Is silence but silence?

Different yoga and meditation books talking about what happens in us or what can happen in us rarely can transmit the spiritual experience with words. The original texts are of course different. They don’t explain. They utter. They name the experiences. In translations the concepts are often left in their original form and language and they are then explained in respective languages.

The use of words is not a problem. But on the one hand yoga is something beyond mind and can’t be caught in words. And on the other hand, we readers understand and interprete the words with their everyday meanings. We use the same words in our everyday life and this is how they carry different connotations. I don’t know if it would be possible to create a universal lexicon of meditation, but right now, that this doesn’t exist, it’s good to know there’s a big difference in a word meaning whether it’s used in sacred texts or in a daily life context.

Let’s take “presence” as an example. Some people might ask how could we even not be present? Aren’t we right there where we are? Certainly. But we all know those moments when the mind is drawing our attention away from where our body is. At that moment one part of the energy is not present. And even when the energy is here and now and the mind doesn’t wander, there are big differencies in the depth of the presence.

The beginners in yoga or meditation may wonder what is so special and meaningful in presence. The word itself doesn’t sound necessarily fascinating. In daily life the presence is nothing special. But the presence yoga is about is not anything trivial. We can’t experience it’s fine quality if we have tension in the nerveous system or if our emotional body is not clear. When all the different layers in us settle in harmony and the energy in the body becomes dense, the presence becomes intense. If I was to make a difference between the everyday use of “presence” and “presence” in yoga, I would add something: “deeply dynamic and happy presence”. But it’s still not enough.

Another word that is often used to describe the meditation is “silence”. Would the stressed and anxious people be interested in experiencing silence? Why would anybody want to experience silence? Maybe it even gives an image of boredom. Of course it’s not about audition at all. It’s a feeling of silence inside, because the energy is even and still. It’s not depressive or empty. This stillness is dynamic and filled with happiness. It’s dense, soft and vibrating only love.

The individual change that comes through the practice of yoga can first mean that small things give bigger happiness. Then also the small things lose their meaning, because the perfect state doesn’t depend on them. What’s remarquable in presence and silence, is that they are not the result of a thought or any outer conditions. When actually the ego retreats, something else can emerge. Something we can’t get in touch with before it’s there. Then we feel an incredibly blissfull silence. Divine love. Everything changes through meditation. The presence. The silence.

⭐ SILENCE, EST-IL SILENCE? ⭐

Les livres de yoga et de méditation parlant de ce qui se passe à l’intérieur de nous ou de ce qui peut éventuellement se passer, peuvent rarement transmettre l’expérience spirituelle par les mots. Les textes originaux sont bien entendu différents. Ils n’expliquent pas. Ils constatent. Ils nomment les expériences. Dans les traductions les concepts sont souvent laissés dans leur langue originelle et ils sont expliqués dans les langues respectives.

L’utilisation des mots n’est pas le problème. Mais d’une part, comme le yoga est quelque chose qui a lieu au-delà du mental, il ne peut pas être vraiment mis en mots. D’autre part, nous les lecteurs, comprenons les mots par leurs significations les plus ordinaires. C’est ainsi que sont souvent mêlées les significations authentiques et les interprétations plus banales de ces mots. Nous nous servons des mêmes mots dans la vie courante et ainsi les mots portent des connotations. Je me demande s’il serait possible de créer une lexique universelle de méditation, mais pour l’instant qu’elle n’existe pas, il est bon de savoir qu’il y a une grande différence dans la signification d’un mot dans un texte sacré par rapport à son utilisation dans la vie de tous les jours.

Prenons un mot comme “présence”. Pour certains ça ne veut presque rien dire. Comment nous pourrions ne pas être présents? Ne sommes-nous pas exactement là où nous sommes? Bien sûr que si. Mais nous connaissons tous des moments où notre mental part, il est attiré par quelque chose qui n’est pas là où est notre corps. À ce moment-là, une partie de notre énergie n’est pas présente. Et même quand l’énergie est là et que l’attention du mental n’est pas dispersée, il existe de grandes différences quant à la qualité de la présence.

Les débutants en yoga et méditation peuvent se poser la question de savoir ce qu’il y a de tellement spécial et significatif dans la présence. Le mot lui-même ne paraît pas forcément transmettre quelque chose de très fascinant. Dans la vie de tous les jours, la présence n’est rien de spécial. Mais en ce qui concerne le yoga, la présence n’est rien de banal . Nous ne pouvons pas percevoir sa qualité fine tant qu’il y a des tensions dans notre système nerveux et tant que notre corps émotionnel n’est pas transparent. Lorsque toutes les couches en nous s’intstallent en harmonie et que l’énergie dans le corps devient dense et lumineuse, la présence devient intense. Si je devais faire une différence entre la présence en yoga et la présence de tous les jours, je dirais que dans le yoga, c’est une présence profondément dynamique et heureuse. Et même là, ça ne correspondrait pas encore à ce que c’est.

Un autre mot qui est souvent utilisé en parlant de la méditation, est silence. Est-ce que les gens stressés et anxieux seraient intéressés d’expérimenter le silence? Pourquoi quelqu’un voudrait le silence? Le silence peut même transmettre une image d’ennui. Bien sûr, ce silence n’a rien à faire avec le sens auditif. Il s’agit d’un ressenti du silence à l’intérieur quand l’énergie ne bouge pas. Le mouvement a cessé. Il n’y a pas d’agitation. L’énergie n’est pas déprimée ou vide. La quiétude est dynamique et remplie de bonheur. Il y a densité, douceur et vibration d’amour.

Le changement individuel par la pratique du yoga commence souvent par un nouveau sentiment, à savoir que les petites choses donnent un plus grand bonheur. Après, mêmes les petites choses disparaissent, car notre état de bonheur ne dépendent pas d’elles. Dans la vraie présence et vrai silence il n’y a pas de cause et effet. Le bonheur ne dépend de rien. Lorsque notre égo part en retrait, quelque chose d’autre peut émerger. Quelque chose nous ne pouvons pas connaître avant qu’il ne soit là. Là, nous sentons un silence extatique. Une divinité. Tout est transformé par la méditation. La présence. Le silence. Tout.

⭐ ONKO HILJAISUUS HILJAISUUTTA? ⭐

Erilaiset jooga- ja meditaatioteokset, jotka kertovat siitä mitä ihmisessä sisäisesti tapahtuu tai voi tapahtua, pystyvät harvoin välittämään sanojen avulla todellista henkistä kokemusta. Eri asia on tietenkin alkuperäiset tekstit, joissa selityksiä ei olekaan. On vain termit, jotka tarkoittavat tiettyä kokemusta. Monesti tärkeimmät sanat ja käsitteet jätetäänkin käännösteksteissä alkuperäiskielelle ja ne selitetään kirjoittajan omalla äidinkielellä.

Ongelma ei ole tietenkään sanoissa, vaan ensinnäkin siinä että joogakokemukset ovat mielen ulottumattomissa. Ja toisaalta siinä miten lukijoina liitämme sanoihin jotain muuta. Sanoilla kun on arkipäivän konnotaatioita. Niiden ensisijaiset merkitykset nousevat niiden yleisestä käytöstä. En tiedä onko universaali meditaatiosanasto mahdollista kehittää, mutta tässä vaiheessa, kun sellaista ei vielä ole, on hyvä ymmärtää että sanojen merkitys ja laatu on pyhissä teksteissä eri kuin arkikontekstissa.

‘Läsnäolo’ voi toimia tästä mainiosti esimerkkinä. Se voi herättää joissakuissa ihmetystä. Miten voisimme ollakaan muuta kuin läsnä? Emmekö ole siellä missä olemme? Toki näin on. Mutta kaikilla meillä on niitä hetkiä, kun mieli vetää johonkin muualle kuin missä keho on. Silloin osa energiastamme on poissa tästä hetkestä. Ja sittenkin kun energia pysyy paikallaan eikä mieli irrottaudu käsilläolevasta tilanteesta, on suuria eroja siinä miten läsnäolo toteutuu.

Varmasti ihmiset aloittaessaan joogaa tai meditaatiota miettivät joskus mikä läsnäolossa on niin eriskummallista ja merkittävää. Sanassa ei ole ehkä mitään houkuttelevaa. Arkipäiväisessä läsnäolossa ei myöskään mitään ihmeellistä. Siinä läsnäolossa, josta joogassa on kyse, on läsnä jotain muuta kuin mitä ihminen itse siihen voi tuoda. Tällaista läsnäolon laatua ei voi kokea, jos ei ole purkanut hermostostaan jännitystä ja kirkastanut tunnekehoaan. Vasta sitten kaikki ihmisen eri tasot asettuvat harmoniaan ja energia kehossa tiivistyy. Jos itse kääntäisin tuon sanan, tai erottaisin sen arkikäytöstä, lisäisin siihen jotain: “syvästi täyteläinen ja onnellinen läsnäolo”. Sekin tuntuu vielä puutteelliselta.

Toinen meditaatioon läheisesti liittyvä, olotilaa kuvaava sana on “hiljaisuus”. Kuinka moni stressaantunut ja ahdistunut ihminen edes voisi kiinnostua hiljaisuudesta? Ehkä se on jopa luotaantyöntävää, koska ajatus voi olla, että hiljaisuus vain korostaisi omaa huonoa oloa. Tai että se on tylsää. Miksi kukaan haluaisi kokea hiljaisuutta? Hiljaisuus ei tässä yhteydessä liity lainkaan kuuloaistiin. Hiljaisuus on sitä, että sisällä tuntuu hiljaiselta, koska energia on tasaantunut ja se on liikkumatonta. Kuitenkin tämä liikkumattomuus on dynaamista ja täydellisen onnellista. Se ei ole tyhjää, se ei ole masentunutta. Se on tiheää, pehmeää ja värähtelee rakkautta.

Yksilötasolla muutos voi olla ensin sitä, että pienet asiat tuovat isompaa onnellisuutta, kun ennen onneen vaadittiin jotain isoa. Sitten pienetkin ilon tuottajat muuttuvat merkityksettömiksi siinä mielessä, että täydellinen olotila ei ole niistä riippuvainen. Merkittävää läsnäolossa ja hiljaisuudessa onkin se, että ne eivät synny mistään ajatuksesta tai tietyistä ulkoisista olosuhteista. Kun egomme poistuu näyttämöltä, esiin nousee jotain sellaista, josta meillä ei ole käsitystä ennen kuin sen koemme. Onnellinen ja täyteläinen hiljaisuus täyttää meidät. Hiljaisuus onkin taivaallista rakkautta. Kaikki muuttuu meditaation kautta. Läsnäolo. Hiljaisuus.

Photo by Mari Jannela

Advertisements

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

Omnia mea mecum porto

When I had practiced Ashtanga yoga around a year, I was feeling happier and considerably more secure than earlier. The practice felt like a new inspiring friend to discuss with to understand myself in a new way. I was feeling grateful for not being dependent on anybody or even on any circumstances to do my practice. All I needed was less than two square meters. A mat maybe. I could meditate with my body and ask it for the answers I was looking for.

The body is as much our vehicle for moving from one place to another as it’s the vehicle for emotional experiences. More we love it, better it functions. Better it functions, more we love it. That’s why we the asana practice can strengthen our attachment to it to the extent that our happiness depends on our body. But the attachment is not yoga neither is the dependency. The detachment is yoga. The great thing in the attachment is that we can practice detachment exactly where the attachment starts to take form! This is something really delicate. Whenever you feel good, you need to be aware not to build a bond. Just take the happiness as it comes and let it go. Whenever we feel attached, on the surface we feel safe and strong, but the fear in our core grows. I wanted the opposite; to be able to stand the superficial fears and to feel free and rooted in my soul. That meant getting rid of the attachment to the body and not allowing new ones to settle while still keep going with the asana practice.

Through spiritual practices we discover our divinity, but we can also contribute to build it. It can be sitting in silence, breathing awareness, chanting. We need other yogic practices than asana practice to nourish our soul. When the miraculous chanting practice came into my life, my presence increased so much that I felt expanding eternally. I learned old sanskrit texts and nowadays I can feel the vibration of the words and sentences in me even when I’m not practicing. They are incarnated in me. I will lose my body strength one day, but if I can still breathe consciously and if the mantras are still running in my nervous system, that would be yoga, that would be life. Whatever happens, I have everything in me. When my life ends, the vibrations go on.

OMNIA MEA MECUM PORTO

Après avoir pratiqué l’Ashtanga yoga pendant à peu près un an, je me sentais déjà moins malheureuse, mais surtout, j’avais un sentiment de sécurité plus ancré. La pratique elle-même était comme un(e) nouvel(le) ami(e) inspirant(e) avec qui je pouvais aborder des thèmes variés et qui m’apportait de nouveaux points de vue aussi sur moi-même. J’étais reconnaissante d’avoir une pratique pour laquelle je n’avais besoin de personne ni rien. Rien d’autre que deux petits mètres carrés et probablement un tapis de yoga et c’est tout. Je pouvais méditer avec mon corps et y refléter des questions qui me tracassaient.

Notre corps physique est un véhicule qui nous permet de nous déplacer tout en étant aussi l’endroit où se manifestent nos émotions. Plus nous aimons notre corps et mieux il fonctionne. Mieux il fonctionne et plus on l’aime. Parfois même au point où la pratique des asanas peut créer des attachements et même une dépendance. Tout d’un coup, notre bonheur dépend de notre corps. Et pourtant les attachements pareils ou les dépendances ne font pas partie du yoga. Le détachement et la liberté si. Le côté positif d’un attachement est que quand nous en sommes conscients, nous pouvons pratiquer le détachement. C’est très délicat bien sûr. Lorsque nous éprouvons du bonheur, nous le recevons et nous le laissons passer. Car, quand nous sommes attachés à quelque chose, cela nous donne une puissance et un courage momentanés, mais en même temps s’installe une peur plus profonde. Je savais que je voulais pouvoir vivre les petites peurs et les moments d’insécurité pour être libre et bien positionnée pour entendre mon âme. Cela veut dire que bien que je pratique les asanas, je pratique le détachement par rapport au corps physique aussi.

Nous découvrons notre divinité par les pratiques spirituelles, mais nous pouvons aussi contribuer à la construire. Cela peut se faire par des moments assis dans le silence, par la conscience de la respiration, par le chanting. Nous avons besoin d’autres pratiques yoguiques que les asanas pour nourrir notre âme. Lorsque le chanting est entré dans ma vie, je sentais que ma présence se fortifiait comme s’il s’agissait d’une expension éternelle. J’apprenais des texts anciens en sanskrit et aujourd’hui, je sens la vibration des mots et des phrases en moi même quand je ne les récite pas. Ils sont incarnés en moi. Un jour, mon corps va perdre son énergie, ses aptitudes, mais si je peux respirer consciemment et si les mantras se chanteront tout seuls dans mon systême nerveux, ça serait mon yoga, ma vie. Quoi qu’il m’arrive, j’ai tout en moi. Quand ma vie s’éteint, les vibrations restent.

OMNIA MEA MECUM PORTO

Kun olin harjoitellut ashtangajoogaa vuoden verran, tunsin olevani onnellisempi kuin ennen. Oloni oli ennen muuta muuttunut turvallisemmaksi. Harjoitus tuntui uudelta, kiinnostavalta ystävältä, jonka kanssa saatoin syventyä aiheeseen kuin aiheeseen ja joka toi minulle uusia näkökulmia myös itseeni. Tunsin kiitollisuutta siitä, että en tarvinnut harjoitukseeni ketään enkä mitään erityistä. Ainoastaan tilaa parin neliön verran ja ehkä joogamaton. Sain meditoida kehollani ja heijastella siihen kysymyksiä, jotka minua askarruttivat.

Kehomme ansiosta voimme liikkua paikasta toiseen ja se on se osa meitä, jossa koemme tunteemme. Mitä enemmän rakastamme kehoamme, sitä paremmin se toimii. Mitä paremmin se toimii, sitä enemmän sitä rakastamme. Siksipä asanaharjoittelu voikin vahvistaa sidettämme kehoomme jopa siinä määrin, että onnemme tulee riippuvaiseksi kehostamme. Mutta tällainen kiintyminen tai riippuvuus ei ole joogaa. Irtipäästäminen ja vapaus on. Kiintymisen tiedostamisessa on se hieno puoli, että sen avulla voimme harjoittaa irtipäästämistä. Tämä on hyvin hienovaraista. Kun tunnemme onnea, meidän pitää pysytellä tietoisina siten, ettemme ala rakentaa kiintymystä. Annamme onnen tulla ja mennä. Kun olemme kiinni jossakin, hetkellisesti se antaa meille voimaa ja rohkeutta, mutta syvemmällä meissä pelko kytee. Minä tiesin haluavani kestää pinnallisia pelkoja, jotta voisin olla vapaa ja hyvissä asemissa kuuntelemaan sieluani. Se tarkoittaa kiintymyksestä vapautumista myös kehon suhteen vaikka asanaharjoitus jatkuu.

Joogan ja henkisten harjoitusten kautta voimme löytää jumalallisen puolemme. Uskon, että yhtä hyvin voimme sitä rakentaa. Minun mielestäni on tärkeää, että meillä on muitakin harjoituksia joogassa kuin kehon harjoitus, jotta sielumme saa ravintoa. Muu harjoitus voi olla istumista, keskittymistä, hengityksen tiedostamista, chantingia. Kun ihmeitätekevä chanting tuli elämääni, minun läsnäoloni tuntui kasvavan niin tiiviiksi, että tunsin itseni ikuiseksi. Opettelin vanhoja sanskritinkielisiä tekstejä resitoimalla ja nykyään tunnen niiden värähtelyn silloinkin kun en tee niitä ääneen. Ne ovat muuttuneet osaksi kehoani. Kun kehoni voimat jonain päivänä ehtyvät, joogani on tietoisuutta hengityksestä ja tunnetta hermostossani elävistä mantroista. Mitä ikinä tapahtuukin, minulla on kaikki itsessäni. Kun elämäni päättyy, värähtely jää.

1537582_10203047909308006_947129477230500097_o

Photo by Mari Jannela

Head over heels

My flamenco teacher in Paris, Patricio Martin, has inspired me enormously in his classes, as an instructor of course, but also as an artist who lives his art every waking moment. When he watches us dance, he must sometimes remind us of very simple things. Like “First be conscious, then take action.” 💡 His a great example of presence and a capacity of putting intensity and magic in his gestures. I love to see him make grimaces of suffering when he hears the nonmusicality of our claps and heel sounds executed with inadvertence, haste and even stupidity sometimes. He always tells us to make music with our feet and hands, to give a musical quality, life, beauty to our gestures. I admire his strictness. And I’m so grateful to him.

This kind of experience of love in action made me do an inverse comparison to yoga practice and more specifically to mantras in a group situation. I’ve been astonished for years why people shout the mantras and why the chant is a manifestation of stress and speed. Where is the sacredness? I don’t think we need a specially beautiful voice, but an action that grows from the heart. When the voice vibrates with our heart, it has a completely different quality in it. It becomes a sound of love. Then any voice sounds beautiful, because the softness and the spirit modify its quality tremendeously. If we are not present in our voice, we’re just repeating words and everything becomes banal, boring and cold.

The mantras and the use of my own voice is something really extraordinary for me. I don’t know why I feel so deeply when I chant. It’s a feeling as if I was saying a final farewell to the dearest person. It’s overwhelmingly sad, warm, soft, beautiful and heartbreakingly joyful at the same time. This state is something I also know through dance. I believe that no matter if it’s dance, chanting or something else, to put beauty into it, all we need, is to really be present and to have the intention to give something from ourselves. But it’s not enough to be present every other second, we need to be there every second. This makes the difference. A real artist is present, (s)he fills her/himself completely and then (s)he fills the space with her/his action. A real yogi/yogini does exactly the same.

CŒUR AUX TALONS

Mon professeur de flamenco à Paris, Patricio Martin, m’a énormément inspirée dans ses cours, bien sûr en tant qu’enseignant mais aussi en tant qu’artiste qui vit son art. En nous regardant danser, Patricio est obligé de nous rappeller des choses simples, par exemple: “D’abord la conscience et ensuite l’action”. 💡 Lui-même est un parfait exemple d’une présence époustouflante et de la capacité de mettre de l’intensité et de la magie dans ses gestes. Qu’est-ce que j’aime voir son visage se crisper sous l’effet de non-musicalité de nos coups de talons ou de nos “palmas claras” ou “palmas sordas” exécutés d’une manière inattentive, indifférente, stupide parfois. Il nous demande toujours de faire de la musique avec nos pieds et nos mains, de donner une qualité musicale, une vie, une beauté à ce que nous faisons. J’adore son exigence! Et je lui en suis extrêmement reconnaissante.

J’ai fait le rapprochement inverse avec le chanting dans la tradition de yoga. Je vois que dans l’Ashtanga yoga les gens ont tendance à sinon crier au moins à dire les mantras d’une façon qui ne laisse pas trop la place à l’amour ou au sacré. Les voix insensibles qui s’accélèrent et qui créent du stress. Ce n’est pas une question d’avoir une voix pure ou un timbre personnel, mais il s’agit de vouloir donner avec son coeur. Donner de la qualité. La qualité du cœur, c’est l’amour. Chaque voix résonne joliment quand il y a le cœur, la respiration et la présence. Quand on n’est vraiment pas à l’intérieur de soi, quand on s’observe, quand on ne fait que répéter, c’est plat, ennuyeux.

Pour moi, les mantras, l’utilisation de ma propre voix, est quelque chose d’extraordinaire. Ce que je ressens à chaque fois en faisant des mantras, c’est presque l’équivalent à des adieux pour toujours à un être cher. Ça me remplit à la fois d’une douce tristesse, d’une joie déchirante, de l’exquisité de la vie et de la mort. Mais ceci, je connais déjà par la danse. J’accueille toutes les émotions. Je crois que, que ça soit la danse, le chanting ou autre chose, pour que ça soit beau, il suffit d’être vraiment présent et d’avoir cette intention de donner quelque chose de beau de soi-même. Mais il faut être présent à chaque moment, pas à toutes les deux secondes. C’est là la différence. Un vrai artiste est présent, il remplit d’abord son être et puis l’espace avec ce qu’il fait. Un vrai yogi, une vraie yogini, c’est pareil.

MITÄ KUULUU?

Pariisilainen flamenco-opettajani, Patricio Martin, on tuonut pelkällä olemuksellaan elämääni suunnattomasti inspiraatiota. Hän on loistava opettaja ja sen lisäksi taitelija, joka tekee taiteensa näkyväksi joka hetki. Minua ovat valtavasti kiehtoneet monet hänen lausahduksensa. Mitä tanssiaskeliin tulee, yksi tärkeä asia on ollut: “Ensin tietoisuus, sitten toiminta.” 💡 Hän on itse oivallinen esimerkki henkeäsalpaavasta läsnäolosta ja kyvystä laittaa tarvittaessa mieletön intensiteetti eleeseen kuin eleeseen. Minut tekee onnelliseksi hänen tuskasta rypistyvä otsansa kun hän kuulee epämusikaalisia kantapään kopautuksia tai huolimattomia käsien taputuksia, jotka on läiskitty tanssin sekaan jotenkin tunteettomasti. Hän kehottaa meitä aina soittamaan jaloilla ja käsillä, antamaan kaikelle tekemisellemme musikaalista laatua, elämää, kauneutta.

Löydän tästä rakkaudesta ja kokemisen tavasta käänteisiä yhtymäkohtia joogaharjoitteluun ja varsinkin yhteismantroihin. Ashtangajoogassa olen kautta vuosien ihmetellyt sitä miten ja miksi mantrat miltei huudetaan läpi. Ihmisten äänet kaikuvat tunteettomuutta ja vauhtia. Kaikki pyhyys tuntuu olevan kaukana. Kysymys ei ole lainkaan siitä, että ihmisellä pitäisi olla kaunis lauluääni, vaan siitä, että tekeminen lähtee sydämen läsnäolosta. Kun äänen väreily yhtyy sydämen energiaan, siihen tulee aivan erilainen laatu. Rakkauden sointu. Silloin jokainen ääni soi kauniisti, sillä hengityksen pehmeys ja hengen läsnäolo muuttavat sitä hämmästyttävästi. Jos taas ihminen ei ole läsnä itsessään ja vain toistaa sanoja, kaikki muuttuu latteaksi, ikävystyttäväksi ja kylmäksi.

Itse tunnen aina mantroja laulaessani sellaista rakkautta kuin jättäisin viimeiset jäähyväiset rakkaimmalle ihmiselle. Jotain suurta, surullisenkaunista, lämmintä ja pehmeänviiltävää. Koko elämän ja kuoleman sisäänsäsulkevaa. Näin tunnen myös tanssiessani. Minusta tuntuu, että usein riittääkin, kun meillä on halu kokea syvästi ja tehdä asiat kauniisti, olla antajana siis täysin läsnä. Mutta se tarkoittaa todellakin sellaista läsnäoloa, josta ei tipahdeta pois joka toinen sekunti. Ja siinä on se suuri ero! Todellinen taiteilija täyttää koko tilan omalla energiallaan ja läsnäolollaan. Samoin tekee todellinen joogi tai joogini.

1235516_530389933698976_1644607884_n

Patricio Martin

Now-how

Yoga is a practice people do for different reasons. One of those reasons is to have a better now, to be truly present.

What is presence then? It’s human energy condensed within a moment. It means our mental energy focused on what we’re up to and the emotional energy corresponding with it coherently. It also requires the consciousness which means being open inwards and outwards. All this is present in the physical body where the sensations and energies concretely take place. A restless or weak body is a reflection of our mental or emotional state. This state is often unconscious until we understand that our body is showing us clearly what’s going on.

The yoga practice can improve the quality of our presence during the practice itself and have an influence on our life in general. This change doesn’t happen automatically. We have to create the circumstances for the practice in which our mind is not easily drawn outwards and we have to become aware of the mental fluctuations and willing to get rid of them by a gradual detachment.

The traditional way in yoga to deepen the presence is to sit still and observe what happens on the mental, emotional and physical levels when we stop moving. The Ashtanga Yoga practice in my experience is even more efficient for people in today’s world, because we work the body and through the body without any rest or interruption during the practice. The mind can control the emotions, but the body remains true to the reality. We learn to read the body and we understand clearly how we have digested different situations on which we might have a false idea. The body doesn’t care about our ideas.

Personally, even if I practice Ashtanga Yoga which can be physically quite demanding, I feel it doesn’t require the same intellectual, emotional or even physical presence as dancing. I mean when we talk about dance as a discipline and practice accompanied with a master’s presence. I feel ballet has given me much better presence than yoga. These two together are the perfect combination for me to work with. Dance is yoga.

You can’t dream when you have to move your body every second. When you study with a master, it’s a constant wake-up call.  I’ve been really blessed to have some ballet masters as my teachers, like Marie-Pierre Greve, Gabriella Serra, Attilio Labis, Yves Casati and Frédéric Lazzarelli. They all carry an incredible vibrant, ardent presence, openness and strength in their bodies. Here’s a link to a ballet class given by Frédéric Lazzarelli. You can hear his presence every second:

http://www.dansefredericlazzarelli.fr/paname.html

L’ESPRIT PRÉSENTISSIME INCARNÉ

Le yoga est une pratique que nous faisons pour de différentes raisons, l’une d’elles étant d’acquérir une meilleure présence.

Qu’est-ce que la présence? C’est une condensation de l’énergie dans un moment donné. Cette énergie inclut aussi bien l’énergie mentale focalisée sur ce que nous faisons le moment même, que l’énergie émotionnelle correspondant également au moment d’une façon cohérente et en plus, une conscience, c’est-à-dire une ouverture aussi bien vers l’intérieur que l’extérieur. Tout cela se manifestant dans le corps physique qui est le champ de ces sensations, ces énergies. Un corps agité ou faible reflète notre vrai état mental ou émotionnel. Le corps exprime ce que nous n’exprimons pas.

La pratique du yoga peut améliorer notre présence pendant la pratique elle-même et par la suite, dans la vie en général. Le changement n’arrive pas sans effort conscient de notre part ce qui veut dire que nous créons les conditions favorables pour pratiquer dans le calme et ensuite, nous pouvons prendre conscience de nos fluctuations mentales et peu à peu nous en détacher.

Une façon traditionnelle de s’entraîner est de s’observer assis pour comprendre où s’orientent nos énergies mentales, émotionnelles et physiques quand nous arrêtons les mouvements du corps.  D’après mon expérience personnelle, la pratique de l’Ashtanga Yoga est encore plus géniale pour l’homme moderne, parce qu’on travaille le corps et par le corps sans aucun arrêt pendant la pratique. C’est le corps qui nous indique comment nous vivons les choses réellement. Le mental peut contrôler les émotions, le corps reste fidèle à la réalité.

Cela n’empêche que personnellement, la pratique de l’Ashtanga Yoga, qui peut être parfois physiquement exigeante,  ne m’oblige pas à la même présence intellectuelle, émotionnelle et corporelle que la danse. Je veux dire la danse en tant que pratique et discipline accompagnée de la présence d’un maître – sans parler de la danse en tant que la performance artistique qui demande encore beaucoup plus. J’ai l’impression que j’arrive à mieux aiguiser ma présence par la danse que par le yoga et que pour moi, les deux, c’est une parfaite combinaison pour travailler.

Nous ne pouvons pas rêver quand nous devons bouger le corps chaque seconde. Avec un maître de danse, il s’agit d’un réveil constant. J’ai eu l’honneur d’en connaître quelques-uns, Marie-Pierre Greve, Gabriella Serra, Attilio Labis, Yves Casati et Frédéric Lazzarelli qui tous portent dans leur corps une présence vibrante, ardente même, qui vous touche immédiatement. Je vous fais part d’un cours de Frédéric Lazzarelli par un extrait où on entend sa présence à chaque seconde:

http://www.dansefredericlazzarelli.fr/paname.html

OLLA

Ihmiset harjoittavat joogaa varmasti lukuisista eri syistä. Yksi syistä on varmaankin paremman olon ja sellaisen läsnäolon saavuttaminen, etteivät menneisyyden kokemukset tai kuvitelmat tulevaisuudesta hämmentäisi tätä hetkeä. Näin elämä juuri tässä hetkessä tuntuisi koko voimallaan ja ainutkertaisuudellaan.

Mitä läsnäolo sitten tarkoittaa käytännössä? Se on energian keskittymistä tähän hetkeen. Mentaalinen energiamme kohdistuu siihen mitä teemme ja tunteet antavat tekemisellemme oikeanlaisen tukensa. Näiden lisäksi on vielä tietoisuus, joka avautuu sekä sisään- että ulospäin. Se on olennaista siksi, ettemme ole samastuneena pelkästään oman mielemme sisältöön. Kaikki nämä energiavirtaukset tuntemuksineen konkretisoituvat kehossamme. Levoton tai heikko keho heijastelee sisimpämme energiaa, joka voi toki olla tietoisuudeltamme piilossa. Tällöin olemme ristiriitaisissa tunnelmissa, koska emme ymmärrä itseämme.

Joogaharjoittelu voi parantaa läsnäolomme laatua itse harjoituksen aikana ja myös muuten elämässämme. Tämä muutos ei tapahdu automaattisesti eikä itsestään, vaan meidän täytyy harjoitusta varten luoda oikeanlaiset olosuhteet, jotta mielemme ei lähde harhailemaan muualle. Siten tulemme paremmin tietoisiksi mielemme sisäisistä liikkeistä ja voimme työstää irtipäästämistä niiden suhteen.

Joogassa perinteinen tapa tulla läsnäolevaksi on ollut istua paikallaan ja seurata mitä mielessä, kehossa ja tunteissa tapahtuu, kun emme enää liiku. Uskon, että Ashtangajooga-harjoitus on ollut monelle nykyihmiselle tehokas tapa aloittaa joogaharjoittelu, koska tässä perinteessä työskennellään keholla ja kehon kautta eikä harjoituksessa ole taukoja muun miettimiselle tai muulle tekemiselle. Keho on olennainen siksikin, että mielemme pystyy kontrolloimaan tunteitamme, mutta keho pysyy todellisuudelle uskollisena. Kehoamme lukemalla alamme ymmärtää miten se on ottanut vastaan erilaisia elämäntilanteitamme, joista meillä voi olla mielessämme ihan eri käsitys.

Henkilökohtaisesti olen tuntenut, että vaikka Ashtangajoogaharjoitus on välillä fyysisesti haastava, se ei vaadi yhtä totaalista läsnäoloa älyllisesti, emotionaalisesti tai edes fyysisesti kuin tanssi. Tarkoitan kurinalaista ja minkätahansa pitkän perinteen mukaan tehtävää tanssiharjoittelua, jossa on mukana kokenut mestari – puhumattakaan sitten tanssista esittävänä taiteena. Koen, että tanssiharjoittelu on tuonut mittavasti tiheämpää läsnäoloa elämääni kuin joogaharjoittelu. Ne yhdessä ovat toimineet loistavasti, toisiaan täydentäen. Tanssi onkin minulle oikeastaan osa joogaharjoitteluani.

Nimittäin kun liikut joka sekunti johonkin, et voi haaveilla. Kun saat opiskella mestarien kanssa, saat herätä joka hetki uudelleen. Tunnen, että olen ollut erittäin etuoikeutettu ja suorastaan siunattu muutamalla suurella balettimestarilla kuten Marie-Pierre Greve, Gabriella Serra, Attilio Labis, Yves Casati and Frédéric Lazzarelli. Heissä kaikissa on sykkivä liekki, joka sytyttää ympäristön samaan paloon. Heidän kehonsa voima, avoimuus ja rytmi tuo läsnäolon mukanaan. Tässä linkki, jonka takana pieni näyte pariisilaisen opettajani Frédéric Lazzarellin iltapäivätunnilta. Siitä voi aistia hänen eeppisen mukanaolonsa.

http://www.dansefredericlazzarelli.fr/paname.html

blog-poutres-marais2

I’ve had an enormous chance to be able to dance in this exquisite studio of Centre de danse du Marais in Paris. These beams (we don’t usually see while dancing) are from the beginning of the XVII century. With the presence of all these historical and artistic layers which outline every step we take, it’s impossible not to be present with a huge flame of gratefulness.

J’ai eu le grand bonheur de pouvoir danser dans cette salle exquise du Centre de danse du Marais. Les poutres (qu’on regarde peu en dansant bien évidemment) datent du début du XVIIe siècle. Avec la présence de toutes ces couches historiques, artistiques qui donnent le cadre à chaque pas que nous prenons, il est impossible de ne pas être présent avec en plus une flamme de gratitude dans le coeur.

Suurta onnea on tanssia tässä ainutlaatuisessa pariisilaisessa tanssisalissa, jonka kattoparrut ovat olleet paikoillaan jo 1600-luvun alkupuolelta asti. Tässä historiallisessa ja taiteellisessa sylissä on autuasta hengittää. Jokainen askel saa voimaa myös rikkaista kehyksistä. Sydän lepattaa kiitollisuuttaan.