Desire-hopping

It’s through the practice of yoga I gradually became conscious of my constant state of dissatisfaction. I wasn’t happy even when I got what I had wanted.

For example when I wanted to do my yoga practice and got on my mat, something else more fascinating came to my mind đź’ˇ . Then I waited impatiently to finish my practice to be able to do what I felt I wanted to do. When I had finished my practice and could do what I wanted, I had another inspiration and I didn’t feel doing what I just had thought I wanted to do.

With a growing astonishment I saw myself in similar situations everywhere. When I had decided to go to the theater to see an interesting play, I felt I’d rather stay at home to spend a cosy evening and relax all by myself. And when I had decided to have a cosy evening at home, I felt anxious to miss something exciting happening outside. ^^’

This is the vicious circle many spiritual traditions have been talking about for millenia. The suffering in human life is caused by the desire. It can be hard to understand how the desire could be the cause of the suffering before we realize that mind always wants something we don’t have. Whatever we get we’re not satisfied with. This is how mind works. It leads us away from the present moment. It also makes it impossible for us to love ourselves. We are never enough.

Usually we need to become completely frustrated with a life like that, with a mind that makes us go on with an imaginary thirst. Then we are ready to step out from the circle and surrender to a life with meditation. The meditation first stops the mind momentarily to be present in this moment and this experience guides the mind in all moments. We become watchful not to create new desires and we learn to desire what is already present. This is how every moment becomes precious and unique. And that’s what they are: they never come back again.

DÉSIR, DÉLIRE

C’est par la pratique du yoga que je suis devenue consciente de l’Ă©tat d’insatisfaction constant dans lequel je vivais. Je n’Ă©tais pas contente mĂŞme quand j’obtenais ce que je voulais.

Quand par exemple, j’attendais le moment de ma pratique pour ĂŞtre tranquille et quand le moment s’est finalement prĂ©sentĂ©, une autre idĂ©e fascinante avait dĂ©jĂ  remplacĂ© celle de faire ma pratique đź’ˇ . Alors, pendant ma pratique, je n’attendait que la fin pour pouvoir rĂ©aliser mon idĂ©e. Lorsque j’Ă©tais libre de le faire, je me suis rendu compte qu’une autre pensĂ©e m’envahissait, une autre inspiration m’emportait et que je ne voulais plus ce que j’avais voulu un moment avant. Je commençais Ă  voir le mĂ©canisme.

Je me voyais rĂ©pĂ©ter ce fonctionnement dans diffĂ©rentes situations. Quand j’avais pris la dĂ©cision d’aller voir une pièce de théâtre intĂ©ressante, je ne voulais rien d’autre que passer la soirĂ©e tranquillement Ă  la maison. Et lorsque j’avais dĂ©cidĂ© de passer la soirĂ©e chez moi, j’Ă©tais angoissĂ©e de manquer quelque chose de magnifique qui se passait Ă  l’extĂ©rieur. ^^’

Ce cercle vicieux est quelque chose de connu dans les traditions spirituelles depuis les millĂ©naires. Le dĂ©sir est toujours accompagnĂ© de souffrance et il en est la cause. On a peut-ĂŞtre du mal Ă  saisir comment un dĂ©sir pourrait provoquer la souffrance sauf que quand on comprend qu’on veut toujours autre chose que ce que l’on a. Nous pouvons tout avoir et pourtant nous restons sur notre soif. Ceci est une des caractĂ©ristiques du mental. De dĂ©sirer. Et de partir ailleurs. Ce qui fait aussi que nous ne pouvons pas nous aimer. Nous ne sommes jamais assez bien.

Ce n’est que lorsque nous sommes totalement frustrĂ©s d’une telle vie, que vient le moment de sortir du cercle et de s’adonner Ă  la mĂ©ditation. La mĂ©ditation permet d’arrĂŞter le mental d’abord momentanĂ©ment et puis cette expĂ©rience va guider le mental de rester prĂ©sent dans d’autres circonstances. Elle ne va plus crĂ©er de nouveaux dĂ©sirs, mais aimer ce qui est dĂ©jĂ  lĂ . C’est comme ça que tous les moments de la vie sont vĂ©cus comme prĂ©cieux et uniques. Ce qu’ils sont d’ailleurs: Il ne reviennent plus jamais.

PING-PONGGG

Joogaharjoittelun avulla tulin aikanani tietoiseksi siitä, etten ollut koskaan todella tyytyväinen. En ollut onnellinen silloinkaan, kun sain toivomani.

Aloin kiinnittää asiaan huomiota. Sain huomata, että kun odotin pääseväni joogaamaan ja rauhoittumaan ja kun sitten pääsin, mielessäni virisikin ajatus tehdä jotain muuta kiehtovaa 💡 . Sitten odotin, että joogaharjoitus päättyisi ja voisin toteuttaa ajatukseni. Kun olin siinä vaiheessa, huomasin, että joku toinen ajatus valtasi mieleni enkä halunnutkaan enää niin paljon sitä mitä olin juuri hetkeä ennen halunnut.

Yhä enemmän tuli tilanteita, joissa sain nähdä saman toistuvan. Kun olin päättänyt mennä katsomaan mielenkiintoista näytelmää, olisinkin halunnut viettää lokoisan koti-illan. Kun taas olin päättänyt viettää koti-illan, iski ahdistus jäädä paitsi jostain jännittävästä. ^^’

Tästä on kyse, kun henkisissä traditioissa puhutaan siitä, että ihmisen elämä on kärsimystä ja se johtuu halusta. On ehkä vaikea käsittää miten halu voisi olla kärsimyksen syy paitsi kun huomaa, että haluaa aina muuta kuin on. Ei koskaan halua sitä mitä saa. Tämä on mielen ominaisuus. Haluta jotain ja kurkottaa tästä hetkestä pois. Se tekee myös itsensä rakastamisen mahdottomaksi. Näemme itsemme aina puutteellisina.

Yleensä ihmisen pitää tulla turhautumisessa todella tiensä päähän ennen kuin meditaatio alkaa kiinnostaa. Mielen janoisuus tuntuu raskaalta ja elämää kutistavalta. Meditaation merkitys on siinä, että se ensin hetkellisesti pysäyttää mielen tähän hetkeen ja sitten ohjaa sitä muussakin toiminnassa olemaan tässä. Me itse pysymme valppaina siten, että emme lähde kehittämään haluja, jotka veisivät meidät tästä hetkestä pois. Opimme haluamaan sitä mitä meillä on. Näin me tunnemme jokaisen hetken kallisarvoisuuden ja ainutlaatuisuuden. Sitähän jokainen hetki on. Yksikään niistä ei enää koskaan palaa.

Life is right

For many years I’ve been amazed and often totally speechless in front of the German psychotherapist Bert Hellinger’s wisdom. I’ve been filled with strength, warmth and I’ve felt a deep connection with those inner itineraries he directs us towards. Hellinger speaks about individual as a part of a collective. He underlines the importance to belong to a family, the humanity and its history. Also the therapy he developed on this basis is built on our deepest feelings and the collective truth in regards to what’s wrong and what’s right. We can’t live our truth isolated from others, because we are part of a bigger whole, because other people have influence on us and we on them. They live in us, we live in them. Our happiness depends partly also on our understanding of our specific place in the collective.

All the spiritual traditions talk about personal growth as a human being and how to take other people into consideration. They also give light on our duties towards ourselves, but very rarely I’ve seen a master handle our right to carry our own life and even its tragedies as Hellinger does. It’s even an honor. Having the consciousness of this honor makes the dignity and self-respect raise in us. If you look superficially some of these principles that Bert Hellinger suggests on the healing of the collective and the individual it may seem that he recommends a cold or selfish behavior, but that’s not what he’s doing. I’m sure that if we can completely open ourselves to these situations, we can get to that deeper connection where the mind doesn’t have access and where the human truth resides.

These thoughts came up some days ago when a very close friend of mine shared her pain and I could feel it deep in my heart. I wanted to find something new to understand how to be in this kind of situation. Is there a way to help? When I opened my heart to listen more to the situation, I felt that the only thing left was my sensitive heart. It’s about taking in your heart what the other feels. It’s also having respect to other person’s life as it is. We can silent our heart to feel, even if we can’t change anything. Hellinger emphasizes honoring the other person’s life as it is. The other alternative comes to the picture when our ego wants to realize our vision. We know in our mind how someone’s life should go. When we can’t really meet another person in our heart, we try to find a way to escape by saying or doing something.  Maybe we compare to our own experiences and we give advice on that basis. We try to control someone else’s fate and suffering, even if everybody needs the right to go through his/her own suffering to understand more about life. We shouldn’t take away this possibility.

How great it is, when people can connect to what’s behind the suffering. When they see the greatness of life instead of the helplessness of the person. When you don’t take away this precious moment, but you share it. You show your respect toward other person’s life that often seems too big to the person in crises. You don’t choose to be against life, but for it. This way the other can try to reach it too.

If we are truthful, we don’t know how life “wants” express itself in the other person. We can’t save anybody from their lives. The biggest gift we can give is to accept the unique life we see. Even when the person him/herself still fights with the situation. We can’t say life is wrong. Life can’t be wrong. Some people lose a lot and suffer a lot more than others. Life goes as it goes and our duty is to grow with it and allow others to grow with their lives.

LA VIE A RAISON

Pendant des annĂ©es, la sagesse du psychothĂ©rapeute allemand, Bert Hellinger, m’a Ă©blouie et souvent m’a mĂŞme Ă©branlĂ©e. Je me suis sentie connectĂ©e Ă  ces itinĂ©raires internes vers lesquels ils nous dirige et cette connection m’a remplie de paix. Hellinger parle de l’individu en tant que membre d’un collectif. Il met l’accent sur l’appartenance Ă  une famille, Ă  l’humanitĂ© et son histoire. La thĂ©rapie qu’il a dĂ©veloppĂ©e sur cette base est construite sur nos sentiments les plus profonds et la vĂ©ritĂ© collective par rapport Ă  ce qui est juste et ce qui ne l’est pas. Nous ne pouvons pas vivre notre vĂ©ritĂ© isolĂ©s des autres, Ă©tant donnĂ© que nous faisons partie d’un tout plus grand. Notre bonheur dĂ©pend partiellement de notre conscience Ă  l’Ă©gard de notre place spĂ©cifique dans le collectif.

Toutes les traditions spirituelles parlent de l’Ă©volution personnelle de l’ĂŞtre humain. Elles donnent de la lumière sur nos obligations vers nous-mĂŞmes et vers les autres. Il est pourtant très rare d’entendre un maĂ®tre parler de notre droit d’assumer notre propre vie et ses tragĂ©dies comme Hellinger le fait. Il parle mĂŞme de l’honneur d’assumer sa vie. Lorsque nous comprenons cette honneur, cela nous donne une dignitĂ© naturelle et le respect Ă©vident pour notre vie. Si nous n’abordons que superficiellement les principes que Hellinger propose pour la guĂ©rison individuelle et collective, il peut nous sembler qu’il suggère un comportement froid ou Ă©goĂŻste, mais ce n’est pas le cas. Si nous nous ouvrons complètement Ă  ce sujet, nous pouvons accĂ©der Ă  une connexion plus profonde oĂą rĂ©side la vĂ©ritĂ© humaine que le mental n’arrive jamais Ă  capter.

Suite Ă  un moment, il y a quelques jours, oĂą un ĂŞtre proche m’a fait part de sa peine, j’ai eu ces rĂ©flexions sur sa situation. Je voulais comprendre plus. Quelle est la meilleure façon d’ĂŞtre dans des moments pareils? Peut-on aider l’autre et comment? J’Ă©coutais avec mon cĹ“ur et Ă  la fin, tout ce qui restait comme rĂ©ponse, c’Ă©tait mon cĹ“ur prĂ©sent et ouvert. Je pouvais sentir la peine de l’autre. Et je pouvais sentir un grand respect pour sa vie. Au lieu de changer quoi que ce soit concrètement, nous pouvons faire taire notre mental et Ă©couter avec notre cĹ“ur. Hellinger parle de ça. Honorer la vie de l’autre telle qu’elle. L’autre alternative est de donner la place Ă  notre Ă©go qui veut rĂ©aliser notre vision mentale. Notre mental a souvent des rĂ©ponses mĂŞme en ce qui concerne la vies des autres. Et souvent, quand nous ne pouvons pas vraiment rencontrer la personne, nous voulons trouver un moyen d’Ă©chapper Ă  la situation – soit en parlant soit en faisant quelque chose. Peut-ĂŞtre, comparons-nous la situation de l’autre Ă  ce que nous avons vĂ©cu nous-mĂŞmes et nous donnons des conseils Ă  partir de notre vie. Nous essayons de contrĂ´ler le sort et la souffrance de l’autre, mĂŞme si chacun devrait avoir le droit de vivre sa souffrance pour mieux comprendre sa vie.

Qu’est-ce que c’est beau, quand l’autre nous Ă©coute en se connectant Ă  ce qui est derrière la souffrance. Lorsqu’il/elle voit la grandeur de la vie au lieu de notre rĂ©trĂ©cissement. Lorsque ce moment prĂ©cieux ne nous est pas enlevĂ©, mais partagĂ©. Et lorsque notre vie, qui nous paraĂ®t parfois nous demander trop, est honorĂ©e et non jugĂ©e. La personne qui Ă©coute se met du cĂ´tĂ© de la vie et pas contre elle et en faisant ainsi nous aide Ă  accepter notre vie.

Si nous sommes vrais, nous ne pouvons pas savoir comment la vie “veut” s’exprimer par l’autre. Nous ne pouvons pas non plus sauver quelqu’un de sa propre vie. Le cadeau que nous pouvons faire, c’est d’accepter la vie unique que nous voyons devant nous. MĂŞme quand la personne elle-mĂŞme lutte encore. Nous ne pouvons jamais dire que la vie ait tort. La vie ne peut pas avoir tort. Il y en a qui vivent des pertes et qui souffrent beaucoup plus que les autres. La vie va comme elle va et c’est notre devoir de grandir avec elle et aider les autres Ă  grandir avec les leurs.

ELĂ„MĂ„ ON OIKEASSA

   Vuosikausia olen ollut haltioitunut ja usein aivan mykistynyt saksalaisen psykoterapeutin, Bert Hellingerin, viisauden edessä. Minut on täyttänyt voima, lämpö sekä yhteyden tunne niiden sisäisten reittien kanssa, joita kohti hän ihmisiä johdattaa. Hellinger puhuu ihmisestä osana kollektiivia. Osana omaa sukuaan ja sitten myös osana ihmiskuntaa ja sen historiaa. Myös hänen tältä pohjalta luomansa terapiamuoto lähtee meidän syvimmistä inhimillisistä tunnoistamme ja korostaa kollektiivista totuutta arvioitaessa mikä on oikein ja mikä väärin. Me emme voi elää totuuttamme yksin, koska olemme osa isompaa kokonaisuutta. Muut ihmiset vaikuttavat meissä ja me heissä. Muut elävät meissä ja me heissä. Oma onnellisuutemme riippuu osittain myös siitä ymmärrämmekö paikkamme kollektiivissa.

  Kaikissa henkisissä perinteissä puhutaan oman kasvumme ohessa aina myös siitä miten meidän tulee ottaa muita huomioon. Niissä valaistaan myös velvollisuuksiamme itseämme kohtaan, mutta aika harvoin olen nähnyt käsiteltävän sitä miten oman elämänsä ja siihen liittyvien tragedioiden kantaminen on myös oikeus ja suuri kunnia. Tästä puhuu Hellinger. Tämän oikeuden tiedostamisen myötä meissä herää omanarvontunto ja itsearvostus. Joskus jotkut näistä Hellingerin esiin tuomista sekä kollektiivia että yksilöä tervehdyttävistä asioista saattavat pinnalta katsottuna vaikuttaa siltä, että ihmisen pitäisi asennoitua kylmästi tai itsekkäästi joihinkin tilanteisiin, mutta siitä ei ole kyse. Uskon, että jos näihin asioihin paneutuu koko olemuksellaan, voi päästä siihen syvyyteen, jossa mieleltä salattu totuus ja rauha piilee.

   Nämä ajatukset nousivat itselleni pintaan, kun juuri äskettäin eräs minulle läheinen ihminen oli tuskallisessa elämäntilanteessa ja se tuntui sydämessäni syvällä. Jäin miettimään miten tämänkaltaisissa tilanteissa oikeasti voi auttaa ja voiko? Ja jos ei voi auttaa, mikä olisi paras tapa kohdata ahdingossa oleva ihminen? Kun itse menin niin pitkälle tässä kuin saatoin, tunsin, että ainoa todella aito asia mikä jää jäljelle, on se, että kuuntelee sydämellään. Ottaa sydämelleen toisen tunnot ja suostuu tuntemaan toisen tuskan. Voimme hiljentyä tuntemaan, vaikka emme voi muuttaa toisen elämää. Tähän kohtaan tulee minulla mieleen Hellingerin ajatus, että meidän tulee kanssaihmisinä antaa kunnioituksemme toisen elämälle sellaisena kuin se on. Toinen vaihtoehto on se, että ego astuu kuvaan mukaan ja näyttää vision siitä miten asiat menisivät parhain päin tai miten ihmisen elämän pitäisi tästä eteenpäin sujua. Kun emme pysty oikeasti kohtaamaan toista ihmistä, haluamme tehdä jotain. Annamme ohjeita omista kokemuksistamme käsin siihen suuntaan, joka meistä näyttää oikealta. Yritämme puuttua toisen kohtaloon ja kärsimykseen, vaikka jokaisella pitää olla oikeus myös oman kärsimyksensä kautta ymmärtää elämää. Emme saisi viedä keneltäkään tätä mahdollisuutta.

   Miten hienoa onkaan, kun joku osaa olla  vaikeissa tilanteissa kuuntelijana yhteydessä siihen mikä on kaiken takana. Näkee elämän ihmeellisyyden ihmisen avuttomuuden sijaan. Ei vie toiselta tällaista kallisarvoista hetkeä, vaan on siinä mukana. Jaksaa olla mukana kärsimyksen hetkissä ja osoittaa kunnioitustaan toisen elämää kohtaan, joka kriiseissä tuntuu ihmiselle kuin ihmiselle kohtuuttoman vaativalta. Ei siis valitse ihmisen puolta elämää vastaan, vaan elämän, jonne toinenkin voi kurottaa.

   Jos olemme totuudellisia, me emme voi tietää miten elämä “haluaa” toteutua toisen ihmisen kohdalla. Emmekä voi säästää ketään kohtaloltaan. Suurin lahja jonka voimme antaa, on se, että hyväksymme sen elämän, joka lähellämme toteutuu ainutlaatuisella tavalla. Myös silloin, kun ihminen itse vielä taistelee omaa elämäänsä vastaan. Elämä ei voi olla väärin. Jotkut ihmiset kokevat elämässään enemmän menetyksiä ja tuskaa kuin jotkut toiset. Elämä menee niin kuin menee ja meidän jokaisen tehtävä on kasvaa oman elämämme mittaiseksi ja antaa muidenkin kasvaa omien elämiensä mittaisiksi.

12377825_10205719096286011_4052795199915912538_o

Photo Mari Jannela