Letting go

Patanjali, the father of the Yoga Sutra, talks in the second chapter of his text about Kleṣas, the causes of suffering in human life. He classifies these causes in five categories. Two of them, Raga (attachment to desires) and Dveṣa (avoiding things we dislike) are the most practical ones in the sense that we face them every day.

When we are attached to our desires, we strive mentally to change situations to correspond to our point of view. This need can be so deeply rooted that even when everything is all right, we feel the pressure to get something. This is why we continuously try to influence situations and change things. In the end this causes stress and suffering.

When we try to change things we dislike, we reject the reality in order to avoid some difficult emotions. The aversion is unnecessary suffering. We easily imagine that we act to avoid suffering, but by trying to avoid suffering we actually act to increase the aversion. Often we namely act automatically based on our previous experiences and we are not looking at the situations with an open mind.

When we are too attached to things our mind wants or doesn’t want, we have detached from the reality and given up to our conditioned mind. We live in images and in the emotions created by them. However when we are conscious about that we can raise above this way of functioning. Patanjali talks about Vairagya – detachment which is one of the main things we need to understand the importance of. It’s something we need to practice constantly.

Nobody can really let go of things just like that. First of all, could we detach ourselves from our body, our mind, our emotions if we haven’t really explored ourselves and deeply loved ourselves? What are we detaching from then? If we haven’t experienced the charm of our body, but just felt too shy to enter its world? If we haven’t inhabited our body? We might have even despised it. Then the ideals of yoga might offer an escape from oneself’s real feelings.

We need to accept attachement, the opposite of detachment first. We can’t get rid of attachments, our love for our body, mind and emotions, if we can’t first love all these aspects of ourselves. When we are full of love towards ourselves, when we realize what kind of gift we’ve got from life, we can start to work on detachment. First we love and then we know what we are giving up and how hard it is. Of course, it’s easier to let go if you hate yourself. One can even become a master of detachment then. Through love the detachment becomes differently easy, because love gives us everything.

We can’t let go in theory, we can’t grow in theory. The detachement is a practical thing. As in everything, also in this context the rhythm and the timing matter. We need to be watchful about how situations come to us and when it’s possible and reasonable for us to take another path, to choose differently. When to stop getting involved and to settle in peace? When you let go, love everything you let go.

13737527_1235801436453419_7553907473276992376_o

LÂCHER PRISE

Patanjali, le père du Yoga Sutra, parle dans le second chapitre de son œuvre, des Kleṣas, des causes de la souffrance humaine. Il classifie ces causes dans cinq catégories distinctes. Deux d’entre eux, Raga (attachement aux désirs) et Dveṣa (aversion) sont les plus pragmatiques. Nous faisons face à ces aspects quotidiennement.

Le désir dans le quotidien se manifeste souvent en tendance à faire des efforts mentaux pour faire les situations correspondre à nos points de vue. Ce besoin de contrôler les choses peut être si profondément enraciné en nous, que même quand nous nous sentons tout à fait bien et satisfaits, nous sentons une pression d’avoir quelque chose d’autre. À cause du malheur né de ce désir perpétuel, nous essayons continuellement de transformer les situations en quelque chose qu’elles ne sont pas.

Et lorsque nous cherchons à manipuler mentalement les choses que nous aimons pas, nous rejetons la réalité pour pouvoir éviter les émotions difficiles. L’aversion est une souffrance qui n’est pas nécessaire. Nous imaginons facilement, que nous agissons pour éviter la souffrance, mais c’est justement l’effort fait pour l’éviter qui la fait grandir. Souvent nous agissons automatiquement et notre action est basée sur les expériences précédentes, ce qui nous empêche de voir les situations ouvertement et de les accepter en tant que telles.

Lorsque nous sommes trop attachés aux choses que notre mental soit chérie soit rejette, nous sommes en dehors de la réalité et nous sommes à la merci de notre mental conditionné. Nous vivons dans l’image et dans les émotions créées par celle-ci. Néanmoins, si nous sommes conscients de ce fontionnement de notre mental, nous pouvons nous élever au-dessus de ça. Patanjali parle de Vairagya, détachement, que nous devrions pratiquer sans cesse.

Personne ne peut être détaché par la volonté. Sans avoir exploré notre corps physique, notre mental ou nos émotions, et sans les avoir aimés, serions-nous capables de nous détacher de tout ça? De quoi pourrions-nous nous détacher, si nous avons aucun attachement? Si nous n’avons pas expérimenté le charme de notre corps et n’avons été que trop réservés pour entrer dans ce monde, si nous n’avons pas inhabité notre corps entièrement, le détachement n’est pas possible. Si, nous n’avons pas aimé ce que nous sommes, les idéaux yogiques peuvent offrir une échappatoire pour éviter nos émotions authentiques.

Il faut d’abord accepter et vivre l’opposé du détachement, l’attachement. Sinon nous ne pouvons pas nous détacher de notre amour pour notre corps, notre mental ou nos émotions. Quand nous sommes pleins d’amour envers nous-mêmes, quand nous sommes conscients de ce cadeau que la vie nous a fait, nous pouvons commencer à nous détacher. Par l’amour nous comprenons ce dont nous nous détachons et combien c’est dur parfois. Il est facile de se détacher si on ne s’aime pas. Par l’amour le détachement est plus facile dans un certain sens, car quand nous avons l’amour, nous avons tout.

Nous pouvons pas lâcher prise en théorie, nous pouvons pas atteindre à la maturité en théorie. Ça peut se faire seulement en pratique. En plus, comme dans tout dans la vie, le rythme et le moment comptent. C’est pour ça que nous devons rester vigilants. Pour voir comment les choses viennent à nous et pour sentir quand il est possible et raisonnable de faire un nouveau choix. Quand est-ce que nous n’avons plus envie de nous mêler, de contrôler? C’est à ce moment-là que nous pouvons nous installer dans la paix. En lâchant prise il est important d’aimer tout ce dont nous avons lâché prise.

IRTIPÄÄSTÄMISEN ÄÄRELLÄ

Joogasutra-kokoelman isä Patanjali puhuu tekstinsä Sadhana-osassa Kleoista, inhimillisen kärsimyksen syistä. Hän jaottelee ne viiteen eri luokkaan. Käytännönläheisimmät asiat näistä ovat Raga (haluihin kiinni jääminen) ja Dveṣa (vastenmielisinä koettujen asioiden välttely).

Kun olemme kiinni toiveissamme ja haluissamme, ponnistelemme päämme sisällä muuttaaksemme tilanteita itsellemme mieleisiksi. Tämä tarve voi olla syvälle juurtunut siten, että vaikka kaikki olisi mielestämme hyvin, tunnemme silti tarvetta haluta jotain muuta kuin mitä meillä on. Näin yritämme jatkuvasti muuttaa asioita muuksi. Tämä aiheuttaa stressiä ja kärsimystä.

Yrittäessämme sitten taas välttää meille vastenmielisiä asioita, torjumme jotain olemassaolevaa ja kieltäydymme kokemasta siihen liittyviä tunteita. Myös vastenmielisyyden kokeminen on turhaa kärsimystä. Vaikka kuvittelemme helposti toimivamme välttääksemme kärsimyksen, tulemme toimineeksi itse asiassa juuri sitä lisäten. Monesti nimittäin toimimme automaattisesti vanhojen kokemusten pohjalta emmekä herää katsomaan tilanteita avoimin silmin.

Kun olemme liian kiinni asioissa, joita mielemme haluaa tai ei halua, olemme irrottaneet otteen todellisuudesta ja antaneet vallan ehdollistuneelle mielellemme. Olemme mielikuvissa ja niiden tuottamissa tunnetiloissa. Tiedostaessamme tämän voimme tietenkin pyrkiä näkemään ne kirkkaasti ja toimimaan niiden yläpuolella. Patanjali puhuu näihin asioihin liittyen Vairagyasta, irtipäästämisestä, jota meidän pitäisi opetella ja harjoittaa jatkuvasti.

Emme kuitenkaan voi noin vain päästää irti. Voiko ihminen ensinnäkään päästää irti kehostaan, mielestään, tunteistaan, jos hän ei ensin ole tutkinut ja rakastanut kaikkea tätä? Mitä irtipäästettävää silloin edes on? Jos ei ole kokenut kehonsa ihanuutta, vaan on arastellut eläytymistä sen tarjoamaan maailmaan ja jättänyt elämättä? Tai on ehkä jopa halveksinut sitä? Silloin voi olla, että joogan ihanteet tarjoavat mukavan pakoreitin itsestä.

Meidän pitäisi ensin hyväksyä irtipäästämisen vastakohta, kiintymys. Kukaan ei voi todella päästää irti kiintymyksestä ja rakkaudesta kehoonsa, mieleensä tai omaan tunnemaailmaansa, jos hän ei ensin kykene rakastamaan näitä puolia itsessään. Kun olemme täynnä rakkautta kehoamme ja mieltämme kohtaan, kun tiedostamme minkä lahjan olemme elämältä saaneet, voimme aloittaa irtipäästämisen. Rakastamisen kautta tiedämme mistä kaikesta luovumme ja miten vaikeaa se on. Helppohan on päästää irti, jos jo inhoaa itseään. Rakastamisen kautta irtipäästäminen helpottuu jo siksi, että olemme saaneet kaiken, kun olemme saaneet rakkauden.

Emme voi luopua tai kehittyä teoriassa, ainoastaan käytännössä. Sen lisäksi kuten kaikessa muussakin elämässä, myös irtipäästämisen kyvyssä rytmi ja ajoitus on tärkeää. Siksi meidän tulee olla valppaita sen suhteen miten asiat tulevat meitä kohti ja tuntea milloin on mahdollista ja oikein toimia toisin. Milloin on tullut hetki olla puuttumatta ja olla rauhassa. Päästää irti ja rakastaa kaikkea mistä on päästänyt irti.

Photo: Catherine Chenu

Homo Spiritus

People have different reasons to take interest in practicing yoga. Usually nobody really knows what yoga is about unless they try it, because yoga is an experience. Thus all the people participating to a yoga beginner workshop attend without knowing what’s it about. They might have a subconscious feeling that something is missing in their life, even if they have experienced different kind of successes. They haven’t had a specific question in mind, but in the end of the workshop they might have had an answer. An answer to the spiritual emptiness that we can also call a spiritual crisis.

Patanjali speaks in his Yoga Sutra text about the influence of the yoga practice on our minds. The practice makes it easier to discriminate between things in the material world and the meditation will grow our capacity to see our real self separable from the contents of our mind. The core of ourself behind the mind’s fluctuations we call our spirit. The process of separation of the mind and the spirit can take decades and it’s sometimes described as the dissolution of oil and water: something very natural, but to be complete,  we need the right circumstances. We experience our core, when the mind is a separated element in the totality of the layers of our being. If we don’t have connection to our spirit, we can’t separate these two parts. In this case, the mind is the center of our being and the spirit remains unexperienced.

The spiritual crisis means that we don’t have the connection with our depth. Maybe we haven’t been interested at all in the spirituality just because we don’t know what it really is. Life might feel superficial, because it is superficial without this connection. Some of us seem to think that spirituality has something to do with only freaks. Or maybe the conceptions about the spirituality are false. Those who dislike religions, might be misled by a prejudice that the spirituality always refers to a religion.  However, the spirituality means that we are interested in life and we reflect it deeply in ourselves. When we go deeper in our search we all find a place where we can’t go ahead with our rational mind. We go ahead with our spirit.

It’s not about understanding the spirituality. We can only live it, experience it, feel it. It’s almost impossible to talk about it without banalizing or dramatizing it. It simply doesn’t submit itself to mind, but someone who’s already there, can probably guide us. The path is difficult. It’s difficult because our mind is so quick and tries to catch immediately the experience. It can’t.  A thought is not the spirit. It’s nothing but a thought. You can’t extend the duration of the real experience by your mind. This is how some people get stuck between the spirit and the mind. They stay in their minds with these experiences. I guess this is also a reason why people who authentically are interested in yoga or meditation, are not drawn into yoga seeing so many freaks practicing with a little connection to the reality.

Spirituality means stopping everything. It sounds maybe boring and uninteresting, but when we totally can calm our energy,  we understand something new. It’s just a really small part of people who ever stopped really, even if many big life crisis offer an opportunity for that for all of us. If we stop really even once, it’s enough: our core is then alive, we are there! Many people are afraid to stop, because the way to the reality is long and lonely. Before the real liberation you have to go through phases of boredom, frustration and fear. In the spiritual matter, you really don’t know what’s coming. If your core is calling you, it’s worth of listening to this voice! When you connect to your core, the whole world changes in bliss. It gives your life depth and spirit. Beyond the emptiness is fullness.

On our Via Dolorosa we encounter everything, anything we ever left behind. That’s the reason why the majority doesn’t go until the end of the road. No stone should be left unturned. It’s not enough to have gone through our experiences in our mind, we have to live them through again. Any knot left, we have to unknot it. This kind of pure experience without the help of the mind or the speech, is usually unknown for many. Thinking doesn’t help. We switch from the mental level to the energy level. Then it’s about faith. This faith is put into the test. We have to trust our spirit to guide us. Not the images we have, but the real essence of ourselves. If you get there, you have stepped on the other side of Avidya, ignorance about your real self.

This connection to our spirit is lost in today’s world. I imagine the greatest gift we can ever have as human beings is to discover it. In the Bible, it’s said that “It is easier for a camel to go through the eye of a needle than for a rich man to enter the kingdom of God.” It’s about the same tenacious spiritual work than in yoga: to go towards the unknown without hesitation and to be able to allow your ego burn down. It seems so impossible, but it’s still possible to all of us. Are you satisfied just by taking the superficial richness and superficiality of life? Or do you want to start the fascinating journey into your heart?

HOMO SPIRITUS

Nous avons tous une raison bien à nous de commencer à pratiquer le yoga. Comme le yoga est une expérience particulière,  personne, en général, ne sait vraiment de quoi il s’agit avant de l’essayer. Normalement, tout le monde commence le yoga un peu par hazard sans savoir où cela va mener. Les gens peuvent avoir un pressentiment qu’il y a quelque chose d’essentiel qui leur manque malgré tout le succès possible dans la vie courante. Peut-être n’y a-t-il pas un problème au début, mais pendant un stage d’initiation au yoga, les gens peuvent trouver une solution. Une réponse au vide spirituel qui s’appelle aussi une crise spirituelle.

Patanjali parle dans son Yoga Sutra de l’influence de la pratique du yoga sur notre capacité mentale de discrimination dans le monde matériel et comment la méditation va encore raffiner cette capacité pour que nous puissions discerner l’esprit du mental. Pour compléter le processus de séparation entre le mental et le spirituel, qui parfois est décrit par analogie comme la séparation de l’huile et de l’eau, peut prendre des dizaines d’années.  C’est quelque chose de tout à fait naturel, mais pour être achevé, le processus nécessite les circonstances adéquates. Nous pouvons expérimenter notre profondeur lorsque le mental est une entité séparée des autres couches de notre être. Si nous ne sommes pas en connection avec notre esprit, nous sommes incapables de séparer ces deux entités. Dans ce cas, c’est le mental qui est le centre de notre être et l’esprit reste latent et inexprimé.

L’absence de connection avec les profondeurs de notre espirit est la cause d’une crise spirituelle. Peut-être n’avons-nous pas du tout été intéressés à la spiritualité tout simplement parce que nous savons pas exactement ce que c’est. La vie peut nous paraître superficielle, parce qu’elle l’est sans cette connection. Il y en a qui pensent que la spiritualité est pour les fanatiques. Il y en a qui n’aiment pas les religions et croient que la spiritualité a toujours à faire avec la religion. Et pourtant, la spiritualité veut dire que nous sommes pleinement en vie, inspirés à connaître toutes les couches en nous et que nous permettons à la vie de nous toucher avec toute sa force. À force de creuser, nous arriverons à un point où notre raison ne nous servira plus. Nous pouvons avancer seulement à l’aide de notre esprit.

La spiritualité n’est pas à comprendre. Elle est à vivre, à expérimenter. Il est presque impossible d’en parler sans la banaliser ou la dramatiser. Elle ne se soumet pas au mental. Le chemin est difficile. Il est difficile parce que notre mental est tellement rapide et enthousiaste qu’il capte immédiatement l’expérience spirituelle et ainsi la matérialise en pensée. Une pensée n’est toutefois pas l’esprit. Ce n’est qu’une pensée. Nous ne pouvons pas étendre la durée de l’expérience par la pensée. Mais il y a des pratiquants de yoga qui sont coincés là, entre la pensée et l’esprit. Ils restent au niveau mental à digérer leurs expériences. C’est une des raisons pour laquelle les gens authentiquement spirituels ne ne sont pas toujours autant attirés par le yoga ou la méditation, car ils voient parmi les pratiquants des gens n’étant pas du tout enracinés dans la réalité.

La spiritualité requiert entre autre l’arrêt complet du mouvement de l’énergie. L’arrêt de toute activité peut sembler ennueux et inintéressant, mais lorsque nous arrivons à totalement calmer notre énergie, nous allons avoir une illumination. Il n’y a qu’un petit pourcentage de gens qui aient pu arrêter tout à un moment donné tout en restant bien conscients, même si les crises de la vie nous offrent cette opportunité à nous tous. Parfois il suffit de s’arrêter juste une fois. Après, notre centre est vivant et nous l’habitons. La plupart de gens ont peur de s’arrêter, car le chemin à la vraie vie est long et solitaire. Avant la libération, nous sommes obligés de parcourir des phases d’ennui, de frustration et de peurs. Nous ignorons ce que nous allons vivre spirituellement, car nos aventures de la vie diffèrent toutes les unes des autres. Une fois connectés dans notre centre, le monde autour de nous et à l’intérieur de nous change. Ce changement donne une profondeur et un esprit à notre vie. Au dela du vide, il y a plénitude, mais nous passons par le vide.

Sur notre Via Dolorosa nous faisons face à tout, absolument tout ce que nous avons laissé derrière nous. La raison principale d’éviter d’aller jusqu’au bout, c’est-à-dire, remuer ciel et terre et encore les cendres, c’est que ça fait mal. Tous les noeuds émotionnels doivent être dénoués. Ce genre d’expérience pure sans support mental est très souvent une façon nouvelle de vivre les émotions. Aucune pensée. Nous passons du niveau mental au niveau énergétique. Là, tout est question de foi. Cette foi est cependant testée. Nous devons avoir confiance dans notre esprit pour qui’il nous serve de guide. Pas dans les images que nous créons de ces sentiments, mais en la vraie essence de nous-mêmes. Si nous arrivons à atteindre cette essence, nous sommes au-delà de Avidya, l’ignorance de notre esprit.

Cette connection à l’esprit est perdue dans le monde d’aujourd’hui. J’imagine que le plus beau cadeau que nous puissions avoir en tant qu’êtres humains, c’est de le découvrir. Dans l’évangile de Marc, Jésus dit:  “Il est plus facile pour un chameau de passer par le chas d’une aiguille que pour le riche d’entrer au royaume des cieux.” C’est exactement le même travail tenace spirituel que nous faisons dans la pratique du yoga. Il s’agit d’aller à l’avant vers l’inconnu sans hésiter en laissant notre ego se brûler. Cela semble impossible et pourtant c’est possible à tout le monde. La question se pose de savoir si nous sommes satisfaits avec les richesses superficielles et la vie superficielle. Nous pouvons toujours prendre la route vers les secrets et les vraies richesses de nos coeurs.

HOMO SPIRITUS

Joogan alkeiskursseille tulee ihmisiä eri syistä.  Koska jooga on kokemus, kukaan ei voi etukäteen tietää mitä jooga on. Myös ihmiset, jotka yleensä eivät ajelehdi elämässään, saattavat kuitenkin joogan pariin ajautua. Ehkä on alitajuinen aavistus siitä, että jotain olennaista voikin puuttua elämästä, vaikka elämä olisi monella tavalla menestyksen siivittämää. Joogaharjoitteluun tutustuminen on voinut olla vastaus, vaikka mitään selkeää kysymystä ei välttämättä ole ollut. Jooga on ollut vastaus henkiseen tyhjyyteen, jota voi hyvällä syyllä kutsua henkiseksi kriisiksi.

Patanjalin Yoga Sutra -tekstissä puhutaan siitä miten joogaharjoittelu antaa mielellemme kirkkaan erottelukyvyn asioiden suhteen ja joka sitten meditaation kautta kasvaa erottamaan tarkemmin meidän minuutemme ytimen mielemme sisällöistä. Tätä minuuden osaa kutsutaan hengeksi. Tämä eri olemuspuolien erottautuminen toisistaan on vuosikymmentenkin prosessi, jonka lopputulosta kuvataan veden ja öljyn erottumiseksi toisistaan. Tapahtuma on luonnollinen, mutta siihen tarvitaan tietyt olosuhteet. Ihminen kokee oman ytimensä, kun oma mieli erottuu pinnallisempana yksikkönä oman minuuden kokonaisuudessa. Jos ihmisellä ei ole yhteyttä henkeensä, hän ei osaa erottaa henkeä mielestä. Tällöin ihmisen mieli on olemisen keskus ja henki pysyttelee näkymättömissä.

Yleensä henkinen kriisi tarkoittaa sitä, että ei ole kosketuksissa oman syvyytensä kanssa. Ihminen ei kenties ole ollut lainkaan kiinnostunut henkisyydestä, eikä tiedä mitä se käytännössä on. Elämä tuntuu kuitenkin pinnalliselta, koska elämä tällöin on pinnallista. Joillekin on äärettömän vaikeaa sallia olevansa kiinnostunut mistään henkisestä, koska se tuntuu haihattelulta tai henkisyyteen liittyvät mielikuvat ahdistavat. Uskonnollisuutta vierastavat saattavat kuvitella, että kaikki henkisyys on sidoksissa uskontoihin. Kysymys on kuitenkin oikeastaan siitä, että on kiinnostunut elämästä, peilaa sitä  itsensä kautta ja matkustaa omiin henkisiin syvyyksiinsä. Siellä tulee jokaista meitä vastaan kohta, jossa järjen avulla ei voi edetä.

Kysymys ei ole henkisyyden ymmärtämisestä. Henkeään voi vain elää, siihen voi olla kosketuksissa. Siitä on melkein mahdotonta puhua joko latistamatta tai dramatisoimatta kokemusta. Sellaisenaan se ei taivu mielelle ymmärrettäväksi, mutta joku jolla tämä kosketus on, voi siihen ehkä johdattaa. Tie on vaikea. Se on vaikea juuri siksi, että mielemme yrittää heti saada otteen kokemuksesta. Se ei ole mahdollista. Jotkut ihmiset jäävät tähän kohtaan eli hihhuloivat henkisyyden ja mielen välimaastossa. He käsittelevät mielessään henkisiä asioita. Siksi myös monesti aidosti henkiset ihmiset eivät ole kiinnostuneita joogasta tai meditaatiosta, koska näissä piireissä pyörii henkisyydestä kaukana olevia, mutta siitä hörhöileviä ihmisiä.

Henkisyys on todellista pysähtymistä. Pysähtyminen voi kuulostaa tylsältä ja epämielekkäältä, mutta kun kaikki nollaantuu energian rauhoittumisen kautta, ihminen oivaltaa jotakin. Vain harva ihminen on koskaan pysähtynyt, vaikka jotkut isot elämänkriisit olisivat tarjonneet siihen ehkä mahdollisuudenkin. Kun ihminen pysähtyy sisäisesti kerran, se riittää: hänessä on ydin jo elossa. Moni pelkää pysähtymistä, koska matka on pitkä ja yksinäinen. Ennen kuin todellinen vapauttava pysähdys tapahtuu, tuntuu tylsältä, turhauttavalta ja pelottavalta, kun mitään ei tapahdu. Jos ydin kutsuu, sitä kohti kannattaa lähteä. Kun yhteys löytyy, koko maailma kääntyy. Autuudeksi. Elämä saa syvyyden ja hengen. Tyhjyyden tuolla puolen on täyteys.

Matkalla kohtaamme kaiken sen mitä olemme jättäneet taaksemme. Ja siksipä moni jättää matkan kesken. Jokainen kivi on käännettävä. Ja ehkä jopa monta kertaa. Ei riitä, että mielessämme olemme käyneet asiat läpi. Jos niistä on vielä jotain solmuja jäljellä, me tulemme ne kokemaan. Sen tyyppinen puhdas kokeminen on monelle vierasta. Ajatus ei juurikaan auta. Pitää vain suostua tuntemaan ja osata elää energia läpi. Kyse ei ole uskonnollisuudesta. Kyse on uskosta. Tätä uskoa myös koetellaan ilman että mitään varsinaista koettelijaa olisi. Koska siihen ei liity mitään konkreettista tai sitä ei voi mielellä tavoittaa, on vain luotettava tunteeseen hengestä. Ei mielikuviin, jotka siitä syntyvät, vaan siihen tunteeseen, joka ohjaa. Jos tästä saa kiinni, on jo Avidyan tuolla puolen, sen tietämättömyyden oman todellisen minuuden suhteen, josta Patanjali puhuu Sadhana Padan alussa.

Tämä punainen lanka ja kosketus henkeen on hukassa melkein kaikilta nykyajan ihmisiltä. Kuvittelen, että siihen pääseminen on elämän suurin lahja ja onni! Raamatussa sanotaan: “Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Kyse on samasta rajankäynnistä kuin joogassa ja siitä, että menemme tuntematonta kohti. Se on monella tapaa mahdotonta ja silti kaikille mahdollista. Haluaako sitä? Jaksaako sen? Vai tyytyykö ottamaan elämästä vain pinnalliset rikkaudet ja pinnan?

SAMSUNGJudaean desert, photo by Anne