A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

Body structures or love?

Does a yoga teacher need to learn anatomy? And what about the yoga practitioner?

Any knowledge is useful, but what kind of knowledge is useful or necessary in the asana practice? Or is knowledge necessary at all when it comes to the essence of the yoga experience?

I ask myself these questions nowadays as my own way as a teachers’ instructor has gone to the direction where something else seems more important to me than anatomy lessons.

In my world the anatomy doesn’t fit in my personal practice, because I live my body from inside. My relation with my body is intuitive. I listen to it, I sense it and that’s how I know how to proceed. Of course from the very beginning my practice has made me ask some anatomical questions, because I’ve felt something I didn’t know existed and that made me find out in a book what it was. I can easily feel different tissues of the body, because they all vibrate differently. We can understand and learn our anatomy also through sensations.

Let me make a comparison with singing and dancing. There is physiology of singing and I’m sure that at least the professional singers do know the anatomy of the body well. But that doesn’t make them singers. Singing is something else. If you stick to the anatomy of the pharynx or the functioning of the lungs, you can hardly sing. If you dance thinking of the relations between the body parts, you become stiff to the point you can’t express yourself with your body. Dancing isn’t physiotherapy, but an expression of your essence through your body. Some people stick to the theory part and can never experience the freedom the dance is about. And some yoga practitioners can’t go beyond the body’s structures to connect to their essence.

The bodyworkers like the chiropractors, the naprapaths and the osteopaths who manipulate the body and the spine need absolutely theoretical understanding of the body’s structure and functioning. A yoga teacher would equally need the anatomy knowledge if his/her intention is to handle the bodies of the students the same way and to force their movements further their bodies naturally do.

Could it even be that the knowledge of anatomy makes the teacher blind and senseless to anything that doesn’t correspond to the anatomy? Can the knowledge encourage the teacher to act with the other’s body without listening to the subtle signs that are outside the known?

You can very well practice yoga without knowing anything about anatomy. I believe you can also teach yoga without the theoretical knowledge of the body, supposing YOU LOVE and you touch with LOVE.

QUAND ON A QUE L’ANATOMIE… 🤔

Est-ce qu’un enseignant de yoga doit apprendre l’anatomie? Et qu’en est-il pour le pratiquant de yoga?

Tout savoir et toute connaissance sert à quelque chose, mais quel genre de connaissance est utile ou bien nécessaire dans la pratique des asanas? A-t-on besoin d’apprendre des choses à l’extérieur du ressenti lorsqu’on cherche à vivre l’expérience du yoga?

Je me pose ces questions en constatant que dans beaucoup de formations pour être professeur de yoga, il y a de beaucoup de cours d’anatomie. Moi-même j’en ai diminué la quantité dans mes formations pour faire de la place à autre chose.

L’anatomie ne fait pas partie de ma pratique personnelle, car ma relation avec mon corps se base sur le ressenti et je sais très bien comment faire. Ma relation avec mon corps est intuitive. Dès le début ma pratique a fait surgir des questions sur l’anatomie, parce que j’ai senti en moi quelque chose dont j’ignorais l’existence et que j’ai pu ensuite le vérifier dans les livres d’anatomie. Je suis capable de discerner les différences entre les tissus différents à l’intérieur de mon corps, car tous portent une énergie différente et vibrent différemment les uns par rapport aux autres. On peut donc comprendre et apprendre son anatomie par les sensations physiques et les ressentis.

Faisons deux petites comparaisons, l’une au monde du chant et l’autre au celui de la danse. Il existe la physiologie du chant et je pense que les chanteurs professionnels connaissent bien l’anatomie du corps humain. Mais ce n’est pas du chant. Le chant est autre chose. Si on pense à l’anatomie du pharynx et au fonctionnement des poumons, on peut à peine chanter. Si dans la danse on se concentre sur les relations entre les parties du corps, on devient raide jusqu’au point où on peut plus s’exprimer par son corps. La danse n’est pas de la physiothérapie, mais l’expression de notre essence par le corps physique. Il y en a qui s’attachent à la théorie sans jamais pouvoir expérimenter la liberté dont il s’agit. Pareillement, il y a des pratiquants du yoga qui ne peuvent pas dépasser les structures du corps physique pour atteindre l’essence d’eux-mêmes.

Les gens travaillant avec le corps humain, les chiropraticiens, les naprapathes et les ostéopathes, ceux qui manipulent le corps et font craquer la colonne vertébrale, ont besoin de bien connaître ces structures. Un enseignant de yoga a également besoin de ces connaissances s’il se comporte de la même manière, c’est-à-dire, en faisant faire des torsions, des extensions et en étirant les corps au-delà de leurs capacités naturelles.

Pourrait le travail d’un enseignant basé sur les connaissances anatomiques fermer ses yeux devant les signes plus subtiles du corps de l’élève et de tout ce qui n’est pas conforme à l’anatomie? Pourrais cela même encourager certains enseignants d’agir sans une écoute réelle de l’autre?

On peut très bien pratiquer le yoga sans rien savoir sur l’anatomie. Et je suis convaincue qu’on peut aussi enseigner le yoga sans connaître l’anatomie, SI L’ON A L’AMOUR. Si on touche avec de l’AMOUR.

🔴 RAKKAUTTA JA ANATOMIAA

Pitääkö joogaopettajan opiskella anatomiaa? Entäpä joogaa harjoittavan?

Kaikki tieto on varmasti hyvästä, mutta mikä kaikki tieto on tarpeellista tai välttämätöntä asanaharjoittelussa? Tai kuinka välttämätöntä tieto ylipäätään on joogassa, jos mietitään pelkästään joogakokemuksen olemusta?

Nämä kysymykset ovat olleet mielessäni, kun olen opettajakoulutuksia suunnitellessa vähentänyt anatomiaopetusta antaen tilaa olennaisemmalle.

Omassa maailmassani en saa anatomiaa mahtumaan mitenkään omaan harjoitteluuni, koska koen kehoni sisältä käsin ja tiedän miten sen kanssa toimin. Suhde kehooni on intuitiivinen. Harjoitteluni on alusta asti monesti herättänyt kysymyksiä anatomiasta, koska olen tuntenut jotain, minkä olemassaoloa en ole tiennyt ja sitten tarkistanut kirjoista, minkä yhteyden löysinkään – on se sitten hermoyhteys tai energeettinen tunne. Tunnen erilaiset kudokset syvällä kehossa, koska niissä kaikissa on omanlaisensa energia. Anatomiansa voi siis ymmärtää ja oppia myös tuntemusten kautta. Myös oppilaiden anatomian voi ymmärtää näin. Jokaisen anatomia on kuitenkin erilainen. Opettajan pitää nimenomaan tuntea oppilaansa keho ja osata lukea sitä koskemattakin.

Vertailukohdaksi tarjoutuvat laulu ja tanssi. On olemassa laulufysiologiaa ja varmasti kaikki ammattilaulajat tuntevat  äänen tuottamisen suhteen myös kehon anatomiaa . Mutta se ei vielä ole laulua. Laulu on jotain ihan muuta. Jos jää miettimään kurkun anatomiaa ja keuhkojen toimintaa, tuskin pystyy laulamaan sydämestään. Samoin jos tanssiessa miettii kehon osien välisiä suhteita, jäykistyy niin, ettei ilmaisusta tule mitään. Tanssi ei ole fysioterapiaa, vaan sydämen ilmaisua kehon kautta. Jotkut jäävät teoriaan pääsemättä koskaan siitä vapauteen ja itse asiaan. Samoin jotkut joogaavat tiukasti kehonsa rajoissa löytämättä syvää rauhaa ytimestään.

Kehotyöskentelijät kuten kiropraktikot, naprapaatit ja osteopaatit, jotka manipuloivat kehoa ja rusauttelevat selkärankaa tarvitsevat anatomiatietoutta. Joogaopettajakin tarvitsee anatomiatietoutta, jos hänellä on aikomus vääntää oppilaitaan ja viedä heidän liikeratojaan pidemmälle kuin mitä he itse pystyvät tekemään.

Voiko olla jopa niin, että anatomian tuntemus sokeuttaa ja sulkee aistit siltä, mikä ei noudata anatomiaa? Rohkaiseeko se toimimaan toisen kehossa tiedon valossa kuuntelematta kehon herkimpiä viestejä?

Joogata voi aivan mainiosti, vaikka ei tietäisi anatomiasta mitään. Uskon, että opettaakin voi ilman anatomiatietämystä, jos opetus ja kosketus perustuu RAKKAUDELLE.

unconditional love

The meaning of words is mostly defined by the way we use them. When we want to know a correct definition of a word the dictionaries help us – and then we agree or not with the definition, because sometimes our own mind gives other connotations to the words. We all have our own idiolect, our own language. Luckily however some kind of confluence of our language and other people’s languages exists most of the time.

The practice of yoga doesn’t make language useless, but it makes the yoga practitioner certainly more aware of the limits of any language when it comes to the deepest feelings in us. A word that must have endless interpretations is love. Everybody has the right to give his or her own definition to love. It is our love. Because love is a personal experience it’s hard to find an agreement on the lexical level that would satisfy everybody. Of course, we agree on many things about it, but not all.

Love is a complicated word, because of the complexity of love. But what about the term unconditional love? I’ve been trying to understand the raison d’être of this word. I find it at least ambivalent, but most of the time completely absurd, because in my mind love can only be unconditional. If there are conditions, then it’s not love. It’s something else. We do feel love and that creates expectations, attachments and even dependencies because of the emotions. These emotions are conditioned.

I’m loved by my family, my friends and maybe some people whose love I ignore. My family loves me, because I’m part of them. Because of the biology. There’s a condition, the family ties. My friends love me, because they like my features, my character and they feel they get something from me. It’s certainly sincere, but there’s a condition: They find me likable.

It’s quite rare we can really be touched by unconditional love. I’ve had that experience and that’s something unforgettable. In some moments when my life was really tough, I felt worthless or when I felt I had nothing to give, a complete stranger to me helped me, gave me something, looked at me with tenderness and understanding. That was a moment I could feel a goodness that I would call unconditional love. The impossibility to give something in return, even if I wanted, was crucial. I was loved unconditionnally.

AMOUR INCONDITIONNEL

La signification des mots est définie par la façon dont nous les utilisons. Si nous souhaitons connaître la définition correcte d’un mot, nous pouvons avoir recours à un dictionnaire. Parfois nous ne sommes pas tout à fait d’accord avec la définition, car nous avons nos propres connotations. Nous avons tous notre idiolecte, notre langage à nous. Heureusement, il y a quand même une sorte de confluence entre notre langage et celui des autres. Sinon…

La pratique du yoga ne diminue pas l’importance de la langue, mais elle rend certainement le praticien plus conscient des limites d’une langue à l’égard des sensations et des sentiments les plus profonds en nous. Le mot qui doit avoir d’innombrables interprétations, est l’amour. Nous avons le droit de définir notre amour, car c’est notre amour à nous. Parce que l’amour est une expérience personnelle, il est difficile de trouver un accord au niveau lexical qui puisse satisfaire tout le monde. Naturellement, nous sommes d’accord sur beaucoup de points, mais nous sommes loin d’être d’accord sur tous les points.

L’amour est un mot compliqué à cause de la complexité de l’amour. Mais, que pensez-vous du terme l’amour inconditionnel? Ça fait des années que j’ai tenté de comprendre la raison d’être de ce terme. Je le trouve au moins ambivalent sinon absurde, car pour moi, l’amour ne peut être qu’inconditionnel. S’il y a des conditions, ce n’est pas de l’amour. C’est autre chose. Bien sûr, on sent de l’amour, et c’est pour ça qu’on a des attentes, des attachements et même des dépendances. Il s’agit des émotions fortes – conditionnées.

Je suis aimée par ma famille, mes amis et peut-être aussi par certaines personnes que j’ignore. Ma famille m’aime, parce que je fais partie d’elle. Il y a des raisons biologiques. Il y a une condition: les attaches familiales. Mes amis m’aiment, parce qu’ils aiment mes caractéristiques, mes façons de faire les choses et ils ont le sentiment de recevoir quelque chose de bien de moi. C’est certainement sincère, mais il y a une condition: Ils me trouvent aimable.

Il est extrêmement rare d’être touché par un amour inconditionnel. J’ai vécu ça et c’est quelque chose d’inoubliable. Dans certains moments dans la vie où je me suis sentie sans valeur, comme si je n’avais rien à donner, il y a eu quelqu’un, un inconnu, qui m’a aidé, qui m’a donné quelque chose, qui m’a regardé avec amour et compassion et c’est là, que j’ai pu sentir une telle bonté que je l’appelle l’amour inconditionnel. Le fait que je ne puisse pas rendre le service à la personne était un facteur important dans cette expérience. J’ai dû me rendre à l’amour inconditionnel.

PYYTEETÖN RAKKAUS

Sanojen merkitys määräytyy pitkälti sen kautta miten me käytämme niitä. Kun haluamme tietää oikean määritelmän, voimme turvautua sanakirjan apuun. Silti voimme tuntea olevamme eri mieltä määritelmän kanssa, koska omassa mielessämme sanoilla on tiettyjä konnotaatioita. Meillä kaikilla on oma idiolektimme, oma kielemme. Onneksi omalla kielellämme on sentään paljon yhtymäkohtia muiden ihmisten kielen kanssa.

Joogan harjoittaminen ei vähennä kielen merkitystä, mutta tekee varmasti harjoittajasta tietoisemman sen suhteen, miten rajallinen kieli on välittämään kaikkein syvimpiä tunteita ja tuntemuksia. Eräs sana, jolla on lukemattomia tulkintoja on rakkaus. Meillä on kaikilla oikeus antaa oma määritelmämme rakkaudesta, koska kyse on meidän rakkaudestamme. Koska rakkaus on henkilökohtainen kokemus, on miltei mahdotonta löytää sanatasolla yksimielisyyttä, joka ulottuisi kaikkiin kielenpuhujiin. Toki olemme yhtä mieltä monesta asiasta tähän sanaan liittyen, mutta emme kaikista.

Rakkaus on monimutkainen sana, koska rakkaus on monimutkaista. Mutta entäpä sitten käsite pyyteetön rakkaus? Vuosia olen yrittänyt ymmärtää mikä edes on tämän sanan raison d’être. Käsite on vähintään ambivalentti, mutta itselleni melkein vailla mieltä. Koen nimittäin, että jos rakkaudessa on ehtoja, ei kyse ole rakkaudesta. Se on sitten jotain muuta. Se voi olla esimerkiksi voimakkaita rakkauden tunteita, odotuksia, kiintymystä ja myös riippuvuutta. Nämä tunteet ovat ehdollisia.

Itse saan rakkautta perheeltäni, ystäviltäni ja myös joiltain muiltakin ihmisiltä. Sukuni rakastaa minua, koska olen osa sitä. Rakkauteen on biologisia syitä. Meillä on sukuside. Ystäväni rakastavat minua, koska he pitävät luonteenpiirteistäni, tavastani tehdä asioita ja koska he saavat minulta jotain. Varmasti heidän välittämisensä on vilpitöntä, mutta siinä on ehto: Heidän mielestään olen miellyttävä.

On äärimmäisen harvinaista saada kokea rakkautta, johon ei liity tällaisia kytköksiä ja ehtoja. Sitä kuitenkin on ja minulle se rakkaus on unohtumatonta. Joinain hetkinä elämässäni, kun on ollut vaikeaa, kun olen tuntenut itseni arvottomaksi, kun on tuntunut, ettei minulla ole mitään annettavaa, olen saanut kohdata jonkun tuntemattoman ihmisen, joka on antanut minulle jotain, tai auttanut minua tai katsonut hellyydellä ja myötätunnolla. Näihin hyvyyden hetkiin liittyi mahdottomuus antaa jotain vastavuoroisesti ja siksi jäljelle jäi vain mahdollisuus antautua toisen pyyteettömälle rakkaudelle.

Burning heart

One thing that yoga usually cultivates in us is our capacity to distinguish right from wrong. Our mind can’t never really know the right from wrong the same way our heart can. But if our heart is not alive, we need to ask our mind or find answers in the common moral rules.

For me personally it’s been fascinating to relive my life’s rights and wrongs through my yoga practice. It has brought up some very ordinary moments of my past which suddenly felt different in my heart. I realized how I had hurt somebody. I hadn’t been connected to my heart back then and that’s why it was possible not to be conscious of some essential parts of reality. I don’t know if I finally hurt anybody. But I do know I hurt my own heart.

In the same way the practice has reminded me unmistakenly if somebody did me wrong even if I didn’t feel it the moment it happened. My heart has remembered also love I was given way back when my mind didn’t see it at all. To x-ray the past has been mostly gratifying, but facing these situations has meant also feelings like shame, disappointment and guilt. The love I could feel later for people I might have hurt in the past was the only feeling that remained. The past was repaired, my heart was repaired.

The yoga practice opens the blocks in our heart. We can’t change the past, but we can look at it with the new eyes, with openness and understanding of the heart. Instead of judging ourselves, we can bring one more layer to yourself of the past. This is also the way to stop guiltifying others. We bring the light of consciousness to the past and make it richer with our love.

I believe that accepting our own blindness or weakness can really help us to accept other people. When we feel they do wrong, we can already anticipate the moment when they see the situation later with their heart. To make them see, anyway, is not our duty. Every heart has its own mysteries, its own rhythm to open up.

CŒUR EN FLAMMES

Une chose que le yoga nous apprend à cultiver, c’est comment distinguer le bien du mal. Notre mental n’est pas le meilleur instrument pour cet objectif. C’est notre cœur qui possède toutes les qualités pour le faire. Mais si notre cœur n’est pas éveillé, le seul moyen que nous ayons, c’est le dialogue avec notre mental ou les réflexions à l’égard de la morale commune.

Grâce à ma pratique, j’ai pu contempler le bien et le mal de mon passé à plusieurs reprises. Ça a été fascinant. Ça a été un peu comme si les choses arrivaient à la châine à un rythme ralenti. Beaucoup de ces choses n’avaient été que des moments très ordinaires de ma vie jusqu’au moment où j’ai senti un pincement dans mon cœur et une vision a émergé comme une flamme. À ce moment-là, j’ai compris, que j’avais blessé quelqu’un n’ayant pas été connectée à mon cœur et c’est ainsi que j’avais perdu ma sensibilité à l’égard de certaines choses. En fin de compte, il se peut que je n’aie blessé personne, mais ce qui est sûr, c’est que j’ai blessé mon propre cœur.

J’ai également pu sentir les blessures que j’avais subies moi-même dans le passé et qui à l’époque étaient passé inaperçues à mon cœur. Ou bien l’amour qui avait été présent pour moi à un moment dans mon passé, ne m’avait pas touché. Le mental a tout perçu à sa façon et ensuite tout emmagasiné sans cette dimension du cœur. Passer le passé sous les rayons x est très gratifiant. Parfois surgissent des sentiments de honte, de déception ou même de culpabilité. Mais quand le cœur voit, l’amour qui répare tout.

Le yoga ouvre des nœuds de notre cœur et ceci permet à notre mental de voir les choses telles qu’elles sont. Nous ne pouvons pas changer le passé, mais nous pouvons avoir un regard riche sur lui. Il n’y a aucune raison de se sentir coupable, mais il faut plutôt rajouter une dimension de plus à cette personne du passé que nous étions. Ce n’est pas la peine non plus d’accuser les autres de quoi que soit, mais porter la lumière de la conscience sur le passé et la nous enrichir la vie.

Je suis convaincue que plus nous nous comprenons nous-mêmes et plus nous nous acceptons tels que nous avons été, avec des moments d’inconscience, plus facilement nous pouvons comprendre les autres. Aussi quand nous sentons qu’ils font du mal, nous pouvons déjà anticiper le moment où leurs cœurs vont s’attendrir et ils voient la même situation avec leurs cœurs. Il n’est pourtant pas notre devoir de le leur apprendre, ou de les presser à voir. C’est le leur. Chaque cœur a ses propres mystères et son propre rythme pour s’ouvrir.

PALAVA SYDÄN

Eräs asia mitä jooga meissä ihmisissä kehittää on oikean ja väärän erottelukyky. Mielemme ei voi tietää oikeaa ja väärää siinä mielessä kuin sydämemme tietää. Jos sitten sydämemme on tukossa eikä kerro meille mikä on oikein, joudumme turvautumaan mieleemme tai tukeudumme valinnoissamme vallitsevaan moraalikäsitykseen.

Itselleni on ollut mielenkiintoista katsoa oman elämäni oikeaa ja väärää uudelleen ja uudelleen, kun harjoituksen myötä eteeni on lipunut asioita menneisyydestäni kuin hidastetulta liukuhihnalta. Monet näistä asioista olivat olleet vain harmiton osa elettyä elämääni siihen asti kunnes yhtenä päivänä sydämessäni tuntuva välähdys herätti minut tajuamaan miten olin loukannut jotakuta. En ollut ollut yhteydessä sydämeeni ja siten noissa menneisyyden hetkissä on ollut mahdollista sivuuttaa jotakin todella olennaista. Ehkä en loppujen lopuksi edes loukannut ketään toista, mutta haavoitin ainakin omaa sydäntäni.

Yhtä lailla sydämeeni on palautunut niitä hetkiä milloin minua on kohdeltu väärin tai vaihtoehtoisesti suurella rakkaudella. Mieleni oli taltioinut asiat omalla erilaisella tavallaan. Tällainen menneisyyden läpivalaisu on ollut enimmäkseen antoisaa. Se on koskettanut toisinaan häpeällä, pettymyksen tunteilla ja joskus syyllisyydelläkin. Mutta se on koskettanut nimenomaan rakkaudella, joka on korjannut kaiken. Kun olen tuntenut rakkauden, joka olisi ollut paikallaan joskus aikaisemmin, se on ottanut oman paikkansa menneisyydessä.

Jooga ojentaa näitä mutkia meille suoriksi. Eihän menneisyyttä voi muuttaa, mutta sen voi nähdä uusin silmin, kokea laajasti ja ymmärtävästi. Itseään ei tarvitse syytellä, vaan menneisyyden minäänsä voi tuoda uuden tason. Ketään muutakaan ei kannata syyttää, vaan on hyvä antaa tietoisuuden valaista menneitä hetkiä ja näin antaa elämän rikastua entisestään.

Uskon, että oman ajoittaisen sokeutensa hyväksyminen ja itsensä ymmärtäminen todella auttaa meitä hyväksymään muita ihmisiä. Kun koemme heidän tekevän väärin, voimme ehkä jo aavistaa sen hetken, jolloin he joskus vielä näkevät sydämellään. Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole opettaa heitä tai kiirehtiä heitä näkemään. Se on jokaisen oma tehtävä. Jokaisella sydämellä on oma mysteerinsä ja jokaisen sydämen avautumisella oma rytminsä.

Photo by Mari Jannela

Out of love

 

Responsibility is about how we respond to different situations in life and how we take care of our part. We respond according to our sense of responsibility. That sense is connected to different sources. Usually to our conscience.

We can hear the message of our conscience and understand our duty, but still deny it. We can arrange things in our mind in such brilliant ways to do against our heart that it’s amazing.

The sense of responsibility can also be connected to the sense of obligation. Some people take responsibility by doing all their duties. They can’t be blaimed not to do what’s their part. But this kind of responsibility doesn’t necessarily feel so good to others because it’s connected to stinginess. Somebody gives something, but makes it with a heavy heart or is very conscious of what (s)he’s giving and how much.

It’s not how much we give to charity or how much we talk about it, but what makes us do it and how we give. If we constantly document and keep a record of our “goodness”, are we really on the right track? 🙄

And then after all, the responsibility can grow from love and generosity. When people do their duties because they want to or they even love to, it becomes generosity out of generosity. Because everything that comes out of love is good, it’s important to get into the SENSE of responsibility that is connected with love. This is how we cultivate the generosity in us whatever we do.

This post is also an expression of gratitude to my teachers in Biodynamic Craniosacral method, Marga Berr and Agàta Heinz Holliger for their modesty, their work ethic, their unconditional love, their sense of responsibility based on love and their heartfelt care! Thank you for your beautiful example!

RESPONSABLE DE L’AMOUR

La responsibilité est notre capacité de répondre à de différentes situations dans la vie et la volonté d’assumer notre part. Nous répondons selon notre sens de la responsabilité qui lui peut puiser à plusieures sources. En général, il reflète notre conscience.

Bien entendu, nous pouvons entendre le message de notre conscience et comprendre notre devoir sans l’assumer. Nous pouvons organiser les choses dans notre tête et vivre contre notre cœur à un tel degré que c’est même stupéfiant.

Le sens de la responsabilité peut se connecter aussi au sens de l’obligation. Pour certains la responsabilité veut dire faire leur devoir. Mais ce genre de responsibilité est connecté à la pingrerie. On donne quelque chose, mais à contrecœur ou bien en comptant combien on donne.

Ce combien nous soutenons des causes caritatives ou combien nous faisons de bonnes actions, n’a pas d’importance. Ce qui compte, c’est comment nous donnons. Si nous constamment tenons un registre de notre bonté, sommes-nous vraiment sur la bonne voie? 🙄

Et après tout, la responsabilité peut émerger de l’amour et de la générosité. Lorsque les gens font leurs obligations parce qu’ils le veulent ou bien tout simplement parce qu’ils aiment les faire, c’est de la générosité qui génère la générosité. Comme tout ce qui grandit dans l’amour, est bon, il est important de pouvoir connecter le sens de la responsabilité avec l’amour. C’est comme ça que nous cultivons la générosité dans tout ce que nous faisons.

Ce post est aussi une expression de gratitude envers mes formateurs en Biodynamique Crânio-sacrée, Marga Berr et Agàta Heinz Holliger, dont la modestie, la diligence, l’amour inconditionnel, le sens de la responsabilité basé sur l’amour et tendresse n’ont cessé de m’impressionner. Merci pour votre précieux exemple!

TEKOJA RAKKAUDESTA

Vastuu on sitä miten vastaamme elämässä eri tilanteisiin, miten huolehdimme omasta osuudestamme. Vastaamme kukin vastuuntuntomme mukaan. Vastuuntunto taas kumpuaa eri ihmisillä eri asioista. Useimmiten omatunnosta.

Yleensä me kuulemme omantuntomme äänen ja ymmärrämme velvollisuutemme, mutta joskus silti kierrämme sen. Saamme mielessämme järjestettyä asiat niin, että toimimmekin sydäntämme vastaan.

Vastuuntunto voi nousta myös velvollisuudentunteesta. Jotkut ihmiset kantavat vastuunsa hoitamalla kaikki velvollisuutensa. Heitä ei voisi moittia mistään suoritustensa suhteen. Mutta tällainen velvollisuuksien hoitaminen ei aina tunnukaan muista hyvältä, koska vastuuntunto kytkeytyykin pihiyteen. Joku antaa jotain, mutta tekee sen raskain sydämin tai on hyvin tietoinen siitä, mitä antaa ja miten paljon. Laskee antamistaan.

Kyse ei ole siitä miten paljon annamme hyväntekeväisyyteen tai miten paljon tuomme sitä esiin, vaan se miten annamme. Jos pidämme koko ajan kirjaa “hyvyydestämme”, olemmeko oikeilla raiteilla? 🙄

Ja vastuuntunto voi luonnollisesti kasvaa myös rakkaudesta. Kun ihmiset tekevät velvollisuutensa, koska he haluavat tehdä tai he jopa rakastavat tehdä niin, se muuttuu anteliaisuudeksi. Koska kaikki mikä kasvaa rakkaudesta johtaa hyvään, on tärkeää saada kiinni siitä vastuunTUNNOSTA, joka on yhteydessä rakkauteen. Se on siis rakkaudentunnetta, joka johtaa velvollisuuksien hoitamiseen. Näin voimme jalostaa anteliaisuutta itsessämme mitä ikinä teemmekin.

Tämä postaus on kiitollisuudenosoitus biodynaamisen kranio-sakraalimetodin opettajilleni, Marga Berrille ja Agàta Heinz Holligerille heidän vaatimattomuudestaan, uuraudestaan, pyyteettömästä rakkaudestaan, rakkaudesta kumpuavasta vastuuntunnostaan ja todellisesta välittämisestä. Kiitos kauniista esimerkistä!

PHOTO *Catherine Chenu*

Always blissed

As the yoga has spread all over the Western world, also some spiritual truths have become common knowledge. Thus at least all meditators and yoga practitioners know that if you have a problem with someone, you can take a look in the mirror. The inner itinerary is always the same. We admit that the other is not responsible for our bad feelings and we try to understand the reason for the suffering inside ourselves. We even feel honored to meet with the reality inside of us whether it’s a blockage, resistance or a restriction. This way we shed light on the unconscious spots of our mind and allow more emotional clarity and serenity. You can see less talk about the reverse situation. Who is responsible for our happiness or bliss?

I remember a moment when a sweet friend of mine woke me up from my dream. I had just separated from my partner and I felt pain in my heart. I was anxious because I missed him and the love he made me feel. I had been so happy with him and now I felt that he had taken my happiness away. So often in a separation or a divorce, the things get obscured. The other is seen either in a negative light or in a idealized manner.

My friend said to me: “If you were happy with him, it’s about your capacity of being happy and your capacity of loving. It’s not his gift to you.” I realized how true it was. Someone gets the best out of us, makes our love rise, but we are not at the mercy of anybody. In a separation, one good thing is that we face ourselves and can find out how to get our love alive again. We get the best out of ourselves by finding what limits your happiness. How difficult it is sometimes to see that we have everything. The mind distorts this too. It looks outside to see the cause of the happiness. But the happiness too is inside.

TOUJOURS AUX ANGES

Comme le yoga s’est répandu partout dans l’Occident, les vérités spirituelles se sont également propagées pour devenir un savoir commun. Ainsi, au moins les gens qui méditent ou pratiquent le yoga sont bien au courant que quand on a un problème avec quelqu’un, il faut regarder dans la glace. Dans ces situations, nous admettons que l’autre n’est pas responsable pour nos sentiments difficiles et nous cherchons à comprendre la raison pour notre souffrance à l’intérieur de nous-mêmes. Nous nous sentons même honorés de nous rencontrer ainsi qu’il s’agisse d’un blockage, d’une résistance ou bien d’une restriction en nous. C’est comme ça que nous portons la lumière à tout ce qui est en dehors de la conscience immédiate de notre mental et nous obtenons plus de clarté et sérénité émotionnelles. Il y a eu moins de discussion et de partage sur les situations inverses. À savoir qui est responsable de notre bonheur ou épanouissement?

Je me souviens d’un moment où une amie m’a réveillée d’un rêve. J’avais vécu une séparation d’avec mon compagne et j’en gardais beaucoup de douleur dans mon cœur. J’étais angoissée. Il me manquait et l’amour que j’avais senti avec lui me manquait également. J’avais été tellement heureuse avec lui et là, je sentais qu’il m’avait privé de mon bonheur. Assez souvent lors d’une séparation ou d’un divorce, les choses s’obscurcissent. L’autre est vu soit sous une lumière plutôt négative soit d’une manière idolisante.

Mon amie m’a dit: “Si tu étais heureuse avec lui, c’est ta capacité d’être heureuse et ta capacité d’aimer. Ce bonheur n’est pas son cadeau à toi, mais t’appartient naturellement.” J’ai compris combien c’était vrai. Quelqu’un nous fait sentir meilleur, la même personne suscite l’amour en nous, mais nous ne sommes pas à la merci de personne. Ce qu’il y a de bien dans une séparation, c’est que c’est une possibilité de faire face à soi-même pour trouver l’amour en soi-même. Lorsque nous voyons ce qui limite notre bonheur, nous pouvons chercher l’épanouissement en nous. Parfois, il est difficile de comprendre que nous avons déjà tout. Absolument tout. Le mental se dirige vers l’extérieur pour trouver la raison pour le bonheur. Le bonheur se trouve également à l’intérieur.

RAKKAUDEN AALLOILLA

Nykypäivänä, kun jooga ja meditaatio on levinnyt kaikkialle länsimaihin, ovat erilaiset henkiset totuuslauseetkin tullut monille tutuiksi. Esimerkiksi se, että jos toisen ihmisen kanssa on ongelma, kannattaa katsoa peiliin. Sisäinen reitti ongelmaan on aina sama. Tiedostamme sen, että vaikeat tunteemme eivät ole kenenkään toisen ihmisen syytä. Etsimme itsestämme sen mikä vastustaa jotain olemassaolevaa. Saamme kunnian kohdata sisäisen todellisuutemme oli siellä sitten joku solmu, torjunta tai kutistuma. Näin tuomme valoa niihin kohtiin, jotka eivät vielä ole tietoisuutemme piirissä ja sitä kautta saamme tunteisiimmekin tyyneyttä ja selkeyttä. Vähemmän on yleensä puhetta siitä, että sama asia pätee käänteisesti. Kuka siis on vastuussa onnestamme tai autuudestamme?

Muistan hetken, jolloin suloinen ystäväni herätti minut unesta. Olin eronnut ja sydämeni oli siitä tuskainen. Olin ahdistunut, koska kaipasin rakasta ihmistä ja rakkautta, jota tunsin hänen läheisyydessään. Olin ollut niin onnellinen hänen kanssaan ja nyt tunsin menettäneeni sen onnen ja rakkauden eron myötä. Niin kuin niin monesti eroavilla ja eronneilla, asiat sekoittuvat. Toinen näyttäytyy joko negatiivisessa tai yltiöpositiivisessa valossa.

Ystäväni sanoi: “Jos sinä olit onnellinen hänen kanssaan, se on sinun oma kykysi olla onnellinen, sinun kykysi tuntea rakkautta. Onnesi ei ole lahja häneltä.” Tajusin, miten totta se oli. Joku saa meidän parhaat puolemme esiin ja nostaa rakkauden suurena esiin, mutta emme ole kenenkään armoilla. Erossa yksi hyvä asia on se, että saamme tulla kasvotusten itsemme kanssa ja tutkia miten voimme itsekin saada rakkauden eloon. Saamme löytää parhaat puolemme, kun näemme mikä rajoittaa onneamme. Miten vaikeaa onkin joskus nähdä, että meillä on itsessämme kaikki. Mieli vääristää usein tämänkin. Se etsii jonkun ulkoisen kohteen, vaikka onni on sisällämme.

Photo by Anne

to breathe innnnnnnn

Breathe in love. Breathe out peace. That’s the message you see nowadays often in the context of yoga. To make this happen it might mean a lot of useless efforts. Anyway it requires a unique gift of imagination. You imagine you’re breathing love in. But if you live in the reality you can’t breathe only love in, because the world is also made of other things like hatred. Actually you can’t choose what you breathe in unless you block your own energies to control the situation.

Another way is something Osho have suggested and it’s completely the opposite of that. That we’d always breathe in the misery of the world and the others’ hate and we’d breathe out love. That’s a harder way, but it’s a great philosophy in regard to all. Whatever comes in must go out love. We need to transform all the negativity we encounter to something even just a bit more beautiful.

I’m often asked by my yoga students if one should protect oneself from the others and their negativity. The common advice is probably to protect yourself from negative people or even to get rid of them. I think you should be aware of what kind of energies you’re surrounded by. In case they are negative, you should protect yourself against them, only if you can’t take them in. But, if you have the courage and the strength to breathe in the reality, you don’t need any protection. Transformation is your magic wand. You can take hate, you can take despise, you can take cheating, you can take anything. This means that you choose to take deeply inside the feelings your ego naturally rejects.

Sometimes people want to hurt us even on purpose. When somebody is mean to us, we can see how rooted we are in love, how pure our heart remains. Our aversion (dveṣa) towards others’ hatred is the problem. We should really allow the hatred go all the way in. If we try to keep it away, on the surface in order not to be touched by it, we lose our energy and the negativity remains in us. When the hatred touches the deepest in us, it becomes something else.

This is the work in the spirit of Ahimsa. We need strength to take in meanness, indifference, coldness. Bigger the hate on the other side, bigger the space and acceptance we need to find in us. Try in small doses first. Because if you’re not used to take this kind of feelings in, your energy body will get a shock. Your mind easily identifies with the other’s negativity and your energy puts the defense mode on. If you really let the incoming energy touch you deeply, you can see how it’s then easier to breathe goodness, acceptance and peace out. It happens naturally. Ahimsa is a principle we can understand by living it. It means: Breath in hate. Breath out love.

ÊTRE ENVAHI ET LIBRE

Inspirez l’amour. Expirez la paix. C’est le message qu’on voit souvent aujourd’hui dans le contexte du yoga. Pour le réaliser, non seulement on a besoin de faire des efforts remarquables, mais aussi on doit être doté d’une imagination exceptionnelle. Nous pouvons imaginer que nous inspirons l’amour, mais si nous vivons dans la réalité, nous ne pouvons pas inspirer que de l’amour étant donné que le monde est fait aussi d’autres choses comme la haine. Nous ne pouvons pas choisir ce que nous inspirons à moins de bloquer notre propre circulation énergétique pour contrôler la situation.

Il y a une autre façon pour trouver la paix qu’Osho a suggérée. Que nous inspirions toujours la misère du monde et la haine des autres et que nous expirions l’amour. C’est plus dur, mais c’est une philosophie qui tient compte de tout le monde. Quoi qu’il arrive, il doit être transformé en amour en nous. Nous devons transformer toute la négativité que nous rencontrons en quelque chose ne serait-ce qu’un petit peu de plus beau.

Mes élèves me demandent souvent si nous devrions nous protéger contre les autres et leur négativité. Un conseil général est probablement que oui, il faut se protéger et même s’éloigner des personnes négatives. Je pense qu’on doit être bien conscient des caractéristiques des gens qui nous entourent. Si elles sont négatives, la protéction est nécessaire seulement si on ne peut pas assumer ces énergies. Mais si vous avez le courage et la force d’inspirer la réalité, vous n’avez pas besoin de protection. La transformation est votre baguette magique. Vous pouvez prendre haine, mépris, trahison, tout. Cela veut dire que vous choisissez d’être touchés profondément par les émotions que l’égo rejetterait naturellement.

Parfois les gens veulent nous blesser exprès. Devant la méchanceté, nous pouvons voir à quel point nous sommes enracinés dans l’amour, combien notre cœur reste pur. Le vrai problème est finalement notre aversion (dveṣa) vers la haine des autres. Nous devrions permettre à la haine de nous pénétrer. Si nous tentons de la repousser, ou bien de la garder sur la surface pour ne pas être touchés, nous perdons notre énergie et la négativité reste en nous. Mais lorsque la haine de quelqu’un d’autre nous touche profondément, elle devient autre chose.

Ceci est le travail dans l’esprit de Ahimsa. Nous avons besoin de force pour prendre la méchanceté, l’indifférence, la froideur. Nous devons trouver de l’espace et de l’acceptance en nous. Essayez en petites doses d’abord. Parce que si vous n’êtes pas habitués à accepter ces énergies, votre corps énergétique va recevoir un choc. Votre mental s’identifie à la négativité de l’autre et votre énergie se met sur la défensive. Mais si vous laissez l’énergie vous envahir, vous allez voir comment il est plus facile d’expirer la bonté, l’acceptance et la paix. Cela se passe naturellement. Ahimsa est un principe que nous comprenons en le vivant. Cela veut dire: Inspirer la haine. Expirer l’amour.

SISÄÄNHENGITYSTÄ SYDÄMEEN ASTI

Hengitä rakkautta sisään. Hengitä rauhaa ulos. Tätä viestiä tuodaan esiin nykyään monissa joogayhteyksissä. Ohjeen seuraajalle se voi tarkoittaa turhia ponnisteluja mielenrauhan suhteen. Joka tapauksessa se vaatii uskomattoman mielikuvituksen. Voimme tietenkin kuvitella hengittävämme rakkautta sisään. Jos sen sijaan elämme todellisuudessa, emme voi hengittää ainoastaan rakkautta sisään, koska maailma on rakennettu muistakin asioista kuin rakkaudesta, kuten vihasta. Itse asiassa emme voi valita sitä mitä hengitämme tukkimatta omaa energiaamme omalla kontrollillamme.

Osho ehdotti aikanaan täysin päinvastaista tapaa. Että hengitämme sisään koko maailman tuskan, muiden vihan ja että hengitämme ulos rakkautta. Tämä tapa on vaikeampi, mutta se on luultavasti kuitenkin kaikkien kannalta toimivampi filosofia. Mitä ikinä kohtaammekin, sen täytyy muuntua sisällämme rakkaudeksi. Muunnamme kaiken kohtaamamme negatiivisuuden joksikin edes vähän paremmaksi ja kauniimmaksi.

Näillä asioilla on yhteys kysymykseen, jonka kuulen usein oppilailtani. Pitäisikö meidän suojella itseämme muilta ja nimenomaan heidän negatiiviisilta tunteiltaan? Yleinen ohje kuulunee niin, että pitää suojautua. Joidenkin mielestä sellaisista ihmisistä on päästävä kauaksi ja jopa hankkiuduttava eroon. Toki meidän pitää olla tietoisia siitä millaiset tunteet meitä ympäröi. Meidän pitää suojautua kuitenkin vain, jos emme kykene ottamaan niitä vastaan. Jos taas meillä on rohkeutta ja voimaa hengittää todellisuus sisäämme, emme tarvitse mitään suojauksia. Taikakeinomme on energioiden muuntaminen. Voimme ottaa vastaan vihaa, halveksuntaa, petturuutta, ihan mitä vain. Otamme syvälle sisimpäämme kaikki ne tunteet, jotka egomme luonnostaan torjuu.

Joskus ihmiset haluavat loukata meitä tahallaan. Kun joku on meitä kohtaan ilkeä saamme punnita omaa sydäntämme ja katsoa miten puhtaana se pysyy. Tosiasiassa ongelma on vihaa kohtaan tuntemamme vastenmielisyys (dveṣa). Meidän pitäisi sallia muiden vihan lävistää meidät kokonaan ja antaa sen mennä syvälle sydämeemme. Jos yritämme pitää vihan pinnalla, niin, ettei se kosketa meitä, oma energiamme kuluu siihen ja negatiivisuus jää lopulta meihin. Kun viha löytää meissä loputtoman vastaanottavuuden, se kimmahtaa toiseen suuntaan ja muuttuu.

Tämä on työtä Ahimsan hengessä. Me tarvitsemme viisautta ottaaksemme vastaan ilkeyttä, välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Mitä suurempi viha on vastassamme, sitä suurempi tila ja hyväksyvyys meidän tulee löytää itsestämme. Yritä tätä ensin pikku annoksissa. Jos nimittäin et ole harjaantunut tässä taidossa, energiakehosi joutuu shokkiin toisen ihmisen vihan tai vihaisuuden kanssa. Mielesi samastuu toisen negativiisuuteen ja energiasi asettuu puolustusasemiin. Jäät loukkuun. Siinä vaiheessa kun voit antaa sisään tulevan energian koskettaa itseäsi suojelematta mitään, huomaat miten helppo on hengittää ulos hyvyyttä, hyväksyntää ja rauhaa.  Se tapahtuu itsestään. Ymmärrämme Ahimsan elämällä sitä joka hetki. Hengittämällä vihaa sisään ja rakkautta ulos.