nous aurions l’attention des autres pour le déséquilibre ce qui ne ferait que croître l’énergie négative. Quand nous plongeons plus profondément dans cette philosophie positive de Patanjali, nous pouvons constater que Yama et Niyama, c’est très simple. Il s’agit toujours de se focaliser sur la vie au lieu de la mort et sur la santé au lieu de la maladie. Nous pouvons décider où va notre énergie et c’est comme ça que chaque moment nous créons notre réalité, notre vie.

KEN VAIVOJANSA VAIKERTAA…

Patanjalin Ashtangajoogassa hyvä ihmiselämä tarkoittaa harmoniaa muun elämän kanssa. Tässä ovat avuksi joogan henkiset periaatteet, *Yama* ja *Niyama*. Riippuen omasta tietoisuuden tasostamme, nämä kymmenen ohjenuoraa herää henkiin teoissamme, puheissamme ja jopa ajatuksissamme. Ensin pidättäydymme teoissamme kaikesta elämän vastaisesta. Sen jälkeen korjaamme sanojamme elämänmyönteisiksi ja lopulta puhdistamme myös ajatuksemme. Patanjali ohjeistaa Yoga Sutran kohdassa II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam), että meidän tulisi aina suunnata ajatuksemme rakentavasti. Se on meidän vastuullamme. Emme voi lopettaa ajatusten virtaa, mutta voimme antaa niille suunnan.

Usein saan kuulla, että ihmiset lopettavat joogaharjoittelun jonkun kivun vuoksi. Olen huomannut ihmisten lopettavan paljon muitakin asioita kipujen vuoksi. Kipu saa usein miltei kaiken huomiomme ja sitten muut elämänvalinnat tehdään kivusta käsin ja suhteessa siihen. Monesti vaikuttaa siltä, että ihmiset puhuvat niin mielellään vaivoistaan ja sairauksistaan, että he näyttävät kiintyneen näihin vitsauksiin. Ja sitten kun uudet ensimmäiset oireet ilmaantuvat, monet antavat niille energiaa voimistua jakamalla ajatuksia niistä muiden kanssa. He haluavat jakaa kokemuksiaan ja miettiä sairauden eri puolia ja mahdollisuuksia pahentua. Kaikki kipuun keskittyminen pitää tilanteen paikallaan tai pahentaa sitä. Ihminen on avoin sairastumiselle. Hänestä tulee omien tarinoidensa uhri.

Kun seuraavan kerran olet tällaisessa tilanteessa ja tunnet joitain sairauden oireita, voit yrittää muuttaa ajatustesi suuntaa. Älä esimerkiksi mainitse niistä kenellekään, sillä se on aivan turhaa. Saisit varmasti muiden huomion, joka kasvattaisi tätä orastavaa energiaa. Älä muutenkaan puhu sairauksistasi, ellei se ole todella välttämätöntä. Kun pääset syvemmälle tässä filosofiassa, huomaat että Yamassa ja Niyamassa on kyse siitä, että keskitämme huomiomme elämään emmekä kuolemaan. Keskitymme terveyteen emmekä sairauteen. Voimme itse päättää siitä mille huomiomme annamme ja näin luomme elämäämme joka hetki uudeksi.

IMG_0128

* Photo by Anne *

Millions of ways to grow

It’s not rare that when people come to yoga workshops they are a bit tense. One part of the intense energy is natural alertness, openness towards the new and the unknown as well as the activation of one’s own input for the cooperation between the student and the teacher. The other part of tension is maybe not necessary. The one that grows from the desire to be in a perfect mood, in a perfect condition to make a perfect workshop. 🙄

Sometimes people e-mail me before the workshop. Life gives us so many surprises which also change the original setup for the workshop. There are aches, diseases, low feelings and bigger losses. Sometimes somebody tells me that there’s been some troubles, but that (s)he decided to make it after all, but can only do a modified practice. Obviously something which is less than his/her own expectations. A thought of something more or better is the opposite of presence. A pure presence is impossible when you see your dreams or projections and you compare yourself to them. You’re split in two. This is the way to create negative emotions and feel bad.

Yoga is not ahead of time. What is now, is essential. Nothing else is. Not what could have been. If you have only one foot available, you shouldn’t think that two feet would be better. You don’t need anything you don’t have. I believe that any loss can be seen as a blessing or transformed to something good. If we recover and have again what we used to have, we would be more grateful. If we don’t get back what we had, we can realize we weren’t thankful for something we took for granted. Maybe we then realize what we still have and we change our point of view: nothing is to be taken for granted. That can lead to a real thankfulness and happiness for this moment.

BÉNÉDICTIONS INVISIBLES

Il est assez fréquent que les gens viennent à un stage de yoga un peu tendus. Une partie de tension est due, en général, à un état d’excitation et d’ouverture naturel vers le nouveau et l’inconnu et pourquoi pas à l’activation de l’apport de l’élève pour la coopération avec le professeur. L’autre partie de tension n’est pas forcément nécessaire. Celle qui nous dit de devoir être d’une parfaite humour, dans la parfaite condition pour faire un stage parfait. 🙄

De temps en temps, les élèves m’envoient un mot avant le stage. Comme la vie nous réserve toutes sortes de surprises, les paramètres originaux pour le stage peuvent changer aussi, bien entendu. Il nous arrive d’avoir des douleurs, des maladies, nous vivons de petites ou de grandes pertes. Parfois quelqu’un m’écrit en me disant qu’il/elle a eu des problèmes, mais que malgré tout, il/elle a fini par faire le stage, mais ne va pas pouvoir faire à fond. Ce qui veut dire que la personne va faire très clairement quelque chose de moins par rapport à ses attentes. Une pensée d’avoir perdu la possibilité d’être quelque chose de plus ou de meilleur est l’opposé de la présence. Une vraie présence est impossible quand on vit dans ses rêves et ses projections et qu’on se compare avec ceux-là. À ces moments-là, nous sommes divisés en deux. C’est la façon la plus simple de créer des émotions négatives et de se sentir mal.

Dans le yoga, ce qu’il y a maintenant, est essentiel. Rien d’autre. Non ce qui aurait pu être. Si nous n’avons qu’un seul pied disponible, nous ne sommes pas censés penser que les deux seraient mieux. Nous n’avons besoin de rien de plus que ce que nous avons. Je suis certaine que n’importe quelle perte peux être vue comme une bénédiction ou bien transformée en quelque chose de bien. Par exemple, lorsque nous nous remettons d’une maladie, nous sommes plus reconnaissants d’avoir de nouveau la santé que nous connaissions avant. Si nous ne nous en remettons pas, nous pouvons constater que nous n’étions pas conscients et reconnaissants de quelque chose qui était évident pour nous. Peut-être cela nous réveille pour voir ce que nous avons encore et que cela non plus n’est pas évident. Ceci peut nous conduire à une reconnaissance et épanouissement au moment présent.

LUKEMATTOMAT SIUNAUKSET

Harvemmin ihmiset tulevat joogakurssille täysin rentoina. Yksi osa tihentynyttä energiaa on tietenkin luonnollinen valppaus ja avoimuus uutta ja tuntematonta kohtaan sekä oman panoksen aktivointi, kun kyseessä on myös opettajan ja oppilaan välinen yhteistyö. Toinen osa jännitystä on ehkä tarpeeton. Se, kun ihmiset haluavat tulla täydellisessä olotilassa ja täysissä voimissaan suorittamaan täydellisen kurssin. 🙄

Joskus minuun otetaan yhteyttä ennen kurssia. Elämässä tietenkin sattuu kaikenlaista yllättävää, joka muuttaa sitten alkuperäisiä asetuksia kurssin suhteen. On kipuja, sairauksia, huonoja fiiliksiä ja isompia menetyksiä. Joskus joku kertoo, että on ollut jotain häikkää ja tulee kuitenkin kurssille, mutta voi tehdä vain jotain kevyempää. Ilmeisesti siis jotain mikä on omia odotuksia vähemmän. Ajatus enemmästä ja paremmasta on vastakohta läsnäololle. Tiivis läsnäolo on mahdotonta, kun koko ajan näkee haaveensa ja projektionsa ja miettii miksi tilanne ei ole niiden kaltainen. Näin elää mielessään kahtiajakautuneena ja saa luotua paineita ja negatiivisia tunteita. Tästä kaikesta tulee paha olo.

Jooga ei kulje ajassa edellä. Se mitä on nyt, on olennaista. Mikään muu ei ole. Ei se mitä olisi voinut olla. Jos yksi jalka on käytettävissä, ei kannata ajatella, että jos olisi kaksi jalkaa, olisi niin paljon parempi. Et tarvitse enempää kuin mitä sinulla on. Uskon, että kaikki menetykset voidaan kääntää siunaukseksi. Jos tilanne palaa ennalleen, jos tervehdymme, olemme todella kiitollisia siitä mitä olemme saaneet takaisin. Ja jos ei palaa, näemme sen että emme olleet kiitollisia jostain, jota pidimme itsestäänselvyyteenä. Siten ehkä heräämme tähän hetkeen katsomaan mitä muuta pidämme itsestäänselvyytenä. Se voi johtaa kiitollisuuteen ja onnellisuuteen tästä hetkestä. Siitä tulee hyvä olo.

IMG_0183

* Photo by Anne *

In the tumult of the practice

I’ve noticed that Ashtanga Yoga is often presented as a very challenging practice where the practitioner constantly faces his/her limits and overcomes them. This is usually also the way how the teachers are trained: to encourage the students to work their limits and to help them in a way to exhaust themselves. No wonder if this image of constantly going beyond your limits is also very strong in the students’ minds. But this is not how it needs to be. If you follow this mindset, you create a struggle. Some people practice as if they were having a fight with an invisible enemy. Some alternate between the feelings of self-importance and frustration. These are the ways to lose your energy. We should follow the highest principle of yoga, Ahimsa, respect for all life, also in the asana practice.

To do the asana practice we don’t need to be frenetic. We can start with a calm mind and without expectations. Even if going beyond our limits is an excellent possibility this practice can give us, we can’t experience it in every practice. Why should we go beyond our limits at all then? I see the importance of it only when we realise that something has remained blocked in our physical body or our mind. We can then find more space, more potency and deeper joy through the practice. Sometimes another kind of strategy might be needed; softness and refraining from pushing your limits. Otherwise the practice can become an ego trip where you need to prove yourself how you improve or how you compare with others.

Those who make the practice a physical torture, face the least their real pain and weaknesses. Even if you always practice feeling pain and being on the edge, it doesn’t mean your practice is deep or that it works or that it’s a real challenge. A strong physical practice makes you insensitive to feel the small voices of your system. They can only emerge in silence and depth. When our consciousness is brightened and you get a new perspective, you can take the chance. You can’t force it. It’s important to be conscious of what’s going on and how to help that process. Life can bring us a challenge any time. The question is are we ready then. Don’t sweat too much. Keep conscious, save your energy and be open to see when it’s time to make a move. Sometimes it can mean an effort to make, most often it’s about letting go.

FACE À SON ADVERSAIRE?

La pratique de l’Ashtanga yoga est souvent présentée comme une pratique particulièrement exigeante où le pratiquant fait face à ses limites et les surmonte très fréquemment. C’est dans le même esprit que les enseignants sont formés: à encourager les élèves à pousser leurs limites et à les aider jusqu’à l’éreintement dans la pratique. Ce n’est donc pas une surprise que cet état d’esprit s’installe chez les élèves aussi. Mais il y a une autre façon. Car si nous continuons avec cette mentalité, nous créons une lutte destructive à l’intérieure. Il y en a qui pratiquent comme s’ils se luttaient tout le temps contre un ennemi invisible. Il y en a qui alternent entre la prétention et la frustration. Ces manières nous font perdre notre énergie. Nous sommes invités à suivre le principe le plus élevé du yoga, Ahimsa, – le respect pour la vie -, aussi quand nous pratiquons des asanas.

La frénésie n’est pas nécessaire pour faire une pratique du yoga. Nous pouvons commencer avec un mental calme et sans attentes. Même si cette pratique nous procure la possibilité d’aller au-delà de nos limites, ce n’est pas quelque chose que nous vivons dans chaque pratique. Et pourquoi devrions-nous dépasser nos limites en général? Je ne vois qu’une seule raison, celle de donner plus de vie à notre systême quand il est bloqué par une cause physique ou psychique. Par la pratique nous sommes capables de créer plus d’espace, de trouver plus de potentiel et plus de joie. Parfois une autre sorte de stratégie marche mieux: la douceur et le refus de pousser nos limites. Sinon la pratique devient facilement une performance ou une comparaison avec les autres.

J’ai l’impression que ceux qui se torturent physiquement dans la pratique, ne font pas face à leurs vraies peines ni à leurs faiblesses. Souvent on force, on se torture pour cacher quelque chose de plus profond. La peine superficielle ne veut pas dire que la pratique soit un vrai défi ou que ça donne de bons résultats. Quand on pousse trop fort, cela nous rend moins sensibles et cela cache les voix plus timides en nous, celles qui émergent en silence. Lorsque notre conscience est illuminée et que nous avons une nouvelle perspective, c’est là que nous avons une nouvelle possibilité. Nous ne pouvons pas la forcer. Ce que nous pouvons faire, c’est rester conscients et alertes sur ce qui se passe pour aider ce processus au mieux. La vie nous offre des challenges souvent d’une façon inattendue. Sommes-nous prêts à ce moment-là? Ne faites pas trop d’efforts. Restez conscients, gardez votre énergie et prenez un pas à l’avant quand c’est le moment en faisant un effort de plus ou bien en lâchant prise.

TAISTELUN TUOKSINASSA

Ashtangajoogaa kuvataan monissa esittelyteksteissä siten, että harjoituksessa ihminen kohtaa ja ylittää kehon totuttuja rajoja. Tähän myös ohjaajat koulutetaan: kannustamaan oppilaita ylittämään rajojaan ja auttamaan heitä tässä rehkimisessä. Ehkä siksi harjoittelijoiden mielikuvissa sykkii vahvana käsitys, että kyse on jatkuvasta pinnistelystä rajojen ylittämiseksi. Näinhän ei tarvitse olla. Varsinkin kun tällaisesta asennoitumisesta syntyy taistelu. Jotkut harjoittelevat kuin olisivat koko ajan todellisessa kamppailussa näkymättömän vihollisen kanssa. Jotkut taas vuorottelevat kiihkeän itsetyytyväisyyden ja turhautumisten välillä. Näin menee paljon energiaa hukkaan. Taistelu ei lopu eikä rauhaa löydy. Joogan tärkeimmän periaatteen, Ahimsan, elämän kunnioittamisen, tulisi toteutua tietenkin myös asanaharjoituksessa.

Meidän ei myöskään tarvitse harjoituksessa lähteä liikkeelle vimmaisina, vaan voimme olla täysin puhtaita ja asenteettomia. Vaikka omien rajojen ylittäminen on yksi harjoituksen mahdollisuuksista, ei sitä voi toteuttaa joka harjoituksessa. Miksi rajoja pitäisi sitten ylipäätään ylittää? Lähinnä vain siksi, että jos meissä on jotain jäänyt henkisesti tai fyysisesti kutistuneeseen tilaan, voimme harjoituksen avulla löytää keinon antaa elämälle lisää tilaa. Voimme antaa suuntaa energiallemme löytääksemme jälleen ryhtiä ja iloa. Tähän voidaan joskus tarvita erilaista strategiaa eli pehmeyttä ja rajojen alitusta. Muutoin harjoittelusta voikin tulla pelkkä egon kilpajuoksu, jossa on koko ajan tärkeää todistella itselleen miten kehittyy fyysisesti tai että on muita parempi.

Näyttää siltä, että ne, jotka eniten puhkuvat ja kihisevät harjoituksessa, ohittavat näin kipukohtansa tai omat heikkoutensa. Se, että tekee aina äärirajoilla, ei kerro harjoituksen syvyydestä, toimivuudesta tai todellisesta haastavuudesta paljoakaan. Raivokas fyysinen tekeminen peittää alleen hennot äänet. Ne voivat tarjoutua työstettäviksi hiljaisuudessa ja syventyneessä olotilassa. Silloin kun tietoisuus kirkastaa jonkun kohdan meissä ja kun saamme uuden perspektiivin, voimme ottaa tilaisuuden vastaan. Emme voi sitä pakottaa. Tärkeää on siis tietoisuus siitä mitä meissä tapahtuu, millainen mahdollisuus avautuu ja miten osallistumme siihen viisaasti. Uskon, että uho ei vie joogassakaan mihinkään. Elämä yllättää ja tuo haasteen tai mahdollisuuden, milloin vain. Olemmeko juuri silloin valmiita? Näemmekö tilaisuutemme koittaneen? Älä siis turhaan huhki. Pysyttele tietoisena, säästä voimasi ja näe milloin on hetki ottaa askel uuteen suuntaan. Joskus se tapahtuu ponnistellen, useimmiten hellittäen. 426399_3097420447634_912375428_n

On engineering and injuring

The recent years many yoga teachers have expressed their concern through some articles in social media about the Yoga Alliance. Some have even articulated that Yoga Alliance ruins yoga. I’ve had a hard time to understand how an organization could ruin yoga. An unqualified yoga teacher is not capable of that either. Yoga simply can’t be ruined. Sure, many things are taught in the name of yoga without being done in the spirit of yoga.

Many have have been speculating if the certificate of 200 hours of teacher training can give you a qualification of a yoga teacher. I guess we all agree that not a paper neither a certain amount of hours make anybody qualified in any field. Nowadays there is also a register of Ashtanga yoga teachers (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), but there was a time when the main thing to be a qualified teacher was to be a committed practitioner. The insights and the understanding of a teacher on her/his own body and on her/his own human nature through the practice were the only experiences to share with the students.

I see the teacher trainings as a kind of teacher factories. The new teachers are taken into Yoga Alliance’s register, if the training is approved by them. The trainings can offer a superficial understanding, a review of asanas and a technique of how to change the body positions of a student. What these trainings can’t do is raise the level of consciousness of the participants even if this is one of the most important features of a yoga teacher. That’s why in the end everything depends on the teacher’s capacity of being open-minded, open-hearted and not to limit students to be bodies to handle. I can see that in Ashtanga yoga the teachers are clearly divided in two. There are engineers who use their minds to approach the student’s body and whose ajustments are mechanical. And then there are healers whose work comes from their heart and who don’t necessarily try to change their students.

As I personally have mostly been practicing Ashtanga yoga, I’ve got my experiences as a student with Ashtanga yoga teachers. Every once in a while, I’ve found myself in cold hands, even if the teacher has had a decades long practice and teaching experience. I’ve noticed that the long background in yoga hasn’t meant sensitivity or a great pedagogy. I’ve even felt sometimes that more experienced the teacher, the more rough and mechanical the touch. Some experienced authorized or certified teachers have been arrogant, insensitive, without a real connection with the student. These teachers have emphasized the technique as well in the practice as in the ajustments. After these awkward moments I’ve been thinking that someone could certainly do it better even after just some weekend courses. Great things can happen in the interaction with a little experienced, but a loving teacher. Maybe less injuries?

Every time I get an ajustment, I’m confused. I ask myself why. On the surface it seems to help, but in reality it doesn’t. Ajustments are needed only minimally. Is it the commercial influence on yoga that has created this obsession of helping, ajusting, pushing, twisting and trying to accelerate the change? Yoga is however everybody’s own personal path. You should do it yourself as you do your meditation. You need to be able to stand the difficult moments and uncertainty. You need time for the formation of new neural connections. Only some occasional ajustments, alignments can be fruitful when something is already ready in the student, but even then it’s not necessary. The teacher can sometimes help the student with love and presence to take a step to something new – in a deep connection with her/him.

INGÉNIEURS VS GUÉRISSEURS

Ces dernières années, beaucoup de professeurs de yoga ont exprimé leur souci par des articles parus dans le média social concernant la association américaine de yoga, Yoga Alliance. Il y en a qui ont articulé leur crainte en disant que Yoga Alliance détruit le yoga. Jusqu’ici je n’ai pas pu comprendre comment une organisation pourrait détruire le yoga. Un professeur incompétant ne peut pas le faire non plus. Le yoga ne peut pas être détruit. Bien entendu, au nom du yoga on enseigne des choses qui ne sont pas forcément très proches de l’esprit du yoga.

Dans les articles, il y a eu des spéculations par exemple sur le nombre d’heures dans les formations des professeurs de yoga. Est-ce que les 200 heures sont suffisantes? Je crois que nous sommes tous d’accord que pas un diplôme ni un certain nombre d’heures ne forment pas un spécialiste dans quelque domaine que ce soit. Aujourd’hui, il existe aussi un registre des professeurs de Ashtanga Yoga (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mais avant, ce qui comptait pour un professeur compétant, c’était un engagement personnel pour une pratique régulière. Le savoir était le résultat d’une recherche personnelle aussi bien sur le corps physique que sur la psyché et c’était ce qu’on pouvait partager dans l’enseignement.

Je vois les ‘teacher trainings’ un peu comme des usines pour fabriquer des enseignants de yoga. Les nouveaux enseignants sont ensuite enregistrés par la Yoga Alliance si la formation qu’ils ont suivie est approuvée par celle-ci. Les formations peuvent offrir une compréhension superficielle, une étude des techniques des asanas. Ce que ces formations ne peuvent pas faire, c’est d’élever le niveau de conscience des élèves – la qualité que je trouve une des plus importantes pour un professeur de yoga. C’est pour ces raisons-là que tout dépend à la fin de la capacité de l’enseignant d’être ouvert dans son esprit et dans son cœur et de ne pas limiter l’élève à un corps physique à traiter. J’ai l’impression que parmi les enseignants de ashtanga yoga on peut distinguer deux groupes clairement divisés. Il y a des ingénieurs, ceux qui ajustent méchaniquement par le savoir qu’ils ont requis mentalement. Il y a aussi des guérisseurs qui travaillent à partir de leurs cœurs et qui n’insistent pas sur un changement dans la pratique de l’élève.

Comme j’ai personnellement pratiqué surtout le ashtanga yoga, mes expériences avec les enseignants sont uniquement avec ceux qui enseignent le ashtanga. Quelquefois, je me suis trouvée dans les mains froides d’un enseignant expérimenté. J’ai pu constater que l’expérience n’était pas l’équivalente à la sensibilité ou à une bonne pédagogie. Même au contraire. Parfois, j’ai eu l’impression que plus l’enseignant avait de l’expérience, plus ses ajustements étaient forts, méchaniques et douloureux même. Certains enseignants autorisés ou certifiés ont été arrogants, insensibles et sans une vraie connection avec les élèves. Ces enseignants ont souligné l’importance de la technique aussi bien dans la pratique que dans les ajustements. Après ces moments étranges, j’ai dû me dire que quelqu’un n’ayant fait que quelques ateliers de week-ends pourrait probablement faire mieux. De belles choses peuvent se passer dans l’interaction avec un enseignant qui a de l’amour dans ces gestes. Peut-être moins de blessures aussi?

Presque chaque fois qu’on me donne un ajustement, je suis confuse. Je me demande pourquoi on intervient dans ce qui est naturel. On dirait que ça aide, mais en réalité, ce n’est pas vrai. Les ajustements devraient être minimaux. Je me pose la question de savoir si c’est l’influence commerciale qui fait qu’on a créé une obsession d’aider, d’ajuster, de pousser, de contorsionner et d’essayer d’accélerer le changement dans le corps de l’élève. Le yoga est pourtant un chemin purement personnel. Nous devons le pratiquer comme nous pratiquons la méditation. Seuls. À l’intérieur de nous. Nous devons pouvoir supporter les moments difficiles ainsi que l’incertitude. Nous avons besoin du temps pour la formation de nouvelles connexions neuronales. Les ajustements et les alignements peuvent être utiles quand ils sont suffisamment rares et lorsque l’élève est prêt. L’enseignant peut aider l’élève de temps en temps pour prendre un pas vers quelque chose de nouveaux et ceci dans une connection et coopération avec celui-ci.

TEKNIKOT JA PARANTAJAT

Viime vuosina ja ehkäpä eniten juuri viime vuonna on sosiaalisessa mediassa joogaopettajien taholta parjattu paljon kansainvälistä joogaopettajarekisteriä ylläpitävää Yoga Alliancea. On väitetty jopa, että se tuhoaa joogan. Minun on ollut vaikea ymmärtää miten joku organisaatio voisi tuhota joogan. Tai ylipäätään mikään muukaan taho. Joogan nimissä toki opetetaan kaikenlaista. Joskus vähemmän henkistä tietoa tai ylipäätään mitään aitoa ihmisyydestä, mutta mikään ei voi tuhota sitä mikä on aina ollut eikä sitä mikä meissä kaikissa on.

Keskustelu on pyörinyt enimmäkseen sen ympärillä antaako todistus esimerkiksi 200 tuntia sisältävästä joogaopettajakoulutuksesta joogaopettajan pätevyyden. Kaikille lienee selvää, ettei paperi eivätkä tuntimäärät tee kenestäkään pätevää opettajaa millään alalla. Ashtangajoogaopettajistakin on nykyään virallinen rekisteri (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mutta sitä on edeltänyt aika, jolloin on pelkästään painotettu opettajan sitoutunutta suhdetta päivittäiseen harjoitteluun. Oivallukset ja ymmärrys omasta kehosta sekä syvemmästä ihmisyydestä, jotka on saatu oman harjoittelun kautta ovat olleet osa sitä tietämystä, jota opettaja on voinut sitten jakaa oppilailleen.

Joogaopettajakurssit suoltavat uusia opettajia kuin liukuhihnalta ja Yoga Alliance ottaa hyväksymänsä koulutuksen suorittaneet opettajat rekisteriinsä. Opettajakoulutuksissa osallistujat ovat oppineet tekemään ainakin ulkokohtaisia korjausliikkeitä oppilaan kehon asennoille. Nämä kurssit eivät voi mitenkään nostaa osallistujien tietoisuuden tasoa lyhyessä ajassa ja se on kuitenkin joogaopettajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Siten kaikki riippuu loppujen lopuksi opettajan omasta kapasiteetista olla ihminen, laajakatseinen ja syvä sekä halusta olla rajaamatta oppilaita pelkästään toiminnallisiksi kehoiksi. Minä näen että myös ashtangajoogan piirissä opettajat jakautuvat tässä suhteessa selkeästi kahteen leiriin. On insinöörejä, jotka lähestyvät oppilaita ajatuksella ja joiden korjaukset ovat mekaanisia. On parantajia, joiden työ lähtee sydämestä ja jotka eivät välttämättä yritä muuttaa oppilaita.

Kun itse olen harjoittanut lähinnä vain ashtangajoogaa, olen saanut kokemuksia oppilaana olemisesta ja avustuksista yksinomaan ashtangajoogaopettajien käsissä. Satunnaisesti olen joutunut todella kylmiin kouriin, vaikka opettajalla on ollut vuosikymmentenkin harjoittelutausta. Pitkä harjoittelukokemus ei olekaan tarkoittanut herkkävaistoisuutta tai onnistunutta pedagogiikkaa. Itsestäni on toisinaan tuntunut siltä, että mitä kokeneempi ohjaaja on ollut, sen itsevarmemmat ja mekaanisemmat runttaukset ja väännöt. Olen tavannut tunteettoman tuntuisia auktorisoituja ja sertifioituja ohjaajia, joilla ei ole ollut todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Nämä opettajat ovat korostaneet tekniikkaa sekä harjoituksessa että avustuksissa. Näiden kokemusten jälkeen olen miettinyt, että jos jollekulle löytyy oppilaita muutaman viikonloppukurssin jälkeen, niin miksipäs ei? Ulkopuolisina emme voi tietää mitä hienoja asioita vuorovaikutuksessa tapahtuu, vaikka opettajalla olisi vain vähän kokemusta. Ehkä jotain paljon parempaa kuin itsevarman kokeneen opettajan johdolla? Kenties vähemmän vammautumisia?

Joka kerta kun saan avustuksen, mietin miksi. Ketä hyödyttää pidemmän päälle se, että joku aina auttaa? Minun näkemykseni mukaan ei ketään. Näennäisesti kyllä, mutta todellisuudessa ei. Avustuksia tarvitaan minimaalisesti. Onko idea siitä, että pitää avustaa, työntää, vääntää ja panna vauhtia muutokseen lähtenyt pelkästään kaupallisesta ajattelusta? Jooga on jokaisen henkilökohtainen matka. Kukaan kun ei voi meditoidakaan toisen puolesta. Itse pitää sietää myös haasteelliset kohdat ja epävarmat hetket. Antaa aikaa uusien hermoyhteyksien syntyä. Ainoastaan hetkelliset korjaukset, suuntaukset ja ojennukset voivat olla hedelmällisiä silloin kun jotain on jo nupullaan, mutta eivät nekään ole välttämättömiä. Tällöin opettaja voi raottaa ovea ja ohjata siitä lämmöllä, läsnäololla ja kokemuksen tuomalla viisaudella läpi uuteen valoon – yhteistyössä.

IMG_3507

⭐ It takes time to bloom. ⭐
Photo by Anne.