Fear factors

There was a time in my past when I understood something important about the anatomy of fear. I had agonized for such a long time and gradually realized why. I had analyzed and handled many different fears one by one inside of me and my mind I had found solutions to each one of them. Some fears came back every once in a while appearing only in certain kind of situations, some others were replayed frequently.

When I was young I was mostly worried about my money situation. I spent a lot of time in finding a solution to how to pay my bills even if the due dates were still far away. I was anxious, I felt awful and couldn’t fall asleep. When I finally fell asleep I was totally tense and full of distress.

I decided not to think of money issues just before sleep or in the night time. It worked. I realized that I naturally didn’t worry about them in the day time at all. My conclusion was that it was not so much about the bills than it was about the time I did the thinking. In the late evening or in the night some things take different proportions and they feel more threatening. I also learned that when the fear takes over, it’s not the best moment to look for a solution. The mind is narrower and less creative.

I was free of worries, because I decided to be and promised myself not to think of them. The fear remained though. Sometimes a very pure feeling of fear emerged. It came often in the night and grabbed my guts. I had a subconscious pressure to find a reason, a cause for that. My mind found often the same cause and if it wasn’t scary enough, I kept on looking for another outer reason. I usually found one to justify my fear. Until I realized that I could allow the fear be in my body without looking for a reason. There is rarely a rational reason to be afraid. Our mind wants a reason to be able to solve the problem over and over again.

The sensation of fear is very human. It means we feel sometimes fragile and unsure just because we are human. When we accept these feelings, the sensation in the body is not restricted or stopped and can then find a flow again. The fear becomes naturally its opposite again, a feeling of warmth and security. We don’t have to be scared. We just need to accept the bodily sensation of fear, integrate it into the whole and not to mix it with things and situations.

IMG_0567

FACTEUR PEUR

Il y a eu un temps dans ma vie où j’ai pu comprendre quelque chose d’important par rapport à l’anatomie de la peur. J’agonisais dans mes peurs pendant des années avant d’arriver au point de voir de quoi il s’agissait vraiment. J’avais pris l’habitude d’analyser et de traiter différentes peurs une par une et j’avais réussi de trouver des solutions dans ma tête à chacune d’elles. Certaines réapparaissaient de temps à autre et certaines d’autres revenaient me perturber plus fréquemment.

Dans ma jeunesse, j’avais des soucis d’argent graves, imaginaires, bien sûr. Je passais des heures à trouver des solutions à savoir comment payer mes factures même si la date limite était encore loin. Je me sentais très mal, j’étais paralysée, ce qui m’empêchait de dormir. Quand finalement, j’ai pu trouver le sommeil, je me suis endormie angoissée.

J’ai pris la décision de ne pas penser à ma situation financière juste avant de me coucher ou aux heures nocturnes. Ça a marché! J’en ai tiré la conclusion que le problème n’était pas l’argent, mais le moment où j’y pensais. Les choses prennent différentes proportions selon le moment, qu’on les considère dans la journée ou bien dans l’obscurité de la nuit. Tout peut nous paraître plus menaçant dans la nuit. J’ai également compris que quand nous sommes installés dans la peur, ce n’est pas le moment de chercher une solution, car notre perspective est déjà plus étroite et le mental moins créatif.

Mais la peur est restée malgré tout. Je n’avais plus de soucis, car j’en avais décidé ainsi et que je m’étais promis de ne pas penser à ceux-ci. C’est là, qu’émergait une peur pure sans aucune attache à quoi que ce soit. Elle arrivait pour me tétaniser au milieu de la nuit et me prenait par les tripes. J’étais sous la pression de trouver une cause, une raison pour ma peur. Très souvent, j’ai trouvé la même cause et au cas où elle n’était pas assez effrayante, je continuais ma recherche de connecter ma peur à une autre chose extérieure. Que j’ai pu trouver et ainsi justifier ma peur. Jusqu’au jour où j’ai accepté la peur dans mon corps sans chercher une explication. Rarement, il y a une raison rationnelle pour avoir peur. Notre mental voudrais être celui qui crée un problème et puis, le résout.

Le sentiment de peur nous prouve que nous sommes humains. Nous sommes humains lorsque nous nous sentons parfois fragiles et uncertains. Lorsque nous acceptons ces émotions, la sensation peut continuer son cheminement dans le corps. Lorsqu’elle n’est pas arrêtée ni contrainte, elle va se transformer en son opposition, un sentiment de sécurité. Nous n’avons pas à avoir peur. Nous devons juste accepter la sensation dans le corps, l’intégrer et jamais la mêler avec les choses et les situations

PELKOKERTOIMIA

Joskus piehtaroituani kauan omissa peloissani, ymmärsin jotain pelon anatomiasta, siitä mistä pelkäämisessä on omalla kohdallani kyse. Olin käsitellyt sisälläni tiettyä pelkoja aina pelko kerrallaan ja löytänyt niihin ratkaisun, ainakin mielessäni. Jotkut pelot ja huolet toistuivat samankaltaisissa tilanteissa ja jotkut taas ilmenivät tiheämmin ja ikään kuin automaattisesti.

Nuorena esimerkiksi raha-asiat tulivat mieleeni nukkumaan mennessäni. Mietin mistä saan rahaa laskujen maksuun, vaikka eräpäivät saattoivat olla vielä kaukana. Hätäännyin, voin huonosti enkä saanut unta. Nukahdin lopulta ahdistukseen.

Kun sitten päätin olla ajattelematta raha-asioita nukkumaan mennessä tai yöllä, huomasin, että en ajatellut niitä muutenkaan enää. Päättelin, että kyse ei ollutkaan raha-asioista eikä laskuista, vaan siitä, että iltayö oli sellaista aikaa, jolloin asiat näyttivät uhkaavammilta kuin päivällä. Siitä opin myös sen, että kun pelko kourii, ei ole aika ajatella. Ei ole sopiva hetki selvittää asioita, kun perspektiivi on kaventunut ja mieli siten menettänyt luovuutensa.

Kuitenkin näissä tilanteissa, joissa lopetin ajattelun, saattoi pelon tunne edelleen olla läsnä. Monesti pelko hiipi sisuksiini ja puristi sisälmyksiäni. Tajusin miten koin alitajuisesti tarvetta löytää pelolle kohteen. Löysin monesti saman kohteen ja jos se ei toiminut, mieleni etsi jotain muuta, mutta aina se onnistui löytämään jonkun ulkoisen kohteen. Sitten taas pelkäsin. Kunnes tajusin, että voin antaa pelon tunteen olla etsimättä sille syytä. Sille kun ei edes ole monestikaan järkiperäistä syytä. Mielemme toivoisi voivansa löytää syyn, jotta pelon voisi selättää.

Kuitenkin pelon tunne on inhimillinen tunne nimenomaan sellaisena tunnetilana, joka tuntuu epävarmuutena, haurautena, ja johon ei ole mitään ulkopuolista syytä. Kun sille antautuu, se muuttuu taas vähitellen vastakohdakseen, lämmöksi ja turvallisuudentunteeksi. Mitään ei tarvitse pelätä. Pelko vain pitää ottaa osaksi elämää kytkemättä sitä mihinkään asioihin.

Photo by Mari Jannela

evening person

Nowadays I love going to bed early. And sometimes I even do. But almost all my life I’ve greatly disliked to go to sleep. It was relatively late I was interested in knowing why. Maybe the answer came with the practice of yoga. I realized how going to sleep symbolized death and reminded me about it, because it’s the moment we need to surrender and let go.

That realization didn’t change the antipathy towards the moment of going to bed, because I kept waking up in the middle of the night of the fear that I’m dying right now. I had nights terrors. I trembled, I felt awfully lonely. After the wakeful moment I often fell asleep again and then slept calmly: It was just a bad dream!

Psychologically I connected my fear of death to all those moments where my life had been under threat. I wanted to understand why all these flames of pain were still burning inside of me. The winner of all the fearful moments was the moment of my birth. Life was then struggling to save me for a long time and I think it left a mark in me. Most of my life I’ve felt that I can’t go forward, I can’t go back and nobody helps me to get somewhere. In a way I’ve felt I’ve been stuck to the first moments of my life. My whole physiology carried the memory of being almost asphyxiated.

Then I received mercy. In my nigtly moments, there was more space and consciousness. I watched vigilantly every cramp of anxiousness I felt. I imagined the organism I was back then trying to push its way into life. When I was getting somewhere where I thought the problem was – that there was on overwhelming feeling that I have no right to be born, another vision filled me.

As in my dream state I got into the bodiless feeling and when something woke me up, it was like a call to come back to my body. This reminded my whole being of the moment when my soul and my spirit had to take a form on. It had been actually worse before my birth, when the incarnation was taking place. Of course, I agree, it’s easier on this planet to have a form 😀 . I realized that we can feel really fragile both ways when we are taking on a material form and also when the process starts to reverse and we return to the earth.

PLUTÔT DU SOIR

Aujourd’hui, j’aime bien aller tôt au lit. Ce qui veut dire que je le fais même parfois. Mais presque toute ma vie, j’ai eu une aversion pour me coucher tôt. Et c’était relativement tard que je me suis intéressée de savoir pourquoi. En fait, la réponse venait un jour toute seule grâce à la pratique du yoga. Je me suis rendu compte que le sommeil correspondait symboliquement à la mort. Il s’agissait un lâcher-prise total.

Cette prise de conscience n’a rien changé en ce qui concerne l’antipathie d’aller se coucher, car je continuais à me réveiller au milieu de la nuit à des terreurs nocturnes. J’avais peur de mourir sur le coup. Je tremblais et je me sentais atrocement seule. Après le réveil, je me rendormais souvent dans un sommeil plus doux et calme: ce n’était qu’un mauvais rêve!

D’un point de vue psychologique, je voyais ma peur de la mort être la conséquance de tous ces moments où ma vie avait subi une menace de mort. Je voulais comprendre pourquoi les flammes de souffrance à l’intérieur de moi ne cessait de foudroyer. Dans ma tête commençait à poindre une pensée, que c’était le moment de ma naissance le moment le plus important, le plus dévastateur. Là, la vie s’est battue pour moi pour un long moment. Cette lutte était encore inscrite dans ma physiologie: mon système nerveux m’avait toujours communiqué un sentiment de ne pas pouvoir avancer ni reculer et qu’il n’y avait aucune aide nulle part. Mon système était resté coincé dans les premiers moments de ma vie.

Ensuite, j’ai reçu la grâce. Aux moments de réveil dans la nuit, je pouvais rester plus présente et j’avais plus d’espace à l’intérieur de moi pour écouter ma souffrance. Je suivais chaque crampe d’angoisse et je m’identifiais à un petit corps humain dont le cœur battait avec un stress monstrueux pour arriver à la vie. Juste au moment où je m’approchais de la solution, où je me disais que le problème était que je sentais toujours n’avoir pas le droit d’exister, j’ai eu une autre vision subite.

Comme dans mon sommeil, je me trouvais dans un état sans corps, le sursaut était un appel pour revenir dans mon corps physique. Ceci m’a évoqué les moments lorsque mon âme et mon esprit ont dû prendre forme. J’ai compris que ç’avait été encore pire avant ma naissance, quand l’incarnation a eu lieu. Bien sûr, je comprends que maintenant, c’est plutôt pratique ici sur cette planète d’avoir un corps 😀 . Je me dis que nous sommes tous fragiles à ces moments-là, à savoir au moment où notre être s’incarne, et aussi lorsque la forme matérielle commence à se défaire et notre corps va retourner à la terre.

11402959_998254176874814_44954296694863874_n

ILTAIHMISIÄ

Nykyään aikaisin nukkumaan meno tuntuu miellyttävältä. Siksi joskus jopa menen aikaisin nukkumaan. Vuosikymmenten ajan nukahtaminen oli todella vastenmielistä. Suhteellisen myöhään kiinnostuin ymmärtämään miksi. Tai ehkä ymmärrys tuli itsestään joogan myötä. Nukkumaanmeno on eräänlainen symbolinen kuolema. Nukahtamishetkellä meidän pitää antautua ja päästää irti.

Tästä ymmärryksestä huolimatta ahdistus nukkumaanmenoa kohtaan jatkui, koska heräilin öisin kauhuun. Totaaliseen pelkoon, että kuolen nyt. Koko kehoni vapisi ja olin lohduttoman yksinäinen. Heräämisen jälkeen saatoin kuitenkin nukahtaa rauhoittuneena: se olikin vain pahaa unta!

Psykologisesti yhdistelin kuolemanpelkoani kaikkiin kokemiini tilanteisiin, joissa elämäni oli ollut uhattuna. Yritin ymmärtää miksi sisälläni riehuivat vieläkin nuo tuskan liekit. Syntymäni nousi ehdottomaksi voittajaksi kaikkien muiden vastaavien hetkien joukosta. Silloin elämä oli kamppaillut minussa pitkään ja näen, että se jättikin leimansa minuun. Tuon taistelun jäljet olivat jättäneet tuntuvan muiston fysiologiaani. Suurimman osan elämästäni hermostoni on viestittänyt minulle, etten pääse eteen enkä taakse eikä apua tule mistään. Aivan kuin olisin tosiaan juuttunut elämäni alkupisteeseen ja jatkuvassa tukehtumistilassa.

Armo satoi päälleni, kun sain noihin yöllisiin hetkiin lisää tilaa ja tietoisuutta. Seurasin jokaista ahdistuksen kouristusta valppaana, eläydyin pieneksi ihmiskehoksi, jonka sydän pumppaa kaikella potentiaalillaan verta ja yrittää tehdä tietä elämään. Juuri kun luulin päässeeni ratkaisun lähteelle ja pelänneeni aina sitä, että en saa syntyä, mielessäni välähtikin toinen visio.

Unitilassa olin päästänyt irti kehosta ja kun sitten havahduin jostain syystä ja heräsin, se oli kuin kutsu palata kehoon. Se taas muistutti siitä, kun sieluni ja henkeni ovat joutuneet ottamaan fyysisen muodon. Hirvittävämpää olikin ollut kokemus siitä, kun olin alkanut inkarnoitua. Onhan siitä muodosta nyt toki käytännön hyötyä, kun olen tällä planeetalla 😀 . Tajuan, että aivan yhtä haasteellinen kokemus on se, kun alamme saada ruumiillista muotoa kuin se, kun kehomme alkaa kaivata maaksi jälleen ja on aika luopua tämän elämän kodista.

Photo Catherine Chenu

1965

There was a time when I was thinking that in 1965 everything didn’t go perfectly for me. After having got to this world with the help of a suction cup I could spend eight weeks in my mother’s arms. After that my mother went back to work and I was “taken care” by a nanny. My mom would come to take me home in the evenings and I would have some bites and stings on my ears, on my nose and I was dirty in wet diapers. Later my mother told me that every morning when we approached my nanny’s house, I started to scream my fear. She was wondering what was wrong.

Then I had another nanny. And another. The housewives who at that time took care of other people’s children, didn’t necessarly do that by vocation. During these months my anxiety and difficulties in breathing were getting so bad that my parents took me to the hospital for a thorough medical examination. I was hospitalized for a week at the age of four months. The medical crew told my parents not to come to see me during the examination period not to make me miss them every time they’d leave. My parents said goodbye to me and this moment gave my future life its colours. When my parents finally came to take me home, they found me tied up to my bed from my wrists. They were told it was the best way to make me fall asleep. I had to struggle in my distress and finally was so exhausted that I fell asleep.

In my teens I sometimes asked myself why I was living continuously in horrible fears. In the night I would wake up my heart beating, scared to death of a cold touch of an unknown person who would give injections to me. Through my yoga practice I’ve been taken to the source of my fears. The information I had and the physical memories were connected at some moment and I could go through the whole spectrum of terror and feel the flames of despair going through me. I was paralyzed, apathetic and enraged at the same time. It was like staring to my past without knowing what to do. I felt totally alone and helpless.

That was a great start for life. As good as any start and probably much better than many others. I was given a package cointaining fear for loneliness and fear for people. 😀 That’s why I didn’t enjoy life neither alone nor with others for decades. I was afraid. Afraid of people’s coldness, their empty eyes, gaunt faces. I had to take it, of course, like all of us. For me it went deep, it felt more personal and harrowing. I was also afraid to be left alone, to be abandoned. And I was.

But I also got a fire inside, love for life and faith in my capacity to survive anything. I always understood that nobody could save me. Not my father, not my mother, nobody. Thirty years later I started to practice yoga and that was the way to the house of horrors and the way out of it. Now I feel blessed and grateful whenever I’m alone and whenever I’m with other people.

1965

Il y a eu des moments dans ma vie où j’ai pensé que les choses auraient pu se passer mieux pour moi l’an 1965. Aprés être arrivée dans ce monde par l’intervention d’une ventouse obstétricale, j’ai pu passer huit semaines dans les bras de ma maman. Après, comme ma mère devait retravailler, on m’a amenée chez une nounou.  Le soir, ma mère venant me chercher me retrouvait souvent dans un état piteux: mordue dans le nez, dans l’oreille, mouillée dans les couches sales. Ma mère m’a raconté plus tard que lorsque nous nous approchions la maison de ma nounou le matin, je commençais à hurler ma détresse. Elle s’était posé quelques questions.

Après, j’ai eu une autre nounou et encore une autre. Les femmes au foyer à l’époque s’occupaient des enfants des autres sans en avoir vraiment la conviction. Durant ces mois mon anxiété et mes difficultés de respirer s’aggravaient tellement que mes parents, privés du sommeil, m’ont amené dans un hôpital pour faire des examens médicaux spéciaux. J’ai été hospitalisée pour une semaine à l’âge de quatre mois. Les médecins disaient à mes parents de ne pas me rendre visite du tout pendant cette période pour qu’ils ne me manquent pas après chaque moment de retrouvailles. Mes parents me disaient donc au revoir et ma vie, à ce moment-là, prenait une tournure qui allait influencer les années à venir. Au bout d’une semaine mes parents sont venus me chercher et ils m’ont retrouvé attachée  au lit par les poignets. On leur a appris que comme je me débattais dans mon angoisse, attachée fermement, je finissais par m’endormir.

À l’adolescence, je me demandais souvent pourquoi je vivais des horreurs continuellement. Pourquoi dans la nuit, je me réveillais tout d’un coup avec mon coeur qui battait, effrayée d’être attrapée d’une main froide qui me fasse des piqûres. Par ma pratique du yoga, j’ai pu aller jusqu’à la racine de mes peurs. Avec l’information que j’avais et les souvenirs de mon corps, il y a eu une connection à un moment donné et j’ai pu vivre tout le spectre d’émotions de terreur et sentir les flammes de desespoir me brûler à l’intérieur. J’étais à la fois paralysée, apathique et enragée. C’était comme si je fixais des yeux mon passé sans savoir quoi faire. Je me sentais absolument seule et désemparée.

Vous voyez, j’ai eu un début de vie génial. Aussi génial que n’importe quel autre début ou même meilleur que les débuts de vie de beaucoup. J’ai eu un paquet-cadeau qui contenait la peur de la solitude et la peur des autres. 😀 C’est pour cela que pendant des décennies je n’ai pas su comment vivre. J’avais peur de la froideur des gens, de leurs regards et leur gestes vides. J’ai vécu quand même comme tout le monde, mais j’ai probablement pris les choses un peu plus personnellement et avec pas mal d’angoisse. J’avais également la phobie d’abandon. J’ai été délaissée.

Mais ce qui compte, c’est que j’avais eussi eu un énorme feu à l’intérieur, un amour pour la vie et la confiance en mes capacités de survivre à tout dans la vie. J’avais compris dès le début que personne ne pouvait me sauver. Ni mon père, ni ma mère. Personne. Trente ans plus tard, j’ai commencé à pratiquer le yoga. C’était le moment où j’entrais la maison hantée pour en sortir plusieurs années après. Aujourd’hui, je me sens reconnaissante que je sois seule ou en compagnie.

1965

Oli aika, jolloin ajattelin, että syntymävuonnani asiat eivät omalta kannaltani edenneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olin imukupin avulla päässyt tähän maailmaan sain olla äitini hellittävänä kahdeksan viikkoa. Sitten minut vietiin “hoitopaikkaan”, josta äitini haki minut iltaisin hoitamattomana ja joskus purtuna korvasta, joskus nenästä. Haisin likaisissa vaipoissani. Äitini on myöhemmin kertonut, että kun aamuvarhaisella lähestyimme tätä hoitopaikkaa, aloin rääkyä hätääni. Hän oli sitä vähän ihmetellyt.

No, sitten sain toisen hoitopaikan ja kolmannenkin. Kotiäideillä, jotka tuohon aikaan ottivat lapsia omiensa lomiin, ei ehkä suurta hoitoviettiä ollut. Näinä kuukausina hengenahdistukseni paheni siten, että unettomia öitä viettäneet vanhempani veivät minut lopulta sairaalaan perusteellisiin tutkimuksiin. Jäinkin  sitten viikoksi sairaalaan ollessani neljän kuukauden ikäinen. Silloin vannotettiin, että vauvaa ei saa tulla katsomaan. Näin vauvassa ei ikävä herää vanhempiansa kohtaan. Niinpä vanhempani sanoivat minulle näkemiin ja elämäni sai siitä oman väripalettinsa. Kun vanhempani sitten tulivat minua hakemaan, he löysivät minut ranteista köytettynä sänkyyni. He kysyivät syytä ja saivat tietää, että kun hengenahdistuksessani kieriskelen sängyssä tarpeeksi kauan voimatta kääntyä, nukahdan ponnisteluihini.

Ihmettelin kyllä jo nuorena tiettyjä kauhukuviani, jotka ilmenivät öisin. Saatoin herätä sydän pamppaillen pelkoon siitä, että joku riisuu minulta vaatteet kovakouraisesti ja pistää minuun piikkejä. Joogaharjoituksessa olen myöhemmin päässyt pelkojeni alkulähteille. Tieto ja hämärät kehomuistot yhdistyivät jossain vaiheessa ja sain kokea koko kauhujen kirjon, epätoivon lieskojen polttavat lyönnit lävitseni. Samalla kun olin aivan halvaantunut ja apaattinen, olin raivoissani. Ikään kuin tuijotin menneisyyteeni näitä kohtauksia elämästä tietämättä mitä tehdä. Ennen muuta olin äärettömän yksin.

Se oli hyvä alku tälle elämälle. Yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu ja luultavasti paljon parempi kuin moni muu. Sain paketin, joka sisälsi jäytävän pelon sekä yksinäisyyttä että ihmisiä kohtaan. 😀 Siksipä minulla ei moneen vuosikymmeneen ollut hyvä yksin eikä muiden läheisyydessä. Pelkäsin. Pelkäsin ihmisten konemaisuutta, kylmiä katseita, kolkkoja eleitä ja olen tätä saanut kokea niin kuin kaikki muutkin. Olen kokenut sen kenties vain syvemmin, henkilökohtaisemmin ja raastavammin. Eniten pelkäsin sitä, että minut jätetään yksin. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Sain kuitenkin myös sisälleni valtavan roihun, rakkauden elämää kohtaan ja uskon omaan selviytymiskykyyni. Ymmärsin aina, että kukaan ei voi minua pelastaa. Ei isä, ei äiti, ei kukaan. Koska kukaan ei pelastanut piikeiltä, ikävältä, pelolta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aloitin joogan ja se osoitti minulle tien ensin sisään kauhulinnaan ja sitten sieltä pois. Nykyisin tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta sekä yksinolosta että muiden seurasta.

vappurossi

Drawing by Vappu Rossi in Crowd, 2009, group portrait project. Charcoal on wall, Joensuu Art Museum. http://www.vappurossi.fi/25

Give your love

Sometimes my students ask me how to protect themselves from other people’s negativity. Or more precisely, how do we do this as yoga practitioners?  I think there’s no need to protect ourselves from others when we are healthy. A healthy psychosomatic system rejects negative energy automatically or replaces it by its own positive vibration. If we have issues and we are attracting negative people or situations, then it’s certainly good to know which situations can be destructive and avoid them consciously until our energy can handle them better.

It’s fear that is behind any negative emotion. Fear is an opposite energy to love. Fear is stuck energy, love is a wave. The persistent tensions in the body are usually incarnated stuck emotions and thus mostly fear. When we start to relax and change through the practice of yoga, our old fears disappear gradually. This makes us more sensitive to feel when somebody else has this kind of energy blockages. We really feel it, because we echo it. In the beginning there’s often a misunderstanding. We think others are negative. We feel that other people are poisoning our pure energy. What we are feeling in reality is not the other person’s fear, but our own. The other person’s fear triggers our hidden fears. Our mind which serves our ego and protects it, sees the other as the guilty one.

With a little more awareness we can step aside to see what’s really going on. It doesn’t have to be taken personally even if it happens in us. It’s the fears communicating. The next step is to grow in understanding that no matter what others are or represent or do, what we feel, is completely our own feelings and our responsibility. The negativity someone triggers in us should be considered as a gift. Never easy, but still a gift and an opportunity to grow and to get rid of some negativity. It’s through the interaction with others we can discover more hidden layers in ourselves than we might by a meditative self-exploration. The day nobody stirs these points anymore, when we don’t have fear, there’s nothing to protect. We have just love.

Love is not to be protected, it’s to be given away!

VAGUE VITALE

Mes élèves me posent assez fréquemment la question de savoir comment se protéger contre la négativité des autres. Ou encore plus précisément, comment le faire en tant que pratiquant de yoga. À mon avis, nous n’avons aucun besoin de nous protéger contre qui que ce soit, lorsque nous sommes en bonne santé physique et psychique. Un systême psychosomatique sain rejettera automatiquement une énergie négative ou la replacera par sa propre vibration positive. Si nous avons des problèmes émotionnels irrésolus et que par ce fait, nous attirons des gens négatifs ou des situations négatives, il est certainement préférable d’éviter les situations éventuellement destructives jusqu’à ce que notre propre énergie soit devenue claire et stable.

Derrière toute émotion négative, il y a la peur. En tant qu’énergie la peur est l’opposée à l’amour. La peur a une énergie stagnante ou arrêtée, l’amour est une vague mobile et vitale. Les tensions qui persistent dans le corps sont en général des variations de peur, petrifiées et incarnées. Lorsque nous commençons à nous transformer par la pratique du yoga et que nous nous détendons à l’intérieur, nous nous débarrassons de nos peurs peu à peu. Cela nous rend plus sensibles aux peurs des autres. Nous les sentons vraiment, parce que nous résonnons avec les sentiments des autres. Au début, on peut mal interprêter tout ça. Nous pensons que c’est les autres qui sont négatifs et qu’ils sont en train d’empoisonner notre énergie pure. Ce que nous ressentons en réalité, n’est pas la peur de l’autre, mais la nôtre. L’autre a déclenché en nous une peur cachée jusqu’ici. Le mental qui est toujours au service de notre ego pour le protéger, voit le coupable dans l’autre.

Avec un tout petit peu plus de conscience, nous pouvons nous mettre un peu à l’écart de nous-mêmes pour voir ce qui se passe réellement. Nous ne devons pas prendre ces choses personnellement, même si elles ont lieu en nous. C’est les peurs qui sont en train de communiquer entre elles. Le prochain pas est de comprendre que peu importe ce que dise l’autre, ce qu’il fasse, ce que nous ressentons, nous appartient totalement et la responsabilité nous en appartient également. La négativité déclenchée en nous par quelqu’un devrait être considérée comme un cadeau. Ce n’est jamais facile, mais c’est un cadeau, car la situation nous offre l’opportunité de grandir et de nous débarrasser d’une certaine quantité de négativité. Je crois que le plus souvent, c’est l’interaction avec les autres qui nous donne une perspective sur les problèmes cachés à notre propre oeil et cette interaction peut être plus efficace qu’une introspection silencieuse et méditative sur nous-mêmes. Le jour où personne ne pourra provoquer la négativité en nous, la peur aura disparu. À ce moment-là, nous n’aurons plus rien à protéger. Nous n’aurons plus que l’amour.

L’amour n’a pas besoin d’être protégé. L’amour veut être partagé.

 

RAKKAUDEN AALTO

Toisinaan joogakursseilla oppilaat pohtivat miten he voisivat suojata itsensä muiden ihmisten negatiivisuudelta. Minulta kysytään onko joogassa jotain omaa tapaa suojautua. Minä näen, että meidän ei tarvitse suojata itseämme muilta silloin kun olemme fyysisesti ja henkisesti terveitä. Terveen ihmisen oma systeemi hylkää negatiiviset energiat luonnollisesti tai muuntaa negatiiviset tilat positiivisiksi. Jos meillä taas on käsittelemättömiä ongelmia ja siten vedämme puoleemme negativiisia ihmisiä tai tilanteita, tuntuu järkevältä välttää tietoisesti sellaista mikä voi olla tuhoavaa niin kauan kunnes oma energiamme käyttäytyy automaattisesti myönteisesti.

Jokaisen negatiivisen tunteen taustalla on pelko. Pelko on energiana rakkauden vastakohta, sillä se on pysähtynyttä energiaa siinä kun rakkaus on elämän aaltoilua. Kehon pitkäaikaiset lihasjännitykset tai epätasapainotilat ovat yleensä kehoomme lihallistuneita kivettyneitä tunteita. Pääasiassa pelon eri variaatioita. Kun joogaharjoituksen kautta alamme rentoutua ja muuttua, pelot vähitellen liukenevat meistä pois ja samalla meistä tulee herkempiä tuntemaan muiden jumittuneita tunteita. Me todella tunnemme ne, koska toimimme niille kaikupohjana. Monesti tällaisen puhdistumisprosessin alkuvaiheissa tulee väärinkäsityksiä. Me kuvittelemme, että muut ovat negatiivisia ja että he myrkyttävät meidän puhdasta olotilaamme. Todellisuudessa se mitä tunnemme ei ole toisen ihmisen pelko, vaan omamme. Toisen ihmisen pelko osuu meidän alitajuisiin ja piilossa oleviin pelkoihimme ja tuo ne pintaan. Koska mielemme on tottunut suojelemaan egoamme, tässäkin tilanteessa se näkee helposti toisen ihmisen syyllisenä omaan pahaan oloomme.

Kun saamme tuotua tilanteeseen enemmän tietoisuutta, voimme astua hieman sivuun katsomaan mitä todella tapahtuu. Meidän ei tarvitse ottaa asioita henkilökohtaisesti, vaikka ne meissä tapahtuvatkin. Voimme katsoa miten pelot kommunikoivat keskenään. Seuraava askel tästä on kasvaa ymmärtämään se, että minkälainen toinen on tai mitä ikinä tämä tekeekin, se mitä me tunnemme, on pelkästään meidän omia tunteitamme, joista me itse vastaamme. Jonkun toisen meissä herättämä negatiivinen tunne voi olla kuin lahja, vaikka se onkin usein raskas vastaanottaa. Se antaa mahdollisuuden kasvuun ja ehkä oman negatiivisuutemme poistyöstämiseen. Usein on niin, että näemme itsestämme paljon enemmän vuorovaikutuksessa muiden kanssa kuin hiljaisessa itsetutkiskelussamme. Sinä päivänä kun kukaan ei enää osu tällaisiin sokeisiin pisteisiin meissä, kun meissä ei ole enää pelkoa, ei ole mitään suojattavaakaan. Meillä on vain rakkaus.

Rakkautta ei tarvitse suojella, rakkaus suojelee!

doorisjageriPhoto by Pauliina Kapanen