Millions of ways to grow

It’s not rare that when people come to yoga workshops they are a bit tense. One part of the intense energy is natural alertness, openness towards the new and the unknown as well as the activation of one’s own input for the cooperation between the student and the teacher. The other part of tension is maybe not necessary. The one that grows from the desire to be in a perfect mood, in a perfect condition to make a perfect workshop. ūüôĄ

Sometimes people e-mail me before the workshop. Life gives us so many surprises which also change the original setup for the workshop. There are aches, diseases, low feelings and bigger losses. Sometimes somebody tells me that there’s been some troubles, but that (s)he decided to make it after all, but can only do a modified practice. Obviously something which is less than his/her own expectations. A thought of something more or better is the opposite of presence. A pure presence is impossible when you see your dreams or projections and you compare yourself to them. You’re split in two. This is the way to create negative emotions and feel bad.

Yoga is not ahead of time. What is now, is essential. Nothing else is. Not what could have been. If you have only one foot available, you shouldn’t think that two feet would be better. You don’t need anything you don’t have. I believe that any loss can be seen as a blessing or transformed to something good. If we recover and have again what we used to have, we would be more grateful. If we don’t get back what we had, we can realize we weren’t thankful for something we took for granted. Maybe we then realize what we still have and we change our point of view: nothing is to be taken for granted. That can lead to a real thankfulness and happiness for this moment.


Il est assez fr√©quent que les gens viennent √† un stage de yoga un peu tendus. Une partie de tension est due, en g√©n√©ral, √† un √©tat d’excitation et d’ouverture naturel vers le nouveau et l’inconnu et pourquoi pas √† l’activation de l’apport de l’√©l√®ve pour la coop√©ration avec le professeur. L’autre partie de tension n’est pas forc√©ment n√©cessaire. Celle qui nous dit de devoir √™tre d’une parfaite humour, dans la parfaite condition pour faire un stage parfait. ūüôĄ

De temps en temps, les √©l√®ves m’envoient un mot avant le stage. Comme la vie nous r√©serve toutes sortes de surprises, les param√®tres originaux pour le stage peuvent changer aussi, bien entendu. Il nous arrive d’avoir des douleurs, des maladies, nous vivons de petites ou de grandes pertes. Parfois quelqu’un m’√©crit en me disant qu’il/elle a eu des probl√®mes, mais que malgr√© tout, il/elle a fini par faire le stage, mais ne va pas pouvoir faire √† fond. Ce qui veut dire que la personne va faire tr√®s clairement quelque chose de moins par rapport √† ses attentes. Une pens√©e d’avoir perdu la possibilit√© d’√™tre quelque chose de plus ou de meilleur est l’oppos√© de la pr√©sence. Une vraie pr√©sence est impossible quand on vit dans ses r√™ves et ses projections et qu’on se compare avec ceux-l√†. √Ä ces moments-l√†, nous sommes divis√©s en deux. C’est la fa√ßon la plus simple de cr√©er des √©motions n√©gatives et de se sentir mal.

Dans le yoga, ce qu’il y a maintenant, est essentiel. Rien d’autre. Non ce qui aurait pu √™tre. Si nous n’avons qu’un seul pied disponible, nous ne sommes pas cens√©s penser que les deux seraient mieux. Nous n’avons besoin de rien de plus que ce que nous avons. Je suis certaine que n’importe quelle perte peux √™tre vue comme une b√©n√©diction ou bien transform√©e en quelque chose de bien. Par exemple, lorsque nous nous remettons d’une maladie, nous sommes plus reconnaissants d’avoir de nouveau la sant√© que nous connaissions avant. Si nous ne nous en remettons pas, nous pouvons constater que nous n’√©tions pas conscients et reconnaissants de quelque chose qui √©tait √©vident pour nous. Peut-√™tre cela nous r√©veille pour voir ce que nous avons encore et que cela non plus n’est pas √©vident. Ceci peut nous conduire √† une reconnaissance et √©panouissement au moment pr√©sent.


Harvemmin ihmiset tulevat joogakurssille t√§ysin rentoina. Yksi osa tihentynytt√§ energiaa on tietenkin luonnollinen valppaus ja avoimuus uutta ja tuntematonta kohtaan sek√§ oman panoksen aktivointi, kun kyseess√§ on my√∂s opettajan ja oppilaan v√§linen yhteisty√∂. Toinen osa j√§nnityst√§ on ehk√§ tarpeeton. Se, kun ihmiset haluavat tulla t√§ydellisess√§ olotilassa ja t√§ysiss√§ voimissaan suorittamaan t√§ydellisen kurssin. ūüôĄ

Joskus minuun otetaan yhteyttä ennen kurssia. Elämässä tietenkin sattuu kaikenlaista yllättävää, joka muuttaa sitten alkuperäisiä asetuksia kurssin suhteen. On kipuja, sairauksia, huonoja fiiliksiä ja isompia menetyksiä. Joskus joku kertoo, että on ollut jotain häikkää ja tulee kuitenkin kurssille, mutta voi tehdä vain jotain kevyempää. Ilmeisesti siis jotain mikä on omia odotuksia vähemmän. Ajatus enemmästä ja paremmasta on vastakohta läsnäololle. Tiivis läsnäolo on mahdotonta, kun koko ajan näkee haaveensa ja projektionsa ja miettii miksi tilanne ei ole niiden kaltainen. Näin elää mielessään kahtiajakautuneena ja saa luotua paineita ja negatiivisia tunteita. Tästä kaikesta tulee paha olo.

Jooga ei kulje ajassa edellä. Se mitä on nyt, on olennaista. Mikään muu ei ole. Ei se mitä olisi voinut olla. Jos yksi jalka on käytettävissä, ei kannata ajatella, että jos olisi kaksi jalkaa, olisi niin paljon parempi. Et tarvitse enempää kuin mitä sinulla on. Uskon, että kaikki menetykset voidaan kääntää siunaukseksi. Jos tilanne palaa ennalleen, jos tervehdymme, olemme todella kiitollisia siitä mitä olemme saaneet takaisin. Ja jos ei palaa, näemme sen että emme olleet kiitollisia jostain, jota pidimme itsestäänselvyyteenä. Siten ehkä heräämme tähän hetkeen katsomaan mitä muuta pidämme itsestäänselvyytenä. Se voi johtaa kiitollisuuteen ja onnellisuuteen tästä hetkestä. Siitä tulee hyvä olo.


* Photo by Anne *

In the tumult of the practice

I’ve noticed that Ashtanga Yoga is often presented as a very challenging practice where the practitioner constantly faces his/her limits and overcomes them. This is usually also the way how the teachers are trained: to encourage the students to work their limits and to help them in a way to exhaust themselves. No wonder if this image of constantly going beyond your limits is also very strong in the students’ minds. But this is not how it needs to be. If you follow this mindset, you create a struggle. Some people practice as if they were having a fight with an invisible enemy. Some alternate between the feelings of self-importance and frustration. These are the ways to lose your energy. We should follow the highest principle of yoga, Ahimsa, respect for all life, also in the asana practice.

To do the asana practice we don’t need to be frenetic. We can start with a calm mind and without expectations. Even if going beyond our limits is an excellent possibility this practice can give us, we can’t experience it in every practice. Why should we go beyond our limits at all then? I see the importance of it only when we realise that something has remained blocked in our physical body or our mind. We can then find more space, more potency and deeper joy through the practice. Sometimes another kind of strategy might be needed; softness and refraining from pushing your limits. Otherwise the practice can become an ego trip where you need to prove yourself how you improve or how you compare with others.

Those who make the practice a physical torture, face the least their real pain and weaknesses. Even if you always practice feeling pain and being on the edge, it doesn’t mean your practice is deep or that it works or that it’s a real challenge. A strong physical practice makes you insensitive to feel the small voices of your system. They can only emerge in silence and depth. When our consciousness is brightened and you get a new perspective, you can take the chance. You can’t force it. It’s important to be conscious of what’s going on and how to help that process. Life can bring us a challenge any time. The question is are we ready then. Don’t sweat too much. Keep conscious, save your energy and be open to see when it’s time to make a move. Sometimes it can mean an effort to make, most often it’s about letting go.


La pratique de l’Ashtanga yoga est souvent pr√©sent√©e comme une pratique particuli√®rement exigeante o√Ļ le pratiquant fait face √† ses limites et les surmonte tr√®s fr√©quemment. C’est dans le m√™me esprit que les enseignants sont form√©s: √† encourager les √©l√®ves √† pousser leurs limites et √† les aider jusqu’√† l’√©reintement dans la pratique. Ce n’est donc pas une surprise que cet √©tat d’esprit s’installe chez les √©l√®ves aussi. Mais il y a une autre fa√ßon. Car si nous continuons avec cette mentalit√©, nous cr√©ons une lutte destructive √† l’int√©rieure. Il y en a qui pratiquent comme s’ils se luttaient tout le temps contre un ennemi invisible. Il y en a qui alternent entre la pr√©tention et la frustration. Ces mani√®res nous font perdre notre √©nergie. Nous sommes invit√©s √† suivre le principe le plus √©lev√© du yoga, Ahimsa, – le respect pour la vie -, aussi quand nous pratiquons des asanas.

La fr√©n√©sie n’est pas n√©cessaire pour faire une pratique du yoga. Nous pouvons commencer avec un mental calme et sans attentes. M√™me si cette pratique nous procure la possibilit√© d’aller au-del√† de nos limites, ce n’est pas quelque chose que nous vivons dans chaque pratique. Et pourquoi devrions-nous d√©passer nos limites en g√©n√©ral? Je ne vois qu’une seule raison, celle de donner plus de vie √† notre syst√™me quand il est bloqu√© par une cause physique ou psychique. Par la pratique nous sommes capables de cr√©er plus d’espace, de trouver plus de potentiel et plus de joie. Parfois une autre sorte de strat√©gie marche mieux: la douceur et le refus de pousser nos limites. Sinon la pratique devient facilement une performance ou une comparaison avec les autres.

J’ai l’impression que ceux qui se torturent physiquement dans la pratique, ne font pas face √† leurs vraies peines ni √† leurs faiblesses. Souvent on force, on se torture pour cacher quelque chose de plus profond. La peine superficielle ne veut pas dire que la pratique soit un vrai d√©fi ou que √ßa donne de bons r√©sultats. Quand on pousse trop fort, cela nous rend moins sensibles et cela cache les voix plus timides en nous, celles qui √©mergent en silence. Lorsque notre conscience est illumin√©e et que nous avons une nouvelle perspective, c’est l√† que nous avons une nouvelle possibilit√©. Nous ne pouvons pas la forcer. Ce que nous pouvons faire, c’est rester conscients et alertes sur ce qui se passe pour aider ce processus au mieux. La vie nous offre des challenges souvent d’une fa√ßon inattendue. Sommes-nous pr√™ts √† ce moment-l√†? Ne faites pas trop d’efforts. Restez conscients, gardez votre √©nergie et prenez un pas √† l’avant quand c’est le moment en faisant un effort de plus ou bien en l√Ęchant prise.


Ashtangajoogaa kuvataan monissa esittelyteksteissä siten, että harjoituksessa ihminen kohtaa ja ylittää kehon totuttuja rajoja. Tähän myös ohjaajat koulutetaan: kannustamaan oppilaita ylittämään rajojaan ja auttamaan heitä tässä rehkimisessä. Ehkä siksi harjoittelijoiden mielikuvissa sykkii vahvana käsitys, että kyse on jatkuvasta pinnistelystä rajojen ylittämiseksi. Näinhän ei tarvitse olla. Varsinkin kun tällaisesta asennoitumisesta syntyy taistelu. Jotkut harjoittelevat kuin olisivat koko ajan todellisessa kamppailussa näkymättömän vihollisen kanssa. Jotkut taas vuorottelevat kiihkeän itsetyytyväisyyden ja turhautumisten välillä. Näin menee paljon energiaa hukkaan. Taistelu ei lopu eikä rauhaa löydy. Joogan tärkeimmän periaatteen, Ahimsan, elämän kunnioittamisen, tulisi toteutua tietenkin myös asanaharjoituksessa.

Meidän ei myöskään tarvitse harjoituksessa lähteä liikkeelle vimmaisina, vaan voimme olla täysin puhtaita ja asenteettomia. Vaikka omien rajojen ylittäminen on yksi harjoituksen mahdollisuuksista, ei sitä voi toteuttaa joka harjoituksessa. Miksi rajoja pitäisi sitten ylipäätään ylittää? Lähinnä vain siksi, että jos meissä on jotain jäänyt henkisesti tai fyysisesti kutistuneeseen tilaan, voimme harjoituksen avulla löytää keinon antaa elämälle lisää tilaa. Voimme antaa suuntaa energiallemme löytääksemme jälleen ryhtiä ja iloa. Tähän voidaan joskus tarvita erilaista strategiaa eli pehmeyttä ja rajojen alitusta. Muutoin harjoittelusta voikin tulla pelkkä egon kilpajuoksu, jossa on koko ajan tärkeää todistella itselleen miten kehittyy fyysisesti tai että on muita parempi.

N√§ytt√§√§ silt√§, ett√§ ne, jotka eniten puhkuvat ja kihisev√§t harjoituksessa, ohittavat n√§in kipukohtansa tai omat heikkoutensa. Se, ett√§ tekee aina √§√§rirajoilla, ei kerro harjoituksen syvyydest√§, toimivuudesta tai todellisesta haastavuudesta paljoakaan. Raivokas fyysinen tekeminen peitt√§√§ alleen hennot √§√§net. Ne voivat tarjoutua ty√∂stett√§viksi hiljaisuudessa ja syventyneess√§ olotilassa. Silloin kun tietoisuus kirkastaa jonkun kohdan meiss√§ ja kun saamme uuden perspektiivin, voimme ottaa tilaisuuden vastaan. Emme voi sit√§ pakottaa. T√§rke√§√§ on siis tietoisuus siit√§ mit√§ meiss√§ tapahtuu, millainen mahdollisuus avautuu ja miten osallistumme siihen viisaasti. Uskon, ett√§ uho ei vie joogassakaan mihink√§√§n. El√§m√§ yll√§tt√§√§ ja tuo haasteen tai mahdollisuuden, milloin vain. Olemmeko juuri silloin valmiita? N√§emmek√∂ tilaisuutemme koittaneen? √Ąl√§ siis turhaan huhki. Pysyttele tietoisena, s√§√§st√§ voimasi ja n√§e milloin on hetki ottaa askel uuteen suuntaan. Joskus se tapahtuu ponnistellen, useimmiten hellitt√§en. 426399_3097420447634_912375428_n

On engineering and injuring

The recent years many yoga teachers have expressed their concern through some articles in social media about the Yoga Alliance. Some have even articulated that Yoga Alliance ruins yoga. I’ve had a hard time to understand how an organization could ruin yoga. An unqualified yoga teacher is not capable of that either. Yoga simply can’t be ruined. Sure, many things are taught in the name of yoga without being done in the spirit of yoga.

Many have have been speculating if the certificate of 200 hours of teacher training can give you a qualification of a yoga teacher. I guess we all agree that not a paper neither a certain amount of hours make anybody qualified in any field. Nowadays there is also a register of Ashtanga yoga teachers (, but there was a time when the main thing to be a qualified teacher was to be a committed practitioner. The insights and the understanding of a teacher on her/his own body and on her/his own human nature through the practice were the only experiences to share with the students.

I see the teacher trainings as a kind of teacher factories. The new teachers are taken into Yoga Alliance’s register, if the training is approved by them. The trainings can offer a superficial understanding, a review of asanas and a technique of how to change the body positions of a student. What these trainings can’t do is raise the level of consciousness of the participants even if this is one of the most important features of a yoga teacher. That’s why in the end everything depends on the teacher’s capacity of being open-minded, open-hearted and not to limit students to be bodies to handle. I can see that in Ashtanga yoga the teachers are clearly divided in two. There are engineers who use their minds to approach the student’s body and whose ajustments are mechanical. And then there are healers whose work comes from their heart and who don’t necessarily try to change their students.

As I personally have mostly been practicing Ashtanga yoga, I’ve got my experiences as a student with Ashtanga yoga teachers. Every once in a while, I’ve found myself in cold hands, even if the teacher has had a decades long practice and teaching experience. I’ve noticed that the long background in yoga hasn’t meant sensitivity or a great pedagogy. I’ve even felt sometimes that more experienced the teacher, the more rough and mechanical the touch. Some experienced authorized or certified teachers have been arrogant, insensitive, without a real connection with the student. These teachers have emphasized the technique as well in the practice as in the ajustments. After these awkward moments I’ve been thinking that someone could certainly do it better even after just some weekend courses. Great things can happen in the interaction with a little experienced, but a loving teacher. Maybe less injuries?

Every time I get an ajustment, I’m confused. I ask myself why. On the surface it seems to help, but in reality it doesn’t. Ajustments are needed only minimally. Is it the commercial influence on yoga that has created this obsession of helping, ajusting, pushing, twisting and trying to accelerate the change? Yoga is however everybody’s own personal path. You should do it yourself as you do your meditation. You need to be able to stand the difficult moments and uncertainty. You need time for the formation of new neural connections. Only some occasional ajustments, alignments can be fruitful when something is already ready in the student, but even then it’s not necessary. The teacher can sometimes help the student with love and presence to take a step to something new – in a deep connection with her/him.


Ces derni√®res ann√©es, beaucoup de professeurs de yoga ont exprim√© leur souci par des articles parus dans le m√©dia social concernant la association am√©ricaine de yoga, Yoga Alliance. Il y en a qui ont articul√© leur crainte en disant que Yoga Alliance d√©truit le yoga. Jusqu’ici je n’ai pas pu comprendre comment une organisation pourrait d√©truire le yoga. Un professeur incomp√©tant ne peut pas le faire non plus. Le yoga ne peut pas √™tre d√©truit. Bien entendu, au nom du yoga on enseigne des choses qui ne sont pas forc√©ment tr√®s proches de l’esprit du yoga.

Dans les articles, il y a eu des sp√©culations par exemple sur le nombre d’heures dans les formations des professeurs de yoga. Est-ce que les 200 heures sont suffisantes? Je crois que nous sommes tous d’accord que pas un dipl√īme ni un certain nombre d’heures ne forment pas un sp√©cialiste dans quelque domaine que ce soit. Aujourd’hui, il existe aussi un registre des professeurs de Ashtanga Yoga (, mais avant, ce qui comptait pour un professeur comp√©tant, c’√©tait un engagement personnel pour une pratique r√©guli√®re. Le savoir √©tait le r√©sultat d’une recherche personnelle aussi bien sur le corps physique que sur la psych√© et c’√©tait ce qu’on pouvait partager dans l’enseignement.

Je vois les ‘teacher trainings’ un peu comme des usines pour fabriquer des enseignants de yoga. Les nouveaux enseignants sont ensuite enregistr√©s par la Yoga Alliance si la formation qu’ils ont suivie est approuv√©e par celle-ci. Les formations peuvent offrir une compr√©hension superficielle, une √©tude des techniques des asanas. Ce que ces formations ne peuvent pas faire, c’est d’√©lever le niveau de conscience des √©l√®ves – la qualit√© que je trouve une des plus importantes pour un professeur de yoga. C’est pour ces raisons-l√† que tout d√©pend √† la fin de la capacit√© de l’enseignant d’√™tre ouvert dans son esprit et dans son cŇďur et de ne pas limiter l’√©l√®ve √† un corps physique √† traiter. J’ai l’impression que parmi les enseignants de ashtanga yoga on peut distinguer deux groupes clairement divis√©s. Il y a des ing√©nieurs, ceux qui ajustent m√©chaniquement par le savoir qu’ils ont requis mentalement. Il y a aussi des gu√©risseurs qui travaillent √† partir de leurs cŇďurs et qui n’insistent pas sur un changement dans la pratique de l’√©l√®ve.

Comme j’ai personnellement pratiqu√© surtout le ashtanga yoga, mes exp√©riences avec les enseignants sont uniquement avec ceux qui enseignent le ashtanga. Quelquefois, je me suis trouv√©e dans les mains froides d’un enseignant exp√©riment√©. J’ai pu constater que l’exp√©rience n’√©tait pas l’√©quivalente √† la sensibilit√© ou √† une bonne p√©dagogie. M√™me au contraire. Parfois, j’ai eu l’impression que plus l’enseignant avait de l’exp√©rience, plus ses ajustements √©taient forts, m√©chaniques et douloureux m√™me. Certains enseignants autoris√©s ou certifi√©s ont √©t√© arrogants, insensibles et sans une vraie connection avec les √©l√®ves. Ces enseignants ont soulign√© l’importance de la technique aussi bien dans la pratique que dans les ajustements. Apr√®s ces moments √©tranges, j’ai d√Ľ me dire que quelqu’un n’ayant fait que quelques ateliers de week-ends pourrait probablement faire mieux. De belles choses peuvent se passer dans l’interaction avec un enseignant qui a de l’amour dans ces gestes. Peut-√™tre moins de blessures aussi?

Presque chaque fois qu’on me donne un ajustement, je suis confuse. Je me demande pourquoi on intervient dans ce qui est naturel. On dirait que √ßa aide, mais en r√©alit√©, ce n’est pas vrai. Les ajustements devraient √™tre minimaux. Je me pose la question de savoir si c’est l’influence commerciale qui fait qu’on a cr√©√© une obsession d’aider, d’ajuster, de pousser, de contorsionner et d’essayer d’acc√©lerer le changement dans le corps de l’√©l√®ve. Le yoga est pourtant un chemin purement personnel. Nous devons le pratiquer comme nous pratiquons la m√©ditation. Seuls. √Ä l’int√©rieur de nous. Nous devons pouvoir supporter les moments difficiles ainsi que l’incertitude. Nous avons besoin du temps pour la formation de nouvelles connexions neuronales. Les ajustements et les alignements peuvent √™tre utiles quand ils sont suffisamment rares et lorsque l’√©l√®ve est pr√™t. L’enseignant peut aider l’√©l√®ve de temps en temps pour prendre un pas vers quelque chose de nouveaux et ceci dans une connection et coop√©ration avec celui-ci.


Viime vuosina ja ehkäpä eniten juuri viime vuonna on sosiaalisessa mediassa joogaopettajien taholta parjattu paljon kansainvälistä joogaopettajarekisteriä ylläpitävää Yoga Alliancea. On väitetty jopa, että se tuhoaa joogan. Minun on ollut vaikea ymmärtää miten joku organisaatio voisi tuhota joogan. Tai ylipäätään mikään muukaan taho. Joogan nimissä toki opetetaan kaikenlaista. Joskus vähemmän henkistä tietoa tai ylipäätään mitään aitoa ihmisyydestä, mutta mikään ei voi tuhota sitä mikä on aina ollut eikä sitä mikä meissä kaikissa on.

Keskustelu on pyörinyt enimmäkseen sen ympärillä antaako todistus esimerkiksi 200 tuntia sisältävästä joogaopettajakoulutuksesta joogaopettajan pätevyyden. Kaikille lienee selvää, ettei paperi eivätkä tuntimäärät tee kenestäkään pätevää opettajaa millään alalla. Ashtangajoogaopettajistakin on nykyään virallinen rekisteri (, mutta sitä on edeltänyt aika, jolloin on pelkästään painotettu opettajan sitoutunutta suhdetta päivittäiseen harjoitteluun. Oivallukset ja ymmärrys omasta kehosta sekä syvemmästä ihmisyydestä, jotka on saatu oman harjoittelun kautta ovat olleet osa sitä tietämystä, jota opettaja on voinut sitten jakaa oppilailleen.

Joogaopettajakurssit suoltavat uusia opettajia kuin liukuhihnalta ja Yoga Alliance ottaa hyväksymänsä koulutuksen suorittaneet opettajat rekisteriinsä. Opettajakoulutuksissa osallistujat ovat oppineet tekemään ainakin ulkokohtaisia korjausliikkeitä oppilaan kehon asennoille. Nämä kurssit eivät voi mitenkään nostaa osallistujien tietoisuuden tasoa lyhyessä ajassa ja se on kuitenkin joogaopettajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Siten kaikki riippuu loppujen lopuksi opettajan omasta kapasiteetista olla ihminen, laajakatseinen ja syvä sekä halusta olla rajaamatta oppilaita pelkästään toiminnallisiksi kehoiksi. Minä näen että myös ashtangajoogan piirissä opettajat jakautuvat tässä suhteessa selkeästi kahteen leiriin. On insinöörejä, jotka lähestyvät oppilaita ajatuksella ja joiden korjaukset ovat mekaanisia. On parantajia, joiden työ lähtee sydämestä ja jotka eivät välttämättä yritä muuttaa oppilaita.

Kun itse olen harjoittanut lähinnä vain ashtangajoogaa, olen saanut kokemuksia oppilaana olemisesta ja avustuksista yksinomaan ashtangajoogaopettajien käsissä. Satunnaisesti olen joutunut todella kylmiin kouriin, vaikka opettajalla on ollut vuosikymmentenkin harjoittelutausta. Pitkä harjoittelukokemus ei olekaan tarkoittanut herkkävaistoisuutta tai onnistunutta pedagogiikkaa. Itsestäni on toisinaan tuntunut siltä, että mitä kokeneempi ohjaaja on ollut, sen itsevarmemmat ja mekaanisemmat runttaukset ja väännöt. Olen tavannut tunteettoman tuntuisia auktorisoituja ja sertifioituja ohjaajia, joilla ei ole ollut todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Nämä opettajat ovat korostaneet tekniikkaa sekä harjoituksessa että avustuksissa. Näiden kokemusten jälkeen olen miettinyt, että jos jollekulle löytyy oppilaita muutaman viikonloppukurssin jälkeen, niin miksipäs ei? Ulkopuolisina emme voi tietää mitä hienoja asioita vuorovaikutuksessa tapahtuu, vaikka opettajalla olisi vain vähän kokemusta. Ehkä jotain paljon parempaa kuin itsevarman kokeneen opettajan johdolla? Kenties vähemmän vammautumisia?

Joka kerta kun saan avustuksen, mietin miksi. Ketä hyödyttää pidemmän päälle se, että joku aina auttaa? Minun näkemykseni mukaan ei ketään. Näennäisesti kyllä, mutta todellisuudessa ei. Avustuksia tarvitaan minimaalisesti. Onko idea siitä, että pitää avustaa, työntää, vääntää ja panna vauhtia muutokseen lähtenyt pelkästään kaupallisesta ajattelusta? Jooga on jokaisen henkilökohtainen matka. Kukaan kun ei voi meditoidakaan toisen puolesta. Itse pitää sietää myös haasteelliset kohdat ja epävarmat hetket. Antaa aikaa uusien hermoyhteyksien syntyä. Ainoastaan hetkelliset korjaukset, suuntaukset ja ojennukset voivat olla hedelmällisiä silloin kun jotain on jo nupullaan, mutta eivät nekään ole välttämättömiä. Tällöin opettaja voi raottaa ovea ja ohjata siitä lämmöllä, läsnäololla ja kokemuksen tuomalla viisaudella läpi uuteen valoon Рyhteistyössä.


‚≠ź It takes time to bloom. ‚≠ź
Photo by Anne.

Head over heels

My flamenco teacher in Paris, Patricio Martin, has inspired me enormously in his classes, as an instructor of course, but also as an artist who lives his art every waking moment. When he watches us dance, he must sometimes remind us of very simple things. Like “First be conscious, then take action.” ūüí° His a great example of presence and a capacity of putting intensity and magic in his gestures. I love to see him make grimaces of suffering when he hears the nonmusicality of our claps and heel sounds executed with inadvertence, haste and even stupidity sometimes. He always tells us to make music with our feet and hands, to give a musical quality, life, beauty to our gestures. I admire his strictness. And I’m so grateful to him.

This kind of experience of love in action made me do an inverse comparison to yoga practice and more specifically to mantras in a group situation. I’ve been astonished for years why people shout the mantras and why the chant is a manifestation of stress and speed. Where is the sacredness? I don’t think we need a specially beautiful voice, but an action that grows from the heart. When the voice vibrates with our heart, it has a completely different quality in it. It becomes a sound of love. Then any voice sounds beautiful, because the softness and the spirit modify its quality tremendeously. If we are not present in our voice, we’re just repeating words and everything becomes banal, boring and cold.

The mantras and the use of my own voice is something really extraordinary for me. I don’t know why I feel so deeply when I chant. It’s a feeling as if I was saying a final farewell to the dearest person. It’s overwhelmingly sad, warm, soft, beautiful and heartbreakingly joyful at the same time. This state is something I also know through dance. I believe that no matter if it’s dance, chanting or something else, to put beauty into it, all we need, is to really be present and to have the intention to give something from ourselves. But it’s not enough to be present every other second, we need to be there every second. This makes the difference. A real artist is present, (s)he fills her/himself completely and then (s)he fills the space with her/his action. A real yogi/yogini does exactly the same.


Mon professeur de flamenco √† Paris, Patricio Martin, m’a √©norm√©ment inspir√©e dans ses cours, bien s√Ľr en tant qu’enseignant mais aussi en tant qu’artiste qui vit son art. En nous regardant danser, Patricio est oblig√© de nous rappeller des choses simples, par exemple: “D’abord la conscience et ensuite l’action”. ūüí° Lui-m√™me est un parfait exemple d’une pr√©sence √©poustouflante et de la capacit√© de mettre de l’intensit√© et de la magie dans ses gestes. Qu’est-ce que j’aime voir son visage se crisper sous l’effet de non-musicalit√© de nos coups de talons ou de nos “palmas claras” ou “palmas sordas” ex√©cut√©s d’une mani√®re inattentive, indiff√©rente, stupide parfois. Il nous demande toujours de faire de la musique avec nos pieds et nos mains, de donner une qualit√© musicale, une vie, une beaut√© √† ce que nous faisons. J’adore son exigence! Et je lui en suis extr√™mement reconnaissante.

J’ai fait le rapprochement inverse avec le chanting dans la tradition de yoga. Je vois que dans l’Ashtanga yoga les gens ont tendance √† sinon crier au moins √† dire les mantras d’une fa√ßon qui ne laisse pas trop la place √† l’amour ou au sacr√©. Les voix insensibles qui s’acc√©l√®rent et qui cr√©ent du stress. Ce n’est pas une question d’avoir une voix pure ou un timbre personnel, mais il s’agit de vouloir donner avec son coeur. Donner de la qualit√©. La qualit√© du cŇďur, c’est l’amour. Chaque voix r√©sonne joliment quand il y a le cŇďur, la respiration et la pr√©sence. Quand on n’est vraiment pas √† l’int√©rieur de soi, quand on s’observe, quand on ne fait que r√©p√©ter, c’est plat, ennuyeux.

Pour moi, les mantras, l’utilisation de ma propre voix, est quelque chose d’extraordinaire. Ce que je ressens √† chaque fois en faisant des mantras, c’est presque l’√©quivalent √† des adieux pour toujours √† un √™tre cher. √áa me remplit √† la fois d’une douce tristesse, d’une joie d√©chirante, de l’exquisit√© de la vie et de la mort. Mais ceci, je connais d√©j√† par la danse. J’accueille toutes les √©motions. Je crois que, que √ßa soit la danse, le chanting ou autre chose, pour que √ßa soit beau, il suffit d’√™tre vraiment pr√©sent et d’avoir cette intention de donner quelque chose de beau de soi-m√™me. Mais il faut √™tre pr√©sent √† chaque moment, pas √† toutes les deux secondes. C’est l√† la diff√©rence. Un vrai artiste est pr√©sent, il remplit d’abord son √™tre et puis l’espace avec ce qu’il fait. Un vrai yogi, une vraie yogini, c’est pareil.


Pariisilainen flamenco-opettajani, Patricio Martin, on tuonut pelk√§ll√§ olemuksellaan el√§m√§√§ni suunnattomasti inspiraatiota. H√§n on loistava opettaja ja sen lis√§ksi taitelija, joka tekee taiteensa n√§kyv√§ksi joka hetki. Minua ovat valtavasti kiehtoneet monet h√§nen lausahduksensa. Mit√§ tanssiaskeliin tulee, yksi t√§rke√§ asia on ollut: “Ensin tietoisuus, sitten toiminta.” ūüí° H√§n on itse oivallinen esimerkki henke√§salpaavasta l√§sn√§olosta ja kyvyst√§ laittaa tarvittaessa mielet√∂n intensiteetti eleeseen kuin eleeseen. Minut tekee onnelliseksi h√§nen tuskasta rypistyv√§ otsansa kun h√§n kuulee ep√§musikaalisia kantap√§√§n kopautuksia tai huolimattomia k√§sien taputuksia, jotka on l√§iskitty tanssin sekaan jotenkin tunteettomasti. H√§n kehottaa meit√§ aina soittamaan jaloilla ja k√§sill√§, antamaan kaikelle tekemisellemme musikaalista laatua, el√§m√§√§, kauneutta.

Löydän tästä rakkaudesta ja kokemisen tavasta käänteisiä yhtymäkohtia joogaharjoitteluun ja varsinkin yhteismantroihin. Ashtangajoogassa olen kautta vuosien ihmetellyt sitä miten ja miksi mantrat miltei huudetaan läpi. Ihmisten äänet kaikuvat tunteettomuutta ja vauhtia. Kaikki pyhyys tuntuu olevan kaukana. Kysymys ei ole lainkaan siitä, että ihmisellä pitäisi olla kaunis lauluääni, vaan siitä, että tekeminen lähtee sydämen läsnäolosta. Kun äänen väreily yhtyy sydämen energiaan, siihen tulee aivan erilainen laatu. Rakkauden sointu. Silloin jokainen ääni soi kauniisti, sillä hengityksen pehmeys ja hengen läsnäolo muuttavat sitä hämmästyttävästi. Jos taas ihminen ei ole läsnä itsessään ja vain toistaa sanoja, kaikki muuttuu latteaksi, ikävystyttäväksi ja kylmäksi.

Itse tunnen aina mantroja laulaessani sellaista rakkautta kuin jättäisin viimeiset jäähyväiset rakkaimmalle ihmiselle. Jotain suurta, surullisenkaunista, lämmintä ja pehmeänviiltävää. Koko elämän ja kuoleman sisäänsäsulkevaa. Näin tunnen myös tanssiessani. Minusta tuntuu, että usein riittääkin, kun meillä on halu kokea syvästi ja tehdä asiat kauniisti, olla antajana siis täysin läsnä. Mutta se tarkoittaa todellakin sellaista läsnäoloa, josta ei tipahdeta pois joka toinen sekunti. Ja siinä on se suuri ero! Todellinen taiteilija täyttää koko tilan omalla energiallaan ja läsnäolollaan. Samoin tekee todellinen joogi tai joogini.


Patricio Martin

Smooth waves

The common challenge the beginners have in Ashtanga yoga practice is how to adapt the breath to the movement or to the asana. Normally people find a relatively comfortable breathing quite fast. Once they learn it, the new asanas or the longer practice will offer the same challenge over and over again: how to adjust your breathing to what you do. Anyway the breathing part of the asana practice is the most sensitive one and the hardest to control, because it’s a direct reflection of what’s happening in our emotions and nervous system.

In the beginning people go out of breath, they lose their breath, because the lungs don’t function in an efficient way. The lungs either do too much or they are too lazy. If you practice regularly the lungs start to function well, they adapt more easily what you do.¬†When the breathing is harmonious, we get to another level.¬†We watch what happens in our energy centers, chakras. In the asana practice, you move your body and your energy. The end of the practice is energetically the most important part.¬†It’s essential to lay down for 20 minutes after the practice to give space and time to the chakras to rearrange and realigne the energy. If you move, you stop the work of your energy body.¬†Life itself gives the new more positive direction to your energy, if you just allow it.

Sometimes people think the relaxation is about resting because you’re tired or exhausted. It’s not about that. It’s calming and harmonizing your energy¬†when you are restless and full of energy. This is how we learn to have a certain distance with our nerve impulses and our emotions. We just watch how everything is in movement and then calms down. We¬†decide, not the energy.


Le d√©fi principal pour un d√©butant dans le yoga Ashtanga, c’est d’apprendre √† adapter sa respiration √† chaque instant soit au mouvement soit √† la posture. En g√©n√©ral, les √©l√®ves trouvent un souffle plut√īt confortable dans un laps de temps relativement court. Le m√™me d√©fi va se pr√©senter pourtant √† maintes reprises lorsqu’on incorpore une nouvelle asana dans sa pratique et au moment o√Ļ la pratique s’allonge consid√©rablement. Comment ajuster sa respiration √† chaque moment d’une fa√ßon propice? La respiration est la couche la plus sensible en nous et en m√™me temps, la couche la plus difficile √† contr√īler, car notre respiration refl√®te directement tout ce qui se passe dans nos √©motions et dans notre syst√™me nerveux.

Au d√©but, les pratiquants sont facilement essoufl√©s, ils se retrouvent hors de souffle, parce que les poumons ne fonctionnent pas d’une mani√®re efficace. Soit les poumons font trop d’efforts, soit ils ne travaillent pas suffisemment. √Ä force de pratiquer r√©guli√®rement, les poumons se mettent √† fonctionner d’une fa√ßon convenable et ils adaptent plus facilement √† ce que nous faisons.

Lorsque la respiration est harmonieuse, nous avons la possibilit√© d’atteindre √† un autre niveau. Nous allons observer ce qui se passe dans nos chakras, les endroits dans le corps o√Ļ les √©nergies se concentrent. Dans la pratique des asanas, nous mettons en mouvement non seulement le corps, mais aussi notre √©nergie. √Čnerg√©tiquement la partie la plus importante de la pratique est la fin. Il est primordial de rester allong√© pendant 20 minutes apr√®s la pratique pour donner un temps et un espace pour l’√©nergie de se r√©organiser. Si nous bougons notre corps, nous arr√™tons le processus √©nerg√©tique. La vie va intervenir pour donner une direction positive et √©quilibrante √† nos √©nergies si nous la lui permettons.

Parfois les gens pensent que la relaxation est n√©cessaire √† cause de l’√©puisement que la pratique a pu provoquer. Mais il ne s’agit pas de √ßa. C’est plut√īt l’art de calmer son √©nergie au moment o√Ļ elle est tumultueuse. C’est comme √ßa que nous apprenons √† prendre de la distance par rapport √† l’influx nerveux et nos √©motions. Nous les observons tout simplement. C’est nous qui commandons et pas notre √©nergie.


Yleensä ashtangajoogassa aloittelijoiden haasteet liittyvät hengitykseen, vaikka kaikki oppivatkin melko lyhyessä ajassa hengittämään suhteellisen mukavasti.  Harjoitus oikeastaan tiivistyykin tämän saman haasteen ympärille: hengitys pyritään mukauttamaan kulloiseenkin liikkeeseen tai asentoon. Lisähaastetta tulee uusista asanoista ja harjoituksen pitenemisestä. Hengitys on asanaharjoituksessakin herkin kerroksemme ja haastavin hallita siksi, että se heijastelee suoraan sitä mitä koemme tunnetasolla tai mitä hermostossamme tapahtuu.

Alussa ihmiset hengästyvät eli hengitys pääsee karkaamaan, koska keuhkot eivät toimi tarkoituksenmukaisella teholla. Ne joko tekevät ylimääräistä työtä tai laiskoiksi tottuneina, joutuvat ponnistelemaan pysyäkseen liikkeiden tahdissa. Jos harjoitus on säännöllinen, keuhkot alkavat pian toimia kunnolla ja ne mukautuvat nopeammin siihen mitä kulloinkin teemme. Sen jälkeen voimme alkaa seurata tarkemmin mitä tapahtuu kehomme energiassa, lähinnä energiakeskittymissä eli chakroissa. Asanaharjoituksessa on liikkeessä kehon lisäksi prana eli energia. Kun energiaa on reilun tunnin ajan pyöritetty, sen kannalta tärkein vaihe on edessä: energian hiljeneminen harjoituksen lopussa. On erittäin tärkeää maata paikallaan 20 minuuttia harjoituksen jälkeen, jotta syvällä tapahtuva energian uudelleenjärjestäytyminen saa tarpeellisen tilan ja ajan. Jos liikutat kehoa, keskeytät tämän prosessin. Jos maltat olla paikallasi, huomaat, että energia ottaa itse uuden tasapainoisemman ja elämänmakuisemman suunnan.

Joskus ihmiset mieltävät rentoutuksen levoksi rasituksen jälkeen.  Siitä ei ole kysymys. On olennaista osata hiljentää energia juuri silloin kun tunnet olevasi täynnä energiaa ja ehkä hieman levotonkin. Opimme ottamaan välimatkaa myös hermoimpulsseihin ja tunteisiin, kun voimme vain katsoa miten kaikki meissä liikahtelee ja vähitellen sitten hiljenee. Me itse päätämme liikkeistämme emmekä anna energian sanella tekemisiämme.


Photo by Minna Nuotio