The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

IMG_2077

CORPS MYSTÉRIEUX

En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

MYSTINEN KEHOMME

Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/


Photo by Anne

Advertisements

Bright space

Nowadays as there is an uncountable number of yoga teacher trainings all over the world, there are certainly also clear visions of what is the teacher’s role in the student’s practice. As well as of what should be taught in yoga. There might however be a remarkable divergence of point of views. In my work the actual teaching occurs when people start to practice. Then it’s their turn to learn their own practice by heart and integrate the asanas in their systems. They learn to know themselves through the asana practice by going through the sensations and emotions it brings up. Gradually they learn to work with subtlety and the focus in the asana practice switches from the physical body to the breathing and the prana.

In the beginning, i.e. in the learning phase, the verbalisation is essential. Little by little the practice rises to a new stage where the focus expands as much as possible. The practice becomes less material, more spiritual and the communication between the student and the teacher takes mostly place in the energy field, because the most important changes are felt there. Once the student has become sensitive to this dimension there’s little to teach. Then the practice is more about witnessing, awareness, insights in the silence and sharing the same energy field with the teacher.

In this kind of approach the purity of the mind and the nervous system of the teacher are important. The teacher’s open presence and his/her neutral state guide the student without words. The potential of the student opens up and connects naturally with the teacher’s healthy state. When the teacher is able to anchor him/herself to a larger field, the blockages of the student are invited to come out – whether they are tensions in the physical body, mental aberrations or tightness of emotions.

The student is respected completely as (s)he is. There’s no pressure to change. The teacher might however be able to see the student healthier, more balanced and without the negative burden of the past and connect to that. It’s not at all about criticizing the student, but about recognizing life that has grown smaller. When the teacher is open and pure (s)he immediately feels in his/her own body the contractions and constrictions of the student and by remaining in stillness anchors both of them in a larger field of energy. The energy of the teacher sometimes allows the student get into a lighter space.

In the presence of the teacher’s body there’s another important factor for the student. The different yoga practices and the bodily experiences are weaved in the teacher’s nervous system. (S)he is an incarnation of the practice. That’s why the teacher’s understanding of the practice is not mental and the communication happens between two bodies, two different nervous systems.

The teacher’s energy is in the process of transformation. The different yoga practices have given and are constantly giving his/her energy a sattvic input. The energy is more powerful and lively, but not restless. It’s peaceful, but not lethargic. His/her concentration is effortless and joyful. It doesn’t contain thoughts or hope or hesitation when it comes to the students, like “Do they like me?” “Do they appreciate my teaching?” This kind of states of uncertainty would diffuse the energy and build the teaching around the needs and problems of self-esteem of the teacher. The teacher should always try to keep his/her energy neutral for the student’s sake. That’s why the teacher is also always a practitioner who continuously works on him/herself and keeps orienting him/herself towards the sattvic energy by the choices (s)he makes.

ESPACE RADIEUX

Comme les formations de professeur de yoga pullulent dans le monde entier aujourd’hui, il existe également des points de vue très clairs à l’égard du rôle du professeur dans la pratique d’un élève ainsi que de ce qu’il convient d’enseigner dans le yoga. Les points de vue peuvent être remarquablement divergeants entre eux. Mon propre enseignement se situe aux moments où les élèves débutent le yoga. Cest là, qu’ils font la connaissance avec eux-mêmes par les asanas en requérant de différentes expériences par elle et qu’ils vivent des ressentis et des émotions que les asanas provoquent. Ensuite, ils intègrent les asanas dans leur systême en apprenant la pratique par cœur.

Je trouve qu’au tout début, il est important de verbaliser les choses. Ensuite, on se détache de ce niveau d’apprentissage pour passer au stage où le focus s’étend autant que possible même dans la pratique des asanas. La pratique devient plus spirituelle et la communication se fait plus au niveau énergétique, car les mouvements les plus essentiels se sentent dans le champ énergétique. Ici, il ne s’agit plus vraiment d’apprendre des techniques, mais c’est une nouvelle conscience qui s’installe permettant à l’élève une écoute plus profonde et subtile et des visions justes dans la quiétude.

La santé de l’enseignant, la pureté de son mental et son systême nerveux ont un rôle important à ce moment-là. La santé permet la connexion au potentiel de l’élève. Lorsque la présence de l’enseignant est neutre et ouverte, elle guide l’élève naturellement sans parole. Et si l’enseignant reste ancré dans un champ énergétique plus large, les blocages de l’élève sont invités à faire surface – que ce soit des tensions du corps physique, des confusions mentales ou bien l’étroitesse des émotions. Même si l’enseignant prend chaque élève comme il est, il lui est possible d’entrevoir la même personne plus saine, plus équilibrée et sans la négativité due aux expériences du passé. Il ne s’agit pas du tout de critiquer l’élève, mais de reconnaître la constriction de l’énergie vitale. Peut-être l’enseignant sent-il la réflexion de cette réstriction dans son propre corps. S’il ne fait pas plus attention à ça, mais garde sa vision large, l’élève va probablement pourvoir vivre la même chose grâce à l’état de l’enseignant. L’énergie de l’enseignant peut montrer quelque chose d’inouï et permettre à l’élève d’avoir une ampleur nouvelle dans sa vie par cette expérience. La connexion de l’enseignant avec l’élève est un lien de ce premier au potentiel infini du dernier.

Il y a un autre facteur fondamental dans la présence physique de l’enseignant. Les pratiques physiques persistantes et les expériences requises par celles-ci se sont tissées dans son systême nerveux. Il est l’incarnation même de cette pratique. C’est pour cela que la compréhension de la pratique provient de son corps, non de son mental et c’est pour cela que la communication entre l’enseignant et l’élève a lieu entre deux corps, deux systêmes nerveux. Les pratiques contribuent et ont contribué au prana de l’enseignant qui se transforme de plus en plus vers la qualité du sattva. Elle est vive et puissante, mais pas accélérée. Elle est calme et paisible, mais pas molle. La concentration de l’enseignant est sans effort et perméable à la joie. Il n’est pas confondus dans ses pensées, ses espoirs ou ses hésitations par rapport à ses élèves, de genre: “Est-ce qu’ils m’aiment?” ou bien “Est-ce qu’ils apprécient mon enseignement?” Les états d’âme pareilles diffusent l’énergie et construisent l’enseignement autour des besoins et des incertitudes de l’enseignant. Un enseignant devrait vouloir enseigner toujours dans un état pur et garder son énergie neutre pour ses élèves. C’est pour ça que l’enseignant travaille sans discontinuer ses problèmes et peurs personnels et cherche à vivre d’une façon de plus en plus sattvique en faisant des choix sattviques dans la vie.

KIRKAS TILA

Nykyään kun on tarjolla lukemattomia joogaopettajakoulutuksia ympäri maailmaa, on myös tietenkin selkeitä näkemyksiä siitä mikä on opettajan tehtävä toisen ihmisen joogaharjoituksessa. Samoin kuin siitä mitä joogassa tulee opettaa. Näkemykset saattavat erota toisistaan melko lailla. Itselläni varsinainen opettaminen sijoittuu harjoittelun alkuvaiheeseen, jolloin oppilaat opettelevat harjoituksen ulkoa ja tuovat asanat kehoonsa – eli tutustuvat itseensä asanoiden kautta, saavat niistä erilaisia kokemuksia ja käyvät läpi niiden esiin nostamia tuntemuksia ja tunteita. Alkuvaiheessa sanallistaminen on tarpeen. Sitten tästä tasosta päästetään irti ja siirrytään vaiheeseen, jossa fokus kehollisessakin harjoituksessa laajenee niin paljon kuin mahdollista. Harjoitus muuttuu henkiseksi ja kommunikaatio tapahtuu enimmäkseen energiatasolla, koska merkittävimmät liikahdukset koetaan energiakentässä. Tässä kohtaa ei ole enää juuri mitään opeteltavaa sinänsä, vaan harjoittelu on tietoisuutta ja näkemistä. Oivalluksia hiljaisuudessa.

Tässä vaiheessa ohjaajan terveys, mielen ja hermoston puhtaus sekä yhteys ohjattavan potentiaaliin ovat tärkeässä asemassa. Ohjaajan neutraali ja avoin läsnäolo ohjaa oppilaan koko olemusta luonnollisesti ilman sanoja. Kun opettaja pysyy ankkuroituneena laajempaan energiakenttään, oppilaan tukokset “uskaltautuvat” esiin – ovat ne sitten kehon jännityksiä, mielen mutkia tai tunteiden kireyttä. Samalla kun oppilas tietenkin otetaan sellaisena kuin hän on, on mahdollista nähdä sama ihminen terveempänä, tasapainoisempana ja ilman menneisyyden aikaansaamaa negatiivisuutta. Kysymys ei siis ole oppilaan arvostelusta, vaan siitä, että elämän pieneneminen tunnistetaan.  Parhaimmillaan opettaja tunnistaa energiassaan kutistuneen kohdan. Jos hän ei keskity tähän kutistumaan, vaan pysyy laajassa energiakentässä, oppilaan on mahdollista kokea sama laajuus ja keveys. Opettajan energia siis voi antaa välähdyksen ja mahdollisuuden oivaltaa uusi suunta kokemuksen kautta. Opettajan yhteys harjoittelijaan on yhteyttä hänen potentiaaliseen terveyteensä ja rajattomaan olemukseensa.

Opettajan kehollisessa läsnäolossa on myös toinen merkittävä tekijä. Vuosien fyysiset harjoitukset ja kokemukset ovat kutoutuneet hänen hermostoonsa. Hän on harjoituksen ruumiillistuma. Siksi opettajan ymmärrys harjoituksen suhteen nousee tämän kehosta, ei mielestä ja siksi harjoituksen aikana tapahtuva kommunikaatio on kahden kehon, kahden hermoston välistä yhteyttä. Harjoitukset ovat myös antaneet ja jatkuvasti antavat energialle suuntaa. Opettajan energia on harjoittelun myötä muuttumassa sattvisemmaksi, kirkkaammaksi. Se on elävää ja voimakasta, muttei vauhdikasta. Se on rauhallista, muttei lamaantunutta. Opettajan keskittyneisyys on vaivatonta ja ilontäyteistä. Siinä ei ole muita ajatuksia saati sitten toiveita tai epäröintiä oppilaiden suhteen: “Tykkäävätkö he minusta?” “Arvostavatko he opetustani?” Tällaiset olotilat hajottavat energian ja rakentavat opetuksen opettajan omien tarpeiden ja ongelmien ympärille. Opettajan tulisi haluta opettaa puhtaana ja yrittää pitää energiansa oppilasta varten neutraalina. Siksi opettaja tietenkin jatkuvasti työstää itsessään keskeneräisiä asioita ja pyrkii elämään sattvisesti tekemällä sen mukaisia valintoja.

IMG_4247

Photo by Anne

 

On engineering and injuring

The recent years many yoga teachers have expressed their concern through some articles in social media about the Yoga Alliance. Some have even articulated that Yoga Alliance ruins yoga. I’ve had a hard time to understand how an organization could ruin yoga. An unqualified yoga teacher is not capable of that either. Yoga simply can’t be ruined. Sure, many things are taught in the name of yoga without being done in the spirit of yoga.

Many have have been speculating if the certificate of 200 hours of teacher training can give you a qualification of a yoga teacher. I guess we all agree that not a paper neither a certain amount of hours make anybody qualified in any field. Nowadays there is also a register of Ashtanga yoga teachers (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), but there was a time when the main thing to be a qualified teacher was to be a committed practitioner. The insights and the understanding of a teacher on her/his own body and on her/his own human nature through the practice were the only experiences to share with the students.

I see the teacher trainings as a kind of teacher factories. The new teachers are taken into Yoga Alliance’s register, if the training is approved by them. The trainings can offer a superficial understanding, a review of asanas and a technique of how to change the body positions of a student. What these trainings can’t do is raise the level of consciousness of the participants even if this is one of the most important features of a yoga teacher. That’s why in the end everything depends on the teacher’s capacity of being open-minded, open-hearted and not to limit students to be bodies to handle. I can see that in Ashtanga yoga the teachers are clearly divided in two. There are engineers who use their minds to approach the student’s body and whose ajustments are mechanical. And then there are healers whose work comes from their heart and who don’t necessarily try to change their students.

As I personally have mostly been practicing Ashtanga yoga, I’ve got my experiences as a student with Ashtanga yoga teachers. Every once in a while, I’ve found myself in cold hands, even if the teacher has had a decades long practice and teaching experience. I’ve noticed that the long background in yoga hasn’t meant sensitivity or a great pedagogy. I’ve even felt sometimes that more experienced the teacher, the more rough and mechanical the touch. Some experienced authorized or certified teachers have been arrogant, insensitive, without a real connection with the student. These teachers have emphasized the technique as well in the practice as in the ajustments. After these awkward moments I’ve been thinking that someone could certainly do it better even after just some weekend courses. Great things can happen in the interaction with a little experienced, but a loving teacher. Maybe less injuries?

Every time I get an ajustment, I’m confused. I ask myself why. On the surface it seems to help, but in reality it doesn’t. Ajustments are needed only minimally. Is it the commercial influence on yoga that has created this obsession of helping, ajusting, pushing, twisting and trying to accelerate the change? Yoga is however everybody’s own personal path. You should do it yourself as you do your meditation. You need to be able to stand the difficult moments and uncertainty. You need time for the formation of new neural connections. Only some occasional ajustments, alignments can be fruitful when something is already ready in the student, but even then it’s not necessary. The teacher can sometimes help the student with love and presence to take a step to something new – in a deep connection with her/him.

INGÉNIEURS VS GUÉRISSEURS

Ces dernières années, beaucoup de professeurs de yoga ont exprimé leur souci par des articles parus dans le média social concernant la association américaine de yoga, Yoga Alliance. Il y en a qui ont articulé leur crainte en disant que Yoga Alliance détruit le yoga. Jusqu’ici je n’ai pas pu comprendre comment une organisation pourrait détruire le yoga. Un professeur incompétant ne peut pas le faire non plus. Le yoga ne peut pas être détruit. Bien entendu, au nom du yoga on enseigne des choses qui ne sont pas forcément très proches de l’esprit du yoga.

Dans les articles, il y a eu des spéculations par exemple sur le nombre d’heures dans les formations des professeurs de yoga. Est-ce que les 200 heures sont suffisantes? Je crois que nous sommes tous d’accord que pas un diplôme ni un certain nombre d’heures ne forment pas un spécialiste dans quelque domaine que ce soit. Aujourd’hui, il existe aussi un registre des professeurs de Ashtanga Yoga (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mais avant, ce qui comptait pour un professeur compétant, c’était un engagement personnel pour une pratique régulière. Le savoir était le résultat d’une recherche personnelle aussi bien sur le corps physique que sur la psyché et c’était ce qu’on pouvait partager dans l’enseignement.

Je vois les ‘teacher trainings’ un peu comme des usines pour fabriquer des enseignants de yoga. Les nouveaux enseignants sont ensuite enregistrés par la Yoga Alliance si la formation qu’ils ont suivie est approuvée par celle-ci. Les formations peuvent offrir une compréhension superficielle, une étude des techniques des asanas. Ce que ces formations ne peuvent pas faire, c’est d’élever le niveau de conscience des élèves – la qualité que je trouve une des plus importantes pour un professeur de yoga. C’est pour ces raisons-là que tout dépend à la fin de la capacité de l’enseignant d’être ouvert dans son esprit et dans son cœur et de ne pas limiter l’élève à un corps physique à traiter. J’ai l’impression que parmi les enseignants de ashtanga yoga on peut distinguer deux groupes clairement divisés. Il y a des ingénieurs, ceux qui ajustent méchaniquement par le savoir qu’ils ont requis mentalement. Il y a aussi des guérisseurs qui travaillent à partir de leurs cœurs et qui n’insistent pas sur un changement dans la pratique de l’élève.

Comme j’ai personnellement pratiqué surtout le ashtanga yoga, mes expériences avec les enseignants sont uniquement avec ceux qui enseignent le ashtanga. Quelquefois, je me suis trouvée dans les mains froides d’un enseignant expérimenté. J’ai pu constater que l’expérience n’était pas l’équivalente à la sensibilité ou à une bonne pédagogie. Même au contraire. Parfois, j’ai eu l’impression que plus l’enseignant avait de l’expérience, plus ses ajustements étaient forts, méchaniques et douloureux même. Certains enseignants autorisés ou certifiés ont été arrogants, insensibles et sans une vraie connection avec les élèves. Ces enseignants ont souligné l’importance de la technique aussi bien dans la pratique que dans les ajustements. Après ces moments étranges, j’ai dû me dire que quelqu’un n’ayant fait que quelques ateliers de week-ends pourrait probablement faire mieux. De belles choses peuvent se passer dans l’interaction avec un enseignant qui a de l’amour dans ces gestes. Peut-être moins de blessures aussi?

Presque chaque fois qu’on me donne un ajustement, je suis confuse. Je me demande pourquoi on intervient dans ce qui est naturel. On dirait que ça aide, mais en réalité, ce n’est pas vrai. Les ajustements devraient être minimaux. Je me pose la question de savoir si c’est l’influence commerciale qui fait qu’on a créé une obsession d’aider, d’ajuster, de pousser, de contorsionner et d’essayer d’accélerer le changement dans le corps de l’élève. Le yoga est pourtant un chemin purement personnel. Nous devons le pratiquer comme nous pratiquons la méditation. Seuls. À l’intérieur de nous. Nous devons pouvoir supporter les moments difficiles ainsi que l’incertitude. Nous avons besoin du temps pour la formation de nouvelles connexions neuronales. Les ajustements et les alignements peuvent être utiles quand ils sont suffisamment rares et lorsque l’élève est prêt. L’enseignant peut aider l’élève de temps en temps pour prendre un pas vers quelque chose de nouveaux et ceci dans une connection et coopération avec celui-ci.

TEKNIKOT JA PARANTAJAT

Viime vuosina ja ehkäpä eniten juuri viime vuonna on sosiaalisessa mediassa joogaopettajien taholta parjattu paljon kansainvälistä joogaopettajarekisteriä ylläpitävää Yoga Alliancea. On väitetty jopa, että se tuhoaa joogan. Minun on ollut vaikea ymmärtää miten joku organisaatio voisi tuhota joogan. Tai ylipäätään mikään muukaan taho. Joogan nimissä toki opetetaan kaikenlaista. Joskus vähemmän henkistä tietoa tai ylipäätään mitään aitoa ihmisyydestä, mutta mikään ei voi tuhota sitä mikä on aina ollut eikä sitä mikä meissä kaikissa on.

Keskustelu on pyörinyt enimmäkseen sen ympärillä antaako todistus esimerkiksi 200 tuntia sisältävästä joogaopettajakoulutuksesta joogaopettajan pätevyyden. Kaikille lienee selvää, ettei paperi eivätkä tuntimäärät tee kenestäkään pätevää opettajaa millään alalla. Ashtangajoogaopettajistakin on nykyään virallinen rekisteri (http://kpjayi.org/teachers-directory/asia), mutta sitä on edeltänyt aika, jolloin on pelkästään painotettu opettajan sitoutunutta suhdetta päivittäiseen harjoitteluun. Oivallukset ja ymmärrys omasta kehosta sekä syvemmästä ihmisyydestä, jotka on saatu oman harjoittelun kautta ovat olleet osa sitä tietämystä, jota opettaja on voinut sitten jakaa oppilailleen.

Joogaopettajakurssit suoltavat uusia opettajia kuin liukuhihnalta ja Yoga Alliance ottaa hyväksymänsä koulutuksen suorittaneet opettajat rekisteriinsä. Opettajakoulutuksissa osallistujat ovat oppineet tekemään ainakin ulkokohtaisia korjausliikkeitä oppilaan kehon asennoille. Nämä kurssit eivät voi mitenkään nostaa osallistujien tietoisuuden tasoa lyhyessä ajassa ja se on kuitenkin joogaopettajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Siten kaikki riippuu loppujen lopuksi opettajan omasta kapasiteetista olla ihminen, laajakatseinen ja syvä sekä halusta olla rajaamatta oppilaita pelkästään toiminnallisiksi kehoiksi. Minä näen että myös ashtangajoogan piirissä opettajat jakautuvat tässä suhteessa selkeästi kahteen leiriin. On insinöörejä, jotka lähestyvät oppilaita ajatuksella ja joiden korjaukset ovat mekaanisia. On parantajia, joiden työ lähtee sydämestä ja jotka eivät välttämättä yritä muuttaa oppilaita.

Kun itse olen harjoittanut lähinnä vain ashtangajoogaa, olen saanut kokemuksia oppilaana olemisesta ja avustuksista yksinomaan ashtangajoogaopettajien käsissä. Satunnaisesti olen joutunut todella kylmiin kouriin, vaikka opettajalla on ollut vuosikymmentenkin harjoittelutausta. Pitkä harjoittelukokemus ei olekaan tarkoittanut herkkävaistoisuutta tai onnistunutta pedagogiikkaa. Itsestäni on toisinaan tuntunut siltä, että mitä kokeneempi ohjaaja on ollut, sen itsevarmemmat ja mekaanisemmat runttaukset ja väännöt. Olen tavannut tunteettoman tuntuisia auktorisoituja ja sertifioituja ohjaajia, joilla ei ole ollut todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Nämä opettajat ovat korostaneet tekniikkaa sekä harjoituksessa että avustuksissa. Näiden kokemusten jälkeen olen miettinyt, että jos jollekulle löytyy oppilaita muutaman viikonloppukurssin jälkeen, niin miksipäs ei? Ulkopuolisina emme voi tietää mitä hienoja asioita vuorovaikutuksessa tapahtuu, vaikka opettajalla olisi vain vähän kokemusta. Ehkä jotain paljon parempaa kuin itsevarman kokeneen opettajan johdolla? Kenties vähemmän vammautumisia?

Joka kerta kun saan avustuksen, mietin miksi. Ketä hyödyttää pidemmän päälle se, että joku aina auttaa? Minun näkemykseni mukaan ei ketään. Näennäisesti kyllä, mutta todellisuudessa ei. Avustuksia tarvitaan minimaalisesti. Onko idea siitä, että pitää avustaa, työntää, vääntää ja panna vauhtia muutokseen lähtenyt pelkästään kaupallisesta ajattelusta? Jooga on jokaisen henkilökohtainen matka. Kukaan kun ei voi meditoidakaan toisen puolesta. Itse pitää sietää myös haasteelliset kohdat ja epävarmat hetket. Antaa aikaa uusien hermoyhteyksien syntyä. Ainoastaan hetkelliset korjaukset, suuntaukset ja ojennukset voivat olla hedelmällisiä silloin kun jotain on jo nupullaan, mutta eivät nekään ole välttämättömiä. Tällöin opettaja voi raottaa ovea ja ohjata siitä lämmöllä, läsnäololla ja kokemuksen tuomalla viisaudella läpi uuteen valoon – yhteistyössä.

IMG_3507

⭐ It takes time to bloom. ⭐
Photo by Anne.