The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

IMG_2077

CORPS MYSTÉRIEUX

En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

MYSTINEN KEHOMME

Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/


Photo by Anne

Advertisements

🌟 Your light 🌟

Is it so that the meaning of education and civilization has been glorified to such extent that several generations have grown to blindly believe the knowledge also brings happiness? With knowledge and education life gets richer for sure, it gets more colours and brings new opportunities, but the amount of knowledge has nothing to do with the real happiness.

In my yoga classes I meet people with different educational backgrounds. Today almost all the people have accumulated fairly much knowledge, but one reason they come to yoga is because they have lost the connection with themselves. They can’t figure out where they are in this picture.

The practice of yoga can bring a solution. You can start the research of who you are under the knowledge and your experiences in life. Unless the same set up takes place in yoga. Some people go on collecting yoga knowledge, workshops, traditions and they run from one teacher to another, but they don’t find the way to their real self. Even in yoga they fly by the real thing.

In yoga as in life the knowledge has a lot of meaning, but the real peace means a connection with yourself underneath words and thoughts. The connection means being in your core. When you try to go on with someone else’s discoveries and experiences in this field, you’ll never reach the destination. Especially in yoga you can’t go on forever learning things someone else discovered. Yoga is about being here and now, not going forward. Being on your own and feeling your own light. Your light guides you.

🌟 NOTRE PROPRE LUMIÈRE 🌟

Est-ce que l’importance de l’éducation a été tellement glorifiée que plusieures générations ont été élevées dans la conviction aveugle que l’éducation puisse donner aussi le vrai bonheur? Par l’éducation nous avons bien naturellement des couleurs différentes dans la vie et nos connaissances nous fournissent des tas de possibilités, mais la quantité de connaissances ne garantit pas le bonheur.

Dans mes cours de yoga, je rencontre des gens avec différents niveaux de formation. Il y en a qui ont une bonne éducation et des connaissances parfois énormes et spécifiques, mais une des raisons pour laquelle ces personnes viennent au yoga, c’est qu’elles ont perdu la connexion avec leur for intérieur.

La pratique du yoga peut apporter une solution. Nous pouvons commencer la recherche en creusant sous les connaissances. À moins que la même chose continue dans le yoga. Il y en a qui collectent des stages, des traditions, fréquentent des enseignants différents, mais ne trouvent toujours pas eux/elles-mêmes, car ils/elles se cherchent en dehors d’eux/elles-mêmes.

Dans le yoga aussi bien que dans la vie, les connaissances sont importantes, mais la paix véritable se trouve dans la connexion avec notre vrai être. Si nous essayons de profiter des connaissances, des découvertes ou des expériences de quelqu’un d’autre, nous manquons notre cible. Le yoga veut dire être présent, et non courir. Être autonome et connaître sa propre lumière. Notre lumière nous guidera.

21994335_1446993332053531_5006598022994937525_o

🌟 OMA VALOMME 🌟

Onkohan sivistyksen merkitystä korostettu niin paljon, että monta sukupolvea on kasvanut sokeaan uskoon sen suhteen myös onnellisuuden takeena? Tiedon ja koulutuksen myötä elämä saa tietenkin paljon sävyjä ja siitä nousee erilaisia mahdollisuuksia, mutta tietomäärä ei korreloi sen syvän onnellisuuden kanssa, josta joogassa puhutaan.

Näen tätä omilla joogakursseillani, joilla tapaan ihmisiä hyvin erilaisista koulutustaustoista. Monet ihmiset ovat kerryttäneet itseensä tietoa, mutta yksi syy miksi he tulevat joogaan, on se, että he ovat kadottaneet yhteyden itseensä.

Jooga voikin tuoda ratkaisun. Ihminen voi lähteä etsimään itseään tietomääränsä alta. Ellei sitten sama jatku myös joogassa. Jotkut nimittäin haalivat tietoa, kursseja, oppeja ja opettajia, mutta eivät löydä yhteyttä siihen keitä ovat. He kiitävät jälleen itsensä ohi.

Tieto on tärkeää yhtä lailla joogassa kuin elämässäkin, mutta todellisen rauhan saavuttamiseen tarvitaan yhteys itseen. Sellainen yhteys, jossa voi todella kohdata ydinminänsä. Jos yritämme edetä jonkun muun kokemuksilla, emme koskaan löydä perille. Siksi jooga on pysähtymistä, ei eteenpäin menoa. Joogassa ei kysytä muilta, eikä myöskään loputtomiin opetella muiden kokemia asioita tai yritetä samastua niihin. Jooga on riippumattomuutta ja se taas tarkoittaa sitä, että henkisesti olemme oman valomme varassa. Oma valomme ohjaa meitä.

Photo by Otto Tarvainen

spiritual bodies

Through my profession I’ve noticed that people usually identify themselves either with their physical body or their spirit. In other words they see themselves either physical or spiritual. Some people have an easy access to both sides of their being, but it can still be difficult to sense both sides simultaneously. Even for those who practice yoga it can be easier to do separately the physical practice and then to have another moment to connect to their inner feelings.

Often those who feel they are mostly their physical body, are not interested in spirituality. Or if they are their spirituality is superficial: it’s not incarnated. But what is a physical body without spirit? Isn’t it a functional and empty cover, a nerveous system?

Those who feel their are primarily spiritual, might overlook their physical body. What is spirituality then without a feeling of incarnation? Maybe floating with thoughts about spirituality and being somewhere else than this world.

When our spirit is alive in our body, the body has a perceptible vibration. Then the spirituality is not thoughts. It’s become a sensitive body which sets limits spontaneously and clearly.

The yoga practice offers a possibility to join these two sides of us and to melt them together, but you have to know how to do it. One goal of yoga is to make us physically spiritual and spiritually physical. The understanding of Prana is the way. It’s about sensing the life energy in the body and connecting to the invisible world through it.

14362573_10207021896815210_3119881727354932195_o

ESPRIT INCARNÉ

Dans mon métier, j’ai constate souvent que les gens s’identifient soit à leurs corps physique soit à leur esprit. Certains sont à l’aise avec les deux facettes de leur être, mais il se peut quand même qu’il soit impossible de les vivre simultanément. Il me paraît qu’il en est ainsi aussi pour les pratiquants de yoga. Il est plus facile de faire une pratique physique à part et prendre séparément du temps pour se connecter à ses sentiments intérieurs.

Souvent ceux qui se prennent plutôt pour un corps n’atteignent pas à la spiritualité. Ils peuvent s’intéresser à la spiritualité, mais comme leur esprit n’est pas vraiment incarné, la spiritualité reste superficielle. Qu’est-ce que le corps physique sans esprit? N’est-ce pas un récipient où le système nerveux fonctionne?

Ceux qui se sentent plutôt spirituels, peuvent mépriser le côté physique de leur être. Mais qu’est-ce que la spiritualité sans le corps physique ressenti? C’est probablement des pensées concernant la spiritualité et une absence du monde réel.

Lorsque notre esprit se manifeste dans notre corps, sa vibration énergétique est bien perceptible. Là, la spiritualité n’est plus des pensées. L’esprit a pris une forme physique et il reconnaît clairement et spontanément les limites saines à l’aide du corps.

La pratique du yoga offre la possibilité d’unir et d’intégrer ces deux facettes de notre être, mais nous devons savoir comment procéder. Un des buts du yoga est la fusion de ces deux dimensions. Nous devenons donc physiquement spirituels et spirituellement physiques. Ce qui est la condition préalable à cette fusion est la compréhension du Prana. Nous devons reconnaître et sentir l’énergie vitale dans notre corps. C’est par lui qu’on se connecte à la vie en dehors de notre corps et au monde invisible.

HENKI KEHOSSA

Kohtaan ammatissani siinä mielessä kahdenlaisia ihmisiä samastuvatko he enemmän kehoonsa vai henkeensä. Ihminen hahmottaa itsensä yleensä joko fyysiseksi tai henkiseksi olennoksi. Joillekin pääsy yhteyteen molempien olemuspuoliensa kanssa on vaivatonta, mutta silti heille voi olla mahdotonta elää näitä molempia olemuspuolia samanaikaisesti. Myös monille joogan harjoittajille on helpompaa tehdä fyysinen joogaharjoitus omana harjoituksenaan ja ottaa erikseen aikaa kokea yhteys sisäiseen maailmaansa.

Monesti ne, jotka hahmottavat itsensä fyysisiksi, eivät saa kiinni henkisyydestä. He voivat olla kiinnostuneita henkisyydestä, mutta koska heidän henkisyytensä ei ole kehollistunut, se on pinnallista. Mutta mitä on fyysinen keho ilman henkisyyttä? Kuori, jossa hermosto toimii. Ne taas, jotka kokevat itsensä henkisiksi, saattavat ylenkatsoa fyysistä olemustaan. Mitä sitten on henkisyys ilman fyysisyyttä? Leijumista henkisyyttä koskevissa ajatuksissa irti tästä maailmasta.

Kun henkemme ilmenee kehossamme, kehon energeettinen värähtely on selvästi tunnettavissa. Silloin henkisyys ei ole ajatuksia. Henki on ottanut kehollisen muodon ja se tunnistaa spontaanisti ja selkeästi terveet rajat, joissa on parasta toimia.

Joogaharjoittelu tarjoaa mahdollisuuden yhdistää nämä kaksi puolta meissä ja sulauttaa ne toisiinsa, mutta meidän täytyy tietää miten se tapahtuu. Yksi joogan tarkoituksistahan on nimenomaan tämä sulautuminen, jossa meistä tulee fyysisesti henkisisiä ja henkisesti fyysisiä. Pranan ymmärtäminen on edellytys tälle yhdistymiselle. Meidän pitää tunnistaa ja tuntea elämänenergia kehossamme. Sen kautta voimme sitten päästä yhteyteen kaiken elämän ja näkymättömän maailman kanssa.

Photo by Mari Jannela

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

Countdowns

In my present life I travel at least twice a month and that’s why many things need to be organized also according to the length of my stay. One thing I’m aware of when preparing a trip is how many practices would I do. From this morning’s countdown feelings before my next trip there was a flush of gratitude and joy in me – not for the first time!

Because of the practice, any trip seems more exciting for me. It gives a structure and a meaningful continuity to my life on many levels. Imagine three days wherever you are and imagine then three days with a practice every morning and feel the difference inside. When you practice you know you will be facing your real feelings, sensing deeply your body, your breath, you will have a big adventure going on inside of you all three days!

By doing my practice I become one with the place and local people through my rootedness. I become anchored and I don’t have a feeling of travelling at all. I’m just totally being there. I’m also building something all the time inside of me no matter what the outer circumstances are. Sometimes life around me is tumultuous and the practice takes me back to my roots. Sometimes life is flat and the practice gives lovely sparkles to my day. My practice is my daily contribution to the creation. It gives a frame around which life happens.

COMPTES À REBOURS

Dans ma vie actuelle, je voyage au moins deux fois par mois. Beaucoup de choses doivent être organisées aussi du point de vue de la durée de mon séjour. Uune chose dont je suis consciente en préparant mon voyage est le nombre de pratiques que je ferais pendant le voyage. Ce matin, j’ai senti une fois de plus le compte à rebours qui commençait avant mon prochain voyage et j’avais une bouffée de gratitude à l’intérieur de moi – pas pour la première fois!

Pour cause de la pratique du yoga tous les voyages sont une inspiration de plus pour moi. La pratique me donne une structure et une continuation internes significatives sur plusieurs niveaux. Imaginez trois jours de votre vie dans n’importe quelle situation et imaginez ensuite la même situation avec une pratique tous les matins et sentez la différence à l’intérieur de vous. Lorsque nous pratiquons, nous savons que nous allons faire face à nos vrais sentiments, nous allons sentir notre corps, notre respiration et nous allons avoir une aventure à l’intérieur de nous pendant les trois jours entiers.

Où que je sois, je m’intègre à l’endroit et aux gens par l’ancrage que me procure ma pratique. Par mon enracinement momentané, je n’ai pas l’impression d’être en voyage du tout. Je suis totalement là où je suis. Je suis en train de construire quelque chose quelles que soient les circonstances extérieurs. Parfois la vie est tumultueuse et c’est la pratique qui me ré-enracine. Parfois la vie est plus plate et à ces moments-là, la pratique me fournit des étincelles extraordinaires pour m’embellir ma journée. Ma pratique est ma contribution quotidienne à la création. Elle me donne un cadre autour duquel la vie peut s’exprimer.

LÄHTÖLASKENTAA

Nykyinen elämäni on sellaista, että matkustan vähintään pari kertaa kuukaudessa ja siksi monien asioiden tulee olla hyvin organisoituja myös suhteessa matkani pituuteen. Matkalle valmistautuessani mielessäni pyörähtää aina ajatus myös siitä kuinka monta harjoitusta matkallani tulen tekemään. Tämän aamun countdown-tunnelmista ennen seuraavaa matkaani suihkusi sisälleni kiitollisuuden ryöppy – eikä todellakaan ensimmäistä kertaa.

Jo harjoituksen vuoksi matka vaikuttaa etukäteen jännittävältä. Matka saa harjoituksen mukaan oman rakenteensa ja elämässä on mielekästä jatkuvuutta monella eri tasolla. Kuvittele omassa elämässäsi kolme päivää missä tahansa tilanteessa ja mieti samat kolme päivää niin, että mukana on joogaharjoitus. Tiedät jo etukäteen, että olet kosketuksissa todellisten tunteittesi kanssa, tunnet voimakkaasti kehosi, hengityksesi ja tiedät olevasi tässä seikkailussa osallisena kolme peräkkäistä päivää.

Kun itse teen harjoituksen matkoillani, tunnen miten tulen osaksi kulloistakin ympäristöä ja sen ihmisiä. Juurrun sinne – hetkeksi – enkä siis olekaan matkalla. Olen siellä totaalisesti. Koko ajan rakennan sisälläni jotain huolimatta ulkoisista olosuhteista. Joskus elämä ympärilläni on vilkasta ja vauhdikasta ja silloin harjoitus vie minut rauhaan ja hiljaisuuteen. Joskus elämä on näennäisen tasaista ja silloin voikin olla, että harjoituksen kautta elämä antaa yllättäen jotain uudenlaista sähköä ja säihkettä. Harjoitus on minun osuuteni päivittäisessä luomistyössä. Se antaa keveät kehykset kaikelle muulle tapahtua.

IMG_2580

Photo by Anne, * St-Jean-Cap-Ferrat *

The health is always present

Patanjali‘s Ashtanga Yoga suggests that a life of an individual is good when it’s in harmony with all life. We don’t always easily get there on our own. Patanjali presents the principles of *Yama* and *Niyama* to help us. These ten principles can be experienced and also practiced with different degrees in our action, speech or thought depending on our level of consciousness. First we need to stop doing things against life. Then we stop speaking against life and then gradually we can change the content of our thoughts too. In Yoga Sutra II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam) Patanjali tells that we should always give the right direction to our thoughts. That’s our responsibility. We can’t stop having thoughts, but we can direct them.

I’ve noticed that many people stop doing yoga because of some pain. Many people also stop doing many other things because of some pain. The pain gets easily almost all of our attention. In addition to that mental attention many people talk about their sicknesses or diseases and become strangely attached to these discomforts. Whenever the first symptoms appear, they start to give them more energy by sharing the feelings with others and this will certainly make them (feel) more sick. This is how they become victims of their own stories.

You can try to change the direction of your thoughts whenever you feel some symptoms of any disease. Try first not to mention it to anybody. Why mention it? You would only have other people’s attention for that too and it would increase the negative energy. Don’t label yourself by any disease. When you go deeper in this philosophy in your life, you can see that the Yama and Niayama are very simple. It’s always about focusing on life instead of death. Focusing on health instead of disease. We decide where our energy goes and that’s how we create our life.

À LA VOTRE!

L’Ashtanga Yoga de Patanjali énonce qu’une vie individuelle n’est épanouie que lorsqu’elle est en harmonie avec toute vie. Cette harmonisation n’est pas toujours simple de réaliser. Pour notre orientation, Patanjali présente les principes de Yama et Niyama. Ces dix principes peuvent être expérimenté et même pratiqués à des degrées variés dans nos actes, nos paroles et nos pensées – selon notre niveau de conscience. La première chose est d’arrêter d’agir contre la vie. Ensuite sera corrigée notre parole qui devrait être en accord avec la vie. Progressivement le contenu de nos pensées changera aussi. Dans le Yoga Sutra II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam) Patanjali nous parle de l’importance de donner une direction à nos pensées. Il nous suggère de remplacer la négativité toujours par son opposé. C’est là, notre responsabilité. Nous ne pouvons pas arrêter le flot de pensées, mais nous pouvons le diriger.

J’ai remarqué qu’un certain nombre de gens arrête complètement de pratiquer le yoga à cause d’une douleur. Mais beaucoup de gens arrêtent beaucoup d’autres choses dans la vie également à cause d’une douleur. La douleur absorbe facilement toute notre attention. En plus de cette attention mentale, nous parlons de nos maladies et par cela nous devenons étrangement attachés à ces ennuis. Dès que les premiers symptômes apparaissent, nous les guettons et nous leur donnons de plus en plus d’énergie en partageant les ressentis avec les autres. Nous construisons une maladie. C’est comme ça que nous devenons victimes de nos propres histoires.

Nous pouvons essayer de changer la direction de nos pensées à chaque fois que nous ressentons les symptômes de n’importe quelle maladie. D’abord, n’en parlons à personne. Pourquoi les mentionner? En les mentionnant, nous aurions l’attention des autres pour le déséquilibre ce qui ne ferait que croître l’énergie négative. Quand nous plongeons plus profondément dans cette philosophie positive de Patanjali, nous pouvons constater que Yama et Niyama, c’est très simple. Il s’agit toujours de se focaliser sur la vie au lieu de la mort et sur la santé au lieu de la maladie. Nous pouvons décider où va notre énergie et c’est comme ça que chaque moment nous créons notre réalité, notre vie.

KEN VAIVOJANSA VAIKERTAA…

Patanjalin Ashtangajoogassa hyvä ihmiselämä tarkoittaa harmoniaa muun elämän kanssa. Tässä ovat avuksi joogan henkiset periaatteet, *Yama* ja *Niyama*. Riippuen omasta tietoisuuden tasostamme, nämä kymmenen ohjenuoraa herää henkiin teoissamme, puheissamme ja jopa ajatuksissamme. Ensin pidättäydymme teoissamme kaikesta elämän vastaisesta. Sen jälkeen korjaamme sanojamme elämänmyönteisiksi ja lopulta puhdistamme myös ajatuksemme. Patanjali ohjeistaa Yoga Sutran kohdassa II:33 (Vitarka badhane pratipaksha bhavanam), että meidän tulisi aina suunnata ajatuksemme rakentavasti. Se on meidän vastuullamme. Emme voi lopettaa ajatusten virtaa, mutta voimme antaa niille suunnan.

Usein saan kuulla, että ihmiset lopettavat joogaharjoittelun jonkun kivun vuoksi. Olen huomannut ihmisten lopettavan paljon muitakin asioita kipujen vuoksi. Kipu saa usein miltei kaiken huomiomme ja sitten muut elämänvalinnat tehdään kivusta käsin ja suhteessa siihen. Monesti vaikuttaa siltä, että ihmiset puhuvat niin mielellään vaivoistaan ja sairauksistaan, että he näyttävät kiintyneen näihin vitsauksiin. Ja sitten kun uudet ensimmäiset oireet ilmaantuvat, monet antavat niille energiaa voimistua jakamalla ajatuksia niistä muiden kanssa. He haluavat jakaa kokemuksiaan ja miettiä sairauden eri puolia ja mahdollisuuksia pahentua. Kaikki kipuun keskittyminen pitää tilanteen paikallaan tai pahentaa sitä. Ihminen on avoin sairastumiselle. Hänestä tulee omien tarinoidensa uhri.

Kun seuraavan kerran olet tällaisessa tilanteessa ja tunnet joitain sairauden oireita, voit yrittää muuttaa ajatustesi suuntaa. Älä esimerkiksi mainitse niistä kenellekään, sillä se on aivan turhaa. Saisit varmasti muiden huomion, joka kasvattaisi tätä orastavaa energiaa. Älä muutenkaan puhu sairauksistasi, ellei se ole todella välttämätöntä. Kun pääset syvemmälle tässä filosofiassa, huomaat että Yamassa ja Niyamassa on kyse siitä, että keskitämme huomiomme elämään emmekä kuolemaan. Keskitymme terveyteen emmekä sairauteen. Voimme itse päättää siitä mille huomiomme annamme ja näin luomme elämäämme joka hetki uudeksi.

IMG_0128

* Photo by Anne *

Millions of ways to grow

It’s not rare that when people come to yoga workshops they are a bit tense. One part of the intense energy is natural alertness, openness towards the new and the unknown as well as the activation of one’s own input for the cooperation between the student and the teacher. The other part of tension is maybe not necessary. The one that grows from the desire to be in a perfect mood, in a perfect condition to make a perfect workshop. 🙄

Sometimes people e-mail me before the workshop. Life gives us so many surprises which also change the original setup for the workshop. There are aches, diseases, low feelings and bigger losses. Sometimes somebody tells me that there’s been some troubles, but that (s)he decided to make it after all, but can only do a modified practice. Obviously something which is less than his/her own expectations. A thought of something more or better is the opposite of presence. A pure presence is impossible when you see your dreams or projections and you compare yourself to them. You’re split in two. This is the way to create negative emotions and feel bad.

Yoga is not ahead of time. What is now, is essential. Nothing else is. Not what could have been. If you have only one foot available, you shouldn’t think that two feet would be better. You don’t need anything you don’t have. I believe that any loss can be seen as a blessing or transformed to something good. If we recover and have again what we used to have, we would be more grateful. If we don’t get back what we had, we can realize we weren’t thankful for something we took for granted. Maybe we then realize what we still have and we change our point of view: nothing is to be taken for granted. That can lead to a real thankfulness and happiness for this moment.

BÉNÉDICTIONS INVISIBLES

Il est assez fréquent que les gens viennent à un stage de yoga un peu tendus. Une partie de tension est due, en général, à un état d’excitation et d’ouverture naturel vers le nouveau et l’inconnu et pourquoi pas à l’activation de l’apport de l’élève pour la coopération avec le professeur. L’autre partie de tension n’est pas forcément nécessaire. Celle qui nous dit de devoir être d’une parfaite humour, dans la parfaite condition pour faire un stage parfait. 🙄

De temps en temps, les élèves m’envoient un mot avant le stage. Comme la vie nous réserve toutes sortes de surprises, les paramètres originaux pour le stage peuvent changer aussi, bien entendu. Il nous arrive d’avoir des douleurs, des maladies, nous vivons de petites ou de grandes pertes. Parfois quelqu’un m’écrit en me disant qu’il/elle a eu des problèmes, mais que malgré tout, il/elle a fini par faire le stage, mais ne va pas pouvoir faire à fond. Ce qui veut dire que la personne va faire très clairement quelque chose de moins par rapport à ses attentes. Une pensée d’avoir perdu la possibilité d’être quelque chose de plus ou de meilleur est l’opposé de la présence. Une vraie présence est impossible quand on vit dans ses rêves et ses projections et qu’on se compare avec ceux-là. À ces moments-là, nous sommes divisés en deux. C’est la façon la plus simple de créer des émotions négatives et de se sentir mal.

Dans le yoga, ce qu’il y a maintenant, est essentiel. Rien d’autre. Non ce qui aurait pu être. Si nous n’avons qu’un seul pied disponible, nous ne sommes pas censés penser que les deux seraient mieux. Nous n’avons besoin de rien de plus que ce que nous avons. Je suis certaine que n’importe quelle perte peux être vue comme une bénédiction ou bien transformée en quelque chose de bien. Par exemple, lorsque nous nous remettons d’une maladie, nous sommes plus reconnaissants d’avoir de nouveau la santé que nous connaissions avant. Si nous ne nous en remettons pas, nous pouvons constater que nous n’étions pas conscients et reconnaissants de quelque chose qui était évident pour nous. Peut-être cela nous réveille pour voir ce que nous avons encore et que cela non plus n’est pas évident. Ceci peut nous conduire à une reconnaissance et épanouissement au moment présent.

LUKEMATTOMAT SIUNAUKSET

Harvemmin ihmiset tulevat joogakurssille täysin rentoina. Yksi osa tihentynyttä energiaa on tietenkin luonnollinen valppaus ja avoimuus uutta ja tuntematonta kohtaan sekä oman panoksen aktivointi, kun kyseessä on myös opettajan ja oppilaan välinen yhteistyö. Toinen osa jännitystä on ehkä tarpeeton. Se, kun ihmiset haluavat tulla täydellisessä olotilassa ja täysissä voimissaan suorittamaan täydellisen kurssin. 🙄

Joskus minuun otetaan yhteyttä ennen kurssia. Elämässä tietenkin sattuu kaikenlaista yllättävää, joka muuttaa sitten alkuperäisiä asetuksia kurssin suhteen. On kipuja, sairauksia, huonoja fiiliksiä ja isompia menetyksiä. Joskus joku kertoo, että on ollut jotain häikkää ja tulee kuitenkin kurssille, mutta voi tehdä vain jotain kevyempää. Ilmeisesti siis jotain mikä on omia odotuksia vähemmän. Ajatus enemmästä ja paremmasta on vastakohta läsnäololle. Tiivis läsnäolo on mahdotonta, kun koko ajan näkee haaveensa ja projektionsa ja miettii miksi tilanne ei ole niiden kaltainen. Näin elää mielessään kahtiajakautuneena ja saa luotua paineita ja negatiivisia tunteita. Tästä kaikesta tulee paha olo.

Jooga ei kulje ajassa edellä. Se mitä on nyt, on olennaista. Mikään muu ei ole. Ei se mitä olisi voinut olla. Jos yksi jalka on käytettävissä, ei kannata ajatella, että jos olisi kaksi jalkaa, olisi niin paljon parempi. Et tarvitse enempää kuin mitä sinulla on. Uskon, että kaikki menetykset voidaan kääntää siunaukseksi. Jos tilanne palaa ennalleen, jos tervehdymme, olemme todella kiitollisia siitä mitä olemme saaneet takaisin. Ja jos ei palaa, näemme sen että emme olleet kiitollisia jostain, jota pidimme itsestäänselvyyteenä. Siten ehkä heräämme tähän hetkeen katsomaan mitä muuta pidämme itsestäänselvyytenä. Se voi johtaa kiitollisuuteen ja onnellisuuteen tästä hetkestä. Siitä tulee hyvä olo.

IMG_0183

* Photo by Anne *