soft challenges

I’ve expressed earlier on my blog my astonishment about a kind of general rule in Ashtanga Yoga’s asana teaching: to use a lot of strength in helping students ( Some teachers have the philosophy of pushing their students until it starts to be totally unbearable. Yoga is not about performing or striving to achieve something or hurting people. Actually if we think of the deeper meaning of yoga the help in the asanas is not needed at all, as yoga is about detachment, about letting go inside of yourself.

The fact that the teacher doesn’t respect the student’s physical boundaries, may have long lasting negative consequences. How can a student learn to respect his/her boundaries, if the teacher exceeds the natural limits of the body by forcing it over and over again? If the teacher respects the limits of the body and listens carefully the wisdom residing in the breath, the student becomes more sensitive and learns to respect his/her other necessary personal boundaries. That’s important, because the unclarity of the boundaries is one of the main reasons for the problems in life in general and the ongoing suffering.

To undo one’s limitations doesn’t have to mean that one tortures oneself or struggles continuously. A wise expansion of boundaries happens gradually and can be worked on in silence and softness. A real detachment can be a very intensive moment of humbleness which doesn’t show. Yoga is an art to do a meaningful work inside of one’s heart without being constantly at one’s limits. It’s more about being aware of the right time of letting go. When everything else is ready and we can just relax our mind to the reality. Positive changes take place in gentleness and spaciousness, not under the pressure.



J’ai exprimé dans mon blog précédemment mon étonnement devant une sorte de règle générale en Ashtanga yoga, à savoir combien les enseignants utilisent la force en aidant les élèves dans les asanas ( Il y a des enseignants qui poussent les élèves à leurs limites jusqu’à ce que ça leur devienne totalement insupportable. Le yoga n’est pas une performance. Il ne s’agit pas non plus des buts à atteindre ou un comportement violent envers les élèves. En fait, si nous pensons à la signification la plus profonde du yoga, l’aide dans les asanas n’est pas du tout nécessaire. Le yoga est un art de détachement à l’intérieur de soi.

L’absence de respect de l’enseignant à l’égard des limites physiques de l’élève a certainement des conséquences défavorables pour celui-ci. Comment pourrait un éleve apprendre à respecter davantage ces limites naturelles si l’enseignant les dépasse systématiquement en forçant son corps? Si, par contre, l’enseignant respecte les limites du corps et écoute attentivement la respiration, l’élève peut devenir de plus en plus sensible et va apprendre à respecter ses autres limites personnelles nécessaires. Ceci est important, car lorsque les limites sont malsaines ou mal établies, elles sont la source des problèmes et de la souffrance dans la vie.

Pour défaire ce qui nous limite, nous n’avons pas besoin de nous torturer ou de nous battre sans fin. Une expansion et une transformation se font graduellement et peuvent être travaillées en douceur. Un vrai détachement peut être un moment intense d’humilité sans aucun signe extérieur. Le yoga est un art de travailler des choses profondes dans son propre cœur sans se trouver constamment à ces limites. C’est plutôt une question de conscience par rapport au bon moment pour le lâcher-prise. Les changements positifs se font dans un espace de douceur, non sous la pression.


Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani sitä miksi juuri ashtangajoogaan on vakiintunut tavaksi se, että opettaja avustaa oppilasta asanoissa koko ajan voimakkaammin ja aina vain pidemmälle, jopa sietokyvyn rajoille ( Monesti ajatus on se, että harjoituksessa pitää alituiseen lisätä panoksia, jotta sillä voisi saavuttaa jotain. Tämähän ei ole mitenkään joogaan sisäänrakennettua eikä välttämätöntä. Jooga ei ole suorituksia eikä tavoitteiden saavuttamista eikä varsinkaan kivun tuottamista. Avustukset eivät ole oikeastaan lainkaan tarpeellisia, jos ajatellaan syvällisemmin joogan toteutumista, mikä voi tapahtua vain hellittämällä.

Sillä, että joogaopettaja ei kunnioita oppilaan kehon rajoja, on pitkälle meneviä vaikutuksia. Miten oppilas voi itse oppia niitä kunnioittamaan, jos opettaja toistuvasti rikkoo kehon rajoja, vääntää väkisin pakottaen oppilaan jatkuvasti ylittämään itsensä? Eikö taas päinvastainen tapa ohjaisi oppilastakin kuuntelemaan itseään tarkemmin? Jos opettaja kunnioittaa kehon rajoja ja kuuntelee hengityksessä ilmenevää viisautta, muuttuu oppilas herkemmäksi ja oppii siten kunnioittamaan muitakin henkilökohtaisia rajojaan. Niiden epämääräisyys kun on monen ihmisen elämässä syy ongelmien synnylle ja kärsimyksen jatkumiselle.

Omien rajojen laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että rääkkää kehoaan ja kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Rajojen viisas ylittäminen tapahtuu asteittain ja sitä voidaan työstää hiljaisuudessa. Todellinen irtipäästäminen voi olla hiljaisuudessaan intensiivinen nöyrtymisen hetki eikä siitä välity ulospäin välttämättä mitään. Joogaharjoittelu voi olla taitoa tehdä merkittävää sisäistä työtä niin, ettei olekaan koko ajan äärirajoilla. Sen sijaan on tietoinen siitä milloin on oikea hetki, milloin kaikki on valmista irtipäästämiselle. Lempeydessä ja avaruudessa tapahtuu enemmän elämänmyönteisiä muutoksia kuin paineen alla.

Photo by Anne


How deep can you dive?

Yoga teachers is a relatively new profession in the West. If there are quite a number of prejudices, illusions and ambiguities about yoga in general, there are at least the same amount of them about the yoga teachers. Some people see us as sports trainers, some as therapists and some even as gurus, where some look for a parent in us. It’s understandable that as the images students have of us differ considerably, so do their expectations. Due to our public role we can become the center of admiration, critics or hatred of anybody. I guess that also we teachers live our profession with very different perspectives and various aims.

My yoga practice colors my life and my relationships with my students. It means that even when I teach physical yoga practice, it’s possible only with a spiritual dimension and connection. For me, being a yoga teacher is being a fellow human being, to be openly and truly me. Even if sounds simple, it can be occasionally complicated. It necessitates precise communication and often extrasensory perception. The priority in the relation with students for me is in listening to them. When a person having suicidal thoughts and heavy emotions comes to me asking if I have a minute, no matter if I’m a yoga teacher, a beautician or a construction worker, I’d say I have a moment. If someone for the first time in his/her life feels that (s)he can trust and share something, how could you ever just walk away because you’re not a therapist? But it’s possible that the same person in difficulties feels the open channel and comes back over and over again. It’s as hard to say no, NOW I don’t listen to you. Some of my students have been in a state I felt they needed a professional therapist to help them and I told it to them. This is not an easy situation, because sometimes the students get attached to the teacher and they get mad if the dialogue doesn’t go on. For some people yoga practice is a risk for their mental balance. They are too fragile or it just brings up too much. We can’t be responsible for our students’ mental health and I feel we need to say it.

Honesty in this context means that I need to be steady whatever reactions I might provoke. I need to say what I need to say no matter if people like me or not or if they stop coming to my classes. Sometimes it means I’m alone with my standpoint and feeling, but I can just listen what I feel and be loyal to that. The yoga goes beyond all these structures we usually interact in. That’s why I say no to pleasing and other social conventions. Some people feel bad about that, because they are used to manipulate situations and suddenly it doesn’t work. Some stick to the image they have about themselves and they want to maintain. My aim is to get the connection directly to what’s behind that image. Why is this? Because some people have been able to live their whole life in a lie without anybody noticing or saying anything about it. To be seen as you are can save your life. So being honest can save a life. It can also not save it.

When the teacher sees the real beauty of the student, (s)he can understand what kind of mindset is refraining it and even if it creates a storm inside the student, it can be the most essential thing to say it. It’s superficial and moralizing to say something about let’s say someone’s abuse of alcohol. But if you can see what’s behind the drinking problem, it’s possible that the real pain comes up. Even if you want to be delicate and gentle, sometimes you touch a painful point. Some of my students have left and come back after having gone through some issues. Some of them maybe never understood what happened inside them. I think conflicts are part of this profession, because deeper students dive, more complex it gets. More complex it gets, more vulnerable the students. The teacher doesn’t have to tell the truth, but is not supposed to accept the lies either.

I was inspired to write this post after having read Karen Miscall-Bannon’s post on a yoga teacher’s suicide. You can read it here:


Les professeurs de yoga est une profession assez récente en Occident. S’il y a un grand nombre de préjugés, d’illusions et d’ambiguïtés concernant le yoga en général, tout cela existe à l’égard des professeurs de yoga aussi. Il y en a qui nous prennent pour des professeurs de gymnastique, d’autres pour thérapeutes.  Quelques-uns voient un guru en nous et il y en a même qui inconsciemment souhaiteraient trouver un parent en nous. Comme il y a tellement d’images diverses, il est naturel que les attentes soient divergeantes aussi. Comme beaucoup de personnages publiques, nous faisons par alternance l’objet d’admiration, de critique ou même de haine.  Quant à nous les professeurs, j’estime que nous pouvons avoir des perspectives et des buts très variés dans notre enseignement.

Ma pratique du yoga donne une certaine couleur à ma vie et à mes relations avec mes élèves. Même lorsque j’enseigne une pratique physique, je le fais toujours avec la dimension et la connection spirituelles. Pour moi, l’essence dans mon métier, c’est d’être ouvertement et totalement moi-même. La priorité dans la relation avec les élèves, c’est d’être à leur écoute. Lorsqu’une personne ayant des pensées sombres ou suicidaires,  s’approche de moi en me demandant si j’ai une minute, que je sois une professeur de yoga, une esthéticienne ou une ouvrière de chantier, ma réponse est oui. Si quelqu’un pour la première fois dans sa vie sent qu’il peut avoir confiance et qu’il a envie de partager quelque chose, comment pourrais-je m’en aller juste parce que je ne suis pas une thérapeute? Mais si la même personne comprend qu’il y a une ouverture et reviens me voir plusieurs fois de suite, ça devient plus compliqué. Ce n’est jamais évident de dire non, maintenant, je ne t’écoute plus. Certains élèves s’attachent à leur professeur et ils souhaitent continuer le dialogue avec le professeur.  J’ai eu des élèves qui à mon avis avaient besoin de consulter un psychiatre et j’ai dû le leur dire. Pour certains la pratique du yoga est pourtant un risque psychique. Soit ils sont trop fragiles, soit la pratique fait remonter trop de choses à la surface. Nous ne pouvons pas prendre la responsabilité de la santé mentale de nos élèves et nous devons le leur dire.

L’honnêteté dans ce contexte pour moi veux dire que je dois rester stable peu importe quel genre de réactions je provoque. Je dois dire ce que je dois dire sans me soucier si les élèves m’aiment encore ou pas, s’ils arrêtent de fréquenter mes classes. Parfois ça veut dire que je me trouve seule avec mon point de vue, mais tout ce que je peux faire, c’est rester fidèle à moi-même. Le yoga, ça veut dire aussi qu’on opère au-delà des conventions sociales et ainsi au-delà de vouloir plaire. Il y a des élèves qui sont mal à l’aise quand il faut laisser tomber toute cette structure et arrêter de manipuler les situations. Pour certains il est extrêmement dur de se détacher de l’image qu’ils ont d’eux-mêmes et qu’ils veulent maintenir.  Mon but est d’être en contact avec la personne qui est derrière tout ça. Pourquoi? Parce que certaines personnes ont pu vivre toute leur vie dans le mensonge sans que personne ne s’en rend compte. Quand quelqu’un nous voit comme nous sommes, ça peut nous sauver la vie. Le fait d’être honnête peut sauver la vie à quelqu’un.

Lorsque le professeur voit la vraie beauté d’un élève, il peut comprendre qu’est-ce qui l’empêche de la vivre et peut-être le dire au risque de voir une tempête à l’intérieur de l’élève. Ça serait superficiel et moralisant de faire des allusions, disons par exemple sur l’abus de l’alcool de quelqu’un. Si nous voyons la raison derrière l’abus, il est possible que la peine fasse surface. Même si nous voulons être gentils, nous touchons parfois le bon point. J’ai eu des élèves qui sont partis et qui sont revenus après avoir fait un travail sur eux-mêmes. Il y en a qui n’ont pas compris que la pratique les mettait dans un état spécial. Je pense que les conflits font partie de ce métier, parce que plus les élèves plongent, plus c’est complexe. Plus c’est complexe, plus vulnérable ils deviennent – au moins pour un certain temps. Le professeur ne doit pas forcément dire la vérité, mais il n’est pas censé laisser passer les mensonges non plus.

J’étais inspiré à écrire ce post après avoir lu l’histoire d’une professeur de yoga américaine dans un post de Karen Miscall-Bannon. Vous pouvez le lire ici:


Joogaopettajat on länsimaissa suhteellisen uusi ammattikunta. Jos joogaan liittyy ennakkoluuloja, epämääräisyyttä ja virhekäsityksiä, niin niitä liittyy myös tämän ammatin harjoittajiin. Helposti vertaudumme joko jumppaohjaajiin, terapeutteihin, joskus jopa intialaisiin guruihin. Jotkut oppilaat saattavat hakea meistä isää tai äitiä. Oppilaiden odotukset tehtävästämme ovat luonnollisesti aika erilaiset riippuen tästä mielikuvasta. Yhteistä monien julkisten ammattien suhteen on se, että opettajat ovat sekä ihailun että arvostelun, mutta myös vihan kohteina. Luulen, että myös joogaopettajien omassa suhtautumisessa työhönsä ja näkemyksissä työnkuvan suhteen esiintyy paljon eroja.

Vaikka opetankin pääasiassa fyysistä joogaharjoitusta, en tee sitä ilman henkistä ulottuvuutta ja yhteyttä. Minulle joogaopettajuus on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista. Sen toteutuminen voi olla hyvinkin monimutkaista ja vaatia tarkan kommunikaation lisäksi yliaistillista havainnointikykyä. Olennaisin asia joogaopettajuudessa on oppilaan kuunteleminen. Kun itsemurha-ajatuksissa oleva ihminen lähestyy minua ja kysyy onko minulla hetki aikaa, on sama olenko jooga-ohjaaja, kosmetologi vai rakennustyöläinen, vastaan, että minulla on hetki. Jos jollekin ensimmäistä kertaa elämässä tulee olo, että voi luottaa ja avautua, miten siitä voisi kävellä pois vain siksi, että ei ole koulutukseltaan terapeutti? Ongelma onkin se, milloin ja miten tämä lopetetaan. Kun sama kipuileva ihminen tuntee auki olevan kanavan, hän lähestyy opettajaa uudestaankin. Yhtä vaikeaa on sanoa silloin, että NYT en kuuntele. Jotkut kurssilaisistani ovat minusta tarvinneet ammattiapua ja sen olen heille sanonut. Sanominen ei ole helppoa, koska oppilaat kiintyvät opettajaan ja saattavat vihastua, kun dialogia ei voikaan jatkaa pidemmän päälle. Joillekin harvoille jooga on mielenterveydellinen riski. Olen kokenut, että on oikein sanoa se mitä tunnen, koska en voi ottaa vastuuta oppilaiden mielenterveydestä.

Rehellisyys tässä yhteydessä on minulle myös sellaista vakautta, että en heilahtele sen mukaan mitä minulta odotetaan tai mieti tykätäänkö minusta vielä, tullaanko kursseilleni enää, jos tuon esiin jonkun epäkohdan. Vaikka olisin yksin näkemyksineni, voin olla uskollinen ainoastaan sille mitä itse koen. Siksi en esimerkiksi ota vastaan mielistelyä. Joskus se tuntuu ihmisistä ikävältä, koska he ovat tottuneet vetämään tietyistä naruista eikä se konsti yhtäkkiä toimikaan. Jotkut pysyvät itsepintaisesti kiinni siinä kuvassa joka heillä on itsestään tai jota he haluavat pitää yllä. Pyrin olemaan suoraan yhteydessä ihmisen sisimpään. Miksi se sitten on tärkeää? Siksi, että ihmiset ovat voineet elää koko elämänsä tässä valheessa ja voi olla todella olennaista tajuta, että joku näkee ja sanoo sen. Se, että tulee nähdyksi sellaisena kuin on, voi pelastaa jonkun elämän. Siten opettajan rehellisyys voi pelastaa. Vaikka se voi toki olla pelastamattakin.

Kun opettaja näkee ihmisen todellisen kauneuden, hän voi ymmärtää minkälainen vääristymä sitä estää tulemasta esiin ja vaikka se voi aiheuttaa myrskyn ihmisen sisällä, joskus on tärkeintä kohdistaa oppilaan huomio siihen. On pinnallista ja moralisoivaa puuttua vaikkapa jonkun alkoholin käyttöön. Jos taas näkee syyn alkoholin liikakäytön takana, voi olla, että todellinen kipupiste nousee esiin. Vaikka ei halua loukata, joskus tulee osuneeksi tiedostamattomaan pisteeseen ja se voi aiheuttaa valtavan mylläkän. Jotkut omista oppilaistani ovat kaikonneet ja myöhemmin palanneet käytyään asioita läpi. Jotkut eivät ehkä ole lainkaan päässeet kärryille siitä mitä heissä tapahtui. Uskon, että ongelmatilanteita tässä ammatissa tulee aina olemaan, koska mitä syvemmälle ihmiset sukeltavat, sitä monisyisemmäksi elämä muuttuu. Mitä monisyisempiä ovat tunteet ja tuntemukset, sitä haavoittuvaisemmaksi ihminen muuttuu – ainakin hetkeksi. Minusta opettajan ei tarvitse olla mikään totuuden torvi, mutta hänen ei pidä myöskään myötäillä kenenkään valheita.

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation luettuani Karen Miscall-Bannonin postauksen, joka kuvasi erään amerikkalaisen joogaopettajan suhtautumista itseensä, joogaharjoitteluun ja elämään. Voit lukea postauksen täältä:

 994794_10151662100194061_1726932977_n (1)

Photo by Minna Nuotio

Does a yoga teacher teach?

In India Guru has always had an important place in the yoga tradition. Guru is someone who is able to bring spiritual light to others. People are able to recognize a master who carries a higher wisdom. The teaching of a guru can be verbal, but it can also be a non-verbal transmission of his/her wisdom. The most important message resides anyhow beyond words and thinking. The effect of the transmission is the dropping of the obstacles in the mind of the disciple.

In the West yoga has found its place either among other disciplines that are led by a master or just sports and fitness. A  guru doesn’t exist in yoga in the West. People who teach yoga are called yoga teachers. Of course, the name ‘guru’ has also a generalized meaning like ‘a master’, ‘a specialist’ and also some yoga teachers are called gurus, but the name doesn’t have the same meaning than it originally had and still has in India.

In the tradition and lineage of Ashtanga Yoga, all the authorized and certified teachers have committed themselves to transmit the tradition without changing it. We are supposed to teach as we were taught. We are teaching the method and we are transmitting the energy of the source to others. We tell what our guru has said, but we share our personal experience too.  The asana practice is exactly the same. What differs is our approach,  personality and the answers we give. I see this as a great richness. The reason why students are often puzzled is that all the teachers give different answers.

As yoga is the final state of psychic liberation, you can’t really teach yoga. You teach the method to give people the possibility to advance on their own path. Personally I don’t feel I’m teaching much. I would call my work more like a guiding which is built on some basic principles. These principles are certainly a fusion of the studies of yoga philosophy, my experience as a practitioner and as a yoga teacher. Here are some elements I insert into all classes.

As the silence and concentration prepare the psyche for deeper meditative states,  the first thing in the yoga practice is to stop talking and to focus on the inside. That will lead to another state: no talking means more thoughts – sometimes even a chaos. Then thoughts gradually calm down. When the amount of thoughts decreases, the amount of emotions may increase. As a thought is often a materialization of an emotional energy attached to the past and as there are less exits for the emotional energy, students start to feel these emotions in the body. By relaxing with them, they can accept them within the body too. By accepting the reality in the body, the disturbances cease and they are also cleared in the consciousness. This is how the work from the very beginning can be really deep, subtle, multilayered and fruitful even when people do only asana practice.

Patanjali’s Yoga Sutra’s second chapter, Sadhana Pada, starts with listing the Kleshas, the human challenges in life (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). If we don’t know how to deal with them, we create more misery. When we know they exist as a inner structure in our mind, we can bring more light to them and grow in understanding of our inner reality. There are altogether five Kleshas. In regard to my teaching I’d like to mention the third and the fourth. Raga means that our mind is naturally pleasure-bound. We get attached to the pleasure and that makes us suffer. Dvesha means that naturally we try to avoid suffering. We are ready to make our life difficult in many ways to avoid things we think would make us suffer.

A non-trained mind is reactive and the reaction is predictable in any situation: to  avoid pain and increase pleasure. That keeps us in a vicious circle until we see it and decide to step out of it. In the asana practice some people look for fun and enjoyment, but that’s limiting the whole scale of feelings and opportunities to grow. For me the practice is deeply satisfying, but it’s not an enjoyment. Enjoyment is more superficial. It’s important for me to go into the pain instead of avoiding it to understand what’s wrong. So first I take the challenges and purify the disturbances as much as I can. Then I can enjoy. When we are able to face our problems in every asana practice, it becomes an inner model in life in general. We become more responsible, more alive. We don’t avoid pain any more and this makes us free.

In the same chapter Patanjali talks about the meditation posture by saying it should be steady and relaxed (II.46. Sthiram-sukham-asanam). To end up one day to be able to sit comfortably for the meditation, we make the body supple and strong with a focused and determined asana work. No forcing, but listening and understanding.  If I see my students punishing themselves and fighting with the asanas I always remind them to relax. Relaxing means letting go of the ideas, the emotions and the tension in the body. You can’t sit steadily and relaxed if your emotions or thoughts are moving. In this sutra the state described is a state where everything is in balance.

Yoga is hard-core relaxation. It means hard work of letting go of ideas, of control and of suffering. It’s never easy, because even getting rid of suffering is painful. I choose to work with the hardest part in the practice. Not because I love problems, but because I believe that by working on them I will be more conscious, more tuned to the reality and even happier in life.


En Inde le Guru a toujours tenu une place importante dans la tradition du yoga. Le guru porte une sagesse supérieure et apporte la lumière sur le chemin des disciples. L’enseignement d’un guru peut être verbal, mais le plus souvent, il s’agit d’une transmission spirituelle non-verbale.

À l’Occident, le yoga se trouve parmi d’autres disciplines asiatiques initiées par un maître ou bien parmi les sports et le fitness. Le guru n’existe pas dans le yoga occidentalisé. Les personnes enseignant le yoga sont appelés professeurs de yoga. Bien sûr, le mot ‘guru’ est utilisé pour exprimer l’expertise, la maîtrise d’une discpline et aussi les professeurs sont appelés parfois gurus, mais le mot n’a pas la même signification qu’il a en Inde.

Aujourd’hui, dans la tradition de l’Ashtanga Yoga, tous les professeurs autorisés ou certifiés se sont engagés à transmettre la tradition sans la changer. Nous sommes censés l’enseigner comme on nous l’a enseigné. Nous enseignons la méthode et grâce à nos séjours réguliers à Mysore, nous transmettons cette énergie de la source à nos élèves. Nous émettons ce que notre guru nous a émit, mais nous partageons  aussi notre propre expérience. La pratique des asanas que nous enseignons est exactement la même. Ce qui est différent, c’est nos approches, nos personnalités et les réponses que nous donnons. C’est une richesse, à mon avis. Parfois, ça crée des confusions parmi les élèves quand tous les professeurs donnent des réponses différentes.

Comme le yoga veut dire l’aboutissement des pratiques à la libération finale de l’âme, il est impossible de l’enseigner. Au fait, on enseigne pas le yoga, mais la méthode pour donner des outils à chaque élève d’avancer sur leur chemin personnelle. Dans mes cours, j’enseigne très peu. Je dirais plutôt que je guide les gens sur leur chemin en mettant en valeur quelques principes essentiels, de mon point de vue, pour une évolution saine et harmonieuse. Ils représentent certainement l’amalgame de mes études de philosophie de yoga, de ma pratique personnelle et de mon expérience dans l’enseignement du yoga. Voici quelques éléments que j’introduis dans mon enseignement quelque soit le niveau des connaissances des élèves.

Pour préparer la psyché aux états de méditation de plus en plus profonds et exigeants, la première chose est d’arrêter de parler et  se focaliser à l’intérieur.  Le silence et la concentration vont nous mener dans un autre état. Comme les pensées ne sont plus exprimées par la parole, il se crée facilement un chaos dans la tête. Les pensées ne trouvant pas de sortie, elles restent là et nous rendent plus conscients d’elles. Peu à peu, les pensées vont éventuellement se calmer. Lorsque le nombre de pensées décroît, le nombre d’émotion va en croissant. Une pensée est souvent la matérialisation d’une énergie émotionnelle rattachée au passé.  L’énergie va se densifier dans le corps. En se détendant dans ces émotions, les pratiquants peuvent les accepter dans leurs corps. Lorsque nous acceptons la réalité au niveau du corps, les dérangements sont purifiés par la conscience et ils disparaissent pour de bon. De cette manière, le travail que nous faisons dès le début, peut être d’une profondeur, d’une subtilité et d’une complexité extraordinaires même quand il ne s’agit que de la pratique des asanas.

Le deuxième chapitre de Yoga Sutra de Patanjali, intitulé Sadhana Pada, commence en énumérant les défis de l’être humain dans la vie (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). Si nous ne savons pas comment nous y prendre, nous créons normalement plus de misère pour l’avenir. Tandis que quand nous sommes conscients de cette structure interne, nous pouvons apporter plus de lumière à ces défis et ils vont nous guider au lieu d’être des obstacles sur le chemin. Ces défis sont appelés Kléshas. Ici, je me garderai de les expliquer tous. Je tiens à mentionner le troisième et le quatrième qui sont plus en rapport avec mon enseignement. Le raga veut dire que notre mental est naturellement tiré vers le plaisir (mental, émotionnel, physique). Le plaisir nous attire et finalement nous fait souffrir par l’attachement qui se crée. Le dvesha veut dire la tendance naturelle d’éviter la souffrance. Nous sommes souvents très créatifs pour trouver des solutions compliquées pour ne pas faire face à ce que nous pensons pourrait nous faire souffrir.

Un mental sans pratique et discipline est en général dispersé et réactif. La réaction est prévisible dans toute situation: d’éviter la peine et d’aggrandir le plaisir. Ces forces nous clouent dans un cercle vicieux jusqu’à ce que nous le comprenions bel et bien et que nous décidions d’en sortir par l’effort et la pratique. Il y a des gens qui dans la pratique des asanas ne cherchent que du plaisir, mais en fait, cela veut dire limiter toute la gamme d’émotions et de sentiments et d’opportunités pour grandir. Pour moi, la pratique est profondément satisfaisant, mais pas un plaisir. Plaisir étant plus superficiel. L’important, c’est de pénétrer la souffrance au lieu de l’éviter pour comprendre ce qui n’est pas en équilibre en nous. Moi, je travaille d’abord les défis et ensuite ça peut aussi devenir un plaisir. Lorsque nous exigeons de nous-mêmes de faire face aux difficultés à chaque pratique, ce comportement devient un modèle intérieur pour la vie en général. Nous devenons plus sensible, responsable, courageux. Lorsque nous n’évitons plus la souffrance, nous sommes libres.

Plus tard dans le même chapitre, Patanjali parle de la posture de méditation en disant qu’elle devrait être solide et confortable (II.46. Sthiram-sukham-asanam). Pour qu’un jour, nous puissions nous assoir confortablement pour la méditation, nous travaillons le corps par les asanas pour le rendre souple est fort. Sans jamais forcer. En écoutant attentivement les messages du corps et de la respiration. Si je vois mes élèves se battre avec des asanas, je leur rappelle l’importance de la relaxation. Se détendre veut dire lâcher prise par rapport aux idées, aux émotions et aux tensions du corps. Nous ne pouvons pas rester assis confortablement avant que les pensées et les émotions cessent de bouger.

Le yoga exige une relaxation intense, profonde, ce qui veut dire se détacher des idées, du contrôle et de la souffrance individuelle. Ce n’est jamais facile, parce que même de se détacher de la souffrance fait souvent mal: on défait une habitude. Moi, j’ai fait un choix de travailler d’abord ce qui est moins agréable. Non, parce que j’aime les problèmes, mais parce que je suis convaincue que ce travail mérite d’être fait pour que je puisse être plus en accordance avec la réalité et pourquoi pas heureuse dans la vie aussi. 😀


Intiassa on gurulla ollut aina itsestäänselvä, vahva ja keskeinen rooli oppilaiden joogaharjoittelussa. Guru on henkisesti itsensäoivaltanut opettaja, joka omalla viisaudellaan tuo ymmärryksen valon oppilaalle. Gurun opetus voi tapahtua puheen kautta, mutta useimmiten kyse on henkisen tiedon välittämisestä tähän tarkoitetussa tilanteessa sekä opettajan että oppilaiden ollessa erityisessä keskittyneisyyden tilassa. Tiedon perille meno riippuu suuresti oppilaan vastaanottokyvystä, joka taas korreloi mielen puhtauden kanssa.

Länsimaissa jooga on ihmisten mielissä sijoittunut osittain aasialaisten itsepuolustus- ja taistelulajien joukkoon ja osittain yhdistynyt urheiluun ja fitness-salien tarjontaan. Tällaisessa joogan opetustavassa ei ole gurua. Länsimaissa joogaa opettavat ovat joogaopettajia. Joskus joogaopettajista käytetään guru-sanaa ilmaisemaan oman alan erityisosaamista, joten sana ei tällöin ole alkuperäisessä merkityksessään.

Kaikki Intian Mysoressa sertifioidut ja valtuutetut Ashtangajoogaopettajat ovat sitotuneet välittämään perinteenmukaista opetusta eteenpäin muuttamatta sitä lainkaan. Opetamme oikeastaan joogamenetelmän ja opiskelemalla paikan päällä Mysoressa ammennamme omille oppilaillemme myös gurumme viisautta.  Sen lisäksi jaamme myös oman kokemuksemme harjoittelusta. Kaikki opettavat samaa asanaharjoitusta, mutta lähestymistapoja ja persoonallisuuksia on iso kirjo ja siten myös näkemyksissä ja opetuksen painopisteissä on paljonkin variaatiota.

Koska jooga tarkoittaa itseoivallusta ja sen mahdollistamaa ihmisen henkistä vapautumista, sitä ei voi varsinaisesti opettaa. Kukaan ei oikeastaan siis opeta joogaa, vaan menetelmän, jonka avulla oppilas voi omalla tiellään edetä. Itse opetan todella vähän. Tunnen olevani ennemminkin opastamassa ihmisiä heidän harjoituksessaan ja tuon siinä esiin niitä periaatteita, joiden näen vievän päämäärää kohti terveellä ja harmonisella tavalla. Nämä periaatteet ovat valikoituneet yhtäältä oman harjoitteluni kautta ja toisaalta joogafilosofian opiskelun ja joogan opettamisen kautta. Tässä joitakin painopisteitä, jotka kulkevat mukanani ryhmän kokemuspohjasta riippumatta.

Ainoastaan hiljentynyt ja keskittynyt mieli kykenee laskeutumaan  meditaatioon. Harjoituksen aikana  pidättäydytään puhumisesta. Kun puhe lakkaa, mieli yleensä aluksi yltyy. Ajatukset alkavat sinkoilla kiihtyvällä tahdilla, kun ne eivät pääse puheen muodossa ulos. Vähitellen ajatukset kuitenkin harvenevat. Kun ajatukset harvenevat,  tunne-energia tuntuu lisääntyvän, vaikka todellisuudessa ihminen tulee vain tietoiseksi energian voimakkuudesta ajatusten taustalla. Usein ajatus on tunne-energian tiivistymä ja kun ajatukset ovat rauhoittuneet, sama energia etsii toista ulospääsyä. Näin energia tiivistyy kehossa. Tässä vaiheessa on hyvä yrittää  antaa tunteen olla ja rentoutua. Kun ihminen pystyy antautumaan tuntemuksilleen myös kehollisesti, näiden energiaepätasapainojen syyt nousevat tietoisuuteen ja sitten myös energia vapautuu käytettäväksi. Todellisella hiljentymisellä ja huomion keskittämisellä ihmiset pääsevät alkeisharjoittelusta asti syvälle kehoonsa ja voivat aloittaa seikkailun monisyiseen olemukseensa asanaharjoittelun avulla.

Yoga Sutra -tekstin toisen luvun, Sadhana Padan, Patanjali aloittaa luettelemalla Kleshat, ihmisen henkiset haasteet (II.3. Avidya-asmita-raga-dvesha-abhiniveshah-kleshah). Jos emme osaa suhtautua näihin haasteisiin rakentavalla tavalla ja kasvaa niiden avulla, luomme elämäämme lisää kärsimystä. Jos taas ymmärrämme niiden vaikutuksen sisäisessä rakenteessamme, meidän ei tarvitse kompuroida yhä uudestaan samoissa kivikoissa. Oman opetukseni kannalta Kleshoista olennaisimmat ovat kolmas ja neljäs, Raga ja Dvesha. Raga pitää sisällään mielemme luontaisen taipumuksen kurkottua mielihyvää kohti. Tälle mielen tendenssille periksiantaminen luo kuitenkin loppujen lopuksi enemmän tuskaa kuin antaa mielihyvää. Dveshalla tarkoitetaan toista mielemme ominaisuutta, tuskan välttämistä. Tässä mieli itse voi kehittää monimutkaisiakin ja hankalia tapoja välttää jotain minkä kuvittelemme epämiellyttäväksi. Myös tällä toimintatavalla luomme elämäämme kärsimystä.

Harjaantumaton mieli on reaktiivinen. Se hajaantuu ulkopuolisen todellisuuden mukaan moniin kohteisiin ja takertuu niihin. Reaktiokin on ennakoitavissa tilanteesta riippumatta: ihminen karttaa kärsimystä ja menee mielihyvän perässä. Nämä kaksi voimaa – Raga ja Dvesha – tavallaan naulitsevat meidät kärsimyksen ja mielihyvän oravanpyörään, jos emme näe niiden haitallisuutta ja astu ulos tästä kierteestä päättäväisyyden ja harjoituksen avulla.

Jotkut ihmiset tulevat joogaan samoilla odotuksilla. He etsivät mielihyvää ja ehkä jopa pelkästään mielihyvää. Se tarkoittaa sitä, että he myös sulkevat ulos ison osan luonnollista tunneskaalaansa ja monia mahdollisuuksia kehittyä. Minusta on olennaista suunnata huomio nimenomaan tuskakohtaan sen sijaan, että yrittäisi pitää kiinni joogan “ihanuudesta”. Omassa harjoituksessani järjestys menee niin, että kohtaan ensin haasteet. Siten harjoitus on syvästi tyydyttävää, josta koen ehkä myös mielihyvää. Kun vaatii itseltään kokonaisvaltaista suhtautumista harjoitteluun ja vaatii myös vaikeuksien kohtaamista silloin kun ne ilmenevät, tästä tulee toinen luonto. Ihmisestä tulee herkempi, vastuullisempi ja rohkeampi. Kun emme enää välttele kärsimystä, olemme vapaita.

Myöhemmin samassa luvussa Patanjali puhuu meditaatioasennon olemuksesta. Asennon tulee olla  vakaa ja rento. Tasapainoinen (II.46. Sthiram-sukham-asanam). Jotta tämä olisi mahdollista, teemme asanaharjoitusta. Sen avulla vahvistamme ja notkistamme  kehoa. Kehoa ei pidä pakottaa eikä vääntää. Sitä voi oppia lukemaan. Jos itse näen oppilaani rankaisemassa itseään vihamielisellä kehon kohtelulla, puutun siihen aina siten, että yritän tuoda rentouden mukaan harjoitukseen. Rentoudella tarkoitan sitä, että ihminen päästää  irti mielikuvistaan, negatiivisista tunteistaan ja kehon jännityksistä. Keho ei nimittäin pysy paikallaan pitkää aikaa niin kauan kun ajatukset tai tunteet ovat liikkeessä. Meditaatio on mahdollista vasta, kun ihminen on puhdistunut jännityksistä.

Jooga on rentoutumisen hard core -laji. Rentous ei tarkoita laiskottelua, vaan irrottautumista mielipiteistään, kuvitelmistaan, kaikenlaisesta muiden kontrolloimisesta ja myös omasta kärsimyksestä. Totutusta kärsimyksestä irrottautuminenkaan ei ole yleensä helppoa, koska kaikki muutos tuntuu raskaalta ja joskus pelottavalta. Itse olen halunnut toimia niin, että teen aina ensin työn vaikeimpien asioiden kanssa. En etsi ongelmia siksi, että kaipaan niitä, vaan siksi että uskon vakaasti ongelmien työstämisen kirkastavan ihmistä kuin ihmistä niin, että on mahdollista hyväksyä kulloinenkin todellisuus ja elää siinä syvästi tyytyväisenä ja kiitollisena.


Photo by Minna Nuotio


My father must have been a whole lot scared for me, because when I was a teenager, he used to spy on me to know exactly what I was up to.  Because of his possessiveness I knew that I would never stand a jealous partner. Life gave me partners who differed a lot from my father in their attitudes towards me. I was grateful for that! What I ignored was that one day I was going to face my fate, my greatest fear, ingeniously disguised.

My partners were not jealous, but some of my female acquaintances were. I remember few of them who were seriously attached to me. This attachment grew either silentely and remotely or very radically and obviously. These relationships had a one-sided admiration and “love” that I didn’t understand carried a risk for me.  Even if these people were not my close friends they strangely became emotionally dependent on me when they got to know me better.

Recently there’s been some discussion on the web about the victims of yoga gurus and yoga teachers. The situation has been explained also by the need of the teacher to be loved and admired. It can be true for some teachers. This kind of idealisation can also be the student’s need to find someone to admire. My experience as a yoga teacher was that I was the victim of an inconmensurable interest and possessive admiration without wanting it at all. Sure, I feel good when my students like me. I feel bad to fill someone else’s mind day in day out with whatever I say or do.

Personally I feel admiration is a positive and elevating feeling and I do admire for example many of my friends, because they are adorable. That’s why seeing a kind of admiration in few of my students towards me didn’t make me worried immediately. I didn’t know that this kind of obsessive admiration can exist with respect to yoga teachers. These people wanted to own me. They might have got overwhelmed in their feelings because of my position and not my personality. Anyway, they regressed.

This kind of blind admiration fused with jealousy and hatred made me feel bad many times. Every now and then I told these students that I was just an average person and I tried to convince them not having anything to admire really. The look in their eyes told me there was nothing to do. They were in their own world and I was part of it whether I wanted it or not. Anything I said or did was distorted.

The Oedipus myth became very concrete to me when I realized that I was attracting exactly the same energy that I wanted to escape: possession, jealousy and even persecution. I was in the hands of the beast. Afterwards I could see more clearly that the myth took place where I was the least conscious: where my personal and professional lives met and so did the expectations of these people. They idolized the teacher, not me, I guess.

The yoga teachers are vulnerable because they assume a relatively new profession which is so far quite unprotected. The students may project their needs, hopes, desires and (wrong) expectations on the teacher and the teacher is not always aware of this. The complexity of this kind of relations should be continuously openly discussed and shared. But how and where?  It’s not simple because many issues are personal and intimate and I guess all the teachers share the same ethics that we are not to talk about our students’ personal problems. The more serious the problems, the more delicate they are.

The practice make people often feel happy and they might attribute that feeling to a person, their teacher. My aim has always been to show the path for my students, not to be the center of their admiration and attention. Some students get blind, fall in love and then when they realize, the feelings are not reciprocal, they start to hate the teacher. Some of them are even hungry for revenge.

I know I’m not the only one to have this experience.  I’ve seen also that there are students who feel that a yoga teacher should take anything. You can always count on his/her gentleness, patience, love and that he/she accepts any aggression.  It’s certainly the minority of the students who behave this way, but their hatred can be extreme and destructive and it has to be stopped as soon as it begins.

I’m grateful for having faced the beast. It was a magnificent turning point in my personal life.


J’ai eu un père possessif. Un père qui m’ espionnais pour savoir exactement ce que je faisais, où je me trouvais. Très jeune, je savais que je ne voudrais jamais un homme possessif, jaloux. J’ai eu la chance d’avoir des compagnons qui ressemblaint peu à mon père dans leurs dispositions envers moi. Ce que j’ignorais, c’est que j’allais faire face à ma peur ultime, rencontrer le mythe d’Oedipe dans un déguisement déroutant. On n’échappe pas à son destin..

Les compagnons pas jaloux. Par contre, des copines jalouses qui devenaient possessives, soit tout de suite, soit progressivement et à mon insu. L’admiration n’était pas tout à fait réciproque, mais je n’ai pas su interpréter leur attachement comme quelque chose de dangereux. Pour moi personnellement, l’admiration est un sentiment positif et élevé, mais il existe aussi une admiration possessive, obsessive, maladive.

Récemment, on a évoqué plusieurs cas de victimes des gurus et des professeurs de yoga sur le web. Il y en a eu qui ont expliqué cela en partie par le besoin des professeurs d’être idolâtrés. Quoi qu’il en soit, il ne s’agit pas toujours du besoin d’être idolâtré d’un professeur. Au contraire, l’élève peut avoir une obsession, une nécessité de trouver quelqu’un pour ses propres projections. J’aime bien être aimée. Mais il m’est pénible de faire constamment l’objet des pensées de quelqu’un par tout ce que je dis ou fais.

Moi, j’ai été la victime d’une possession de quelques-unes de mes élèves. Leur attachement était excessif. Tous ces sentiments ont grandi camouflés jusqu’à un certain degré au-dessous de la surface. J’ai quand même pu me rendre compte de l’importance disproportionnée que j’avais dans leur vie par mon intuition et par leurs insinuations. Je leur en ai parlé en cherchant à les convaincre que j’étais comme tout le monde et qu’il n’y avait rien à admirer. Face à leurs regards fixes, j’ai compris que la communication normale était impossible. Elles étaient dans leur monde dont je faisais parti que je le veuille ou non. Tout ce que je disais, était vu d’une façon tordue. Je me sentais incapable de rectifier leurs fausses idées à mon égard.

Même quand ces personnes étaient loin de moi, elles parlaient de moi aux autres, elles pensaient à moi. J’étais le centre de leur vie sans jamais le vouloir aucunement. Je me suis sentie persécutée, parce que leur curiosité était intrusive et envahissante. Bien entendu, ces personnes se comportaient aussi d’une façon normale de temps en temps et c’est pour cela que je n’ai pas pu comprendre toute la complexité de leur comportement.

Le mythe d’Oedipe m’a touché personnellement. J’ai compris que le fait d’éviter l’image que j’avais dans la tête, je ne faisait qu’attirer cette énergie vers moi. La possession, la jalousie et la persécution. J’étais entre les griffes d’une bête, même si ce n’était pas tout à fait la même chose que j’avais vécue enfant. En fuyant mon père, je l’ai retrouvé au fond de la grotte.  Tombée dans la trappe, j’ai dû faire face à ma peur et j’ai pu assumer mon destin.

Les professeurs de yoga, c’est une communauté professionnelle assez neuve en Occident  et probablement vulnérable. Elle a besoin de solidarité mutuelle entre les représentants de ce métier. Il y a souvent beacoup d’attentes de la part des élèves. Certains élèves s’aveuglent et se mettent à  idolâtrer les professeurs, certains les haïssent et j’ai l’impression que parfois c’est vu comme normal. Comme si un professeur de yoga devait être toujours gentil et accepter les aggressions qui lui sont adressées.

Je dois avouer que, j’ai une gratitude envers cette bête qui m’a surprise, car j’ai pu me débarrasser d’un fardeau subconscient énorme.


Isäni oli omista peloistaan johtuen hyvin omistushaluinen ja piti minut pienestä tytöstä asti tiukassa otteessaan.  Pysyäkseen tarkkaan selvillä  askeleistani hän seurasi ja vakoili minua. Tiesin jo varhain, että en koskaan kestäisi elämässäni mustasukkaista miestä. Tielleni sattuikin kumppaneita, jotka muistuttivat isääni ilahduttavan vähän suhtautumisessaan minuun. Sitähän en tiennyt, että Oidipus-myytti ilmenisi eräänä päivänä minullekin  – sonnustauneena harhauttavaan asuun, kuten asiaan kuuluu. Kohtaloaan kun ei pääse pakoon.

Miesystävät eivät olleet mustasukkaisia tai omistushaluisia, mutta naispuoliset tuttavat sen sijaan olivat. Mieleeni muistuu muutama, joka heti tutustumisen alussa osoitti hetkittäin kuumottavia omistuselkeitä ja jonka takertuminen minuun tapahtui joko jotenkin huomaamattani ja jopa etäällä minusta tai sitten hyvin radikaalisti ja näkyvästi. Näihin suhteisiin  liittyi voimakas yksipuolinen ihailu ja jopa rakastuminen, jota en osannut pitää vaaran merkkinä.

Joissain verkkokeskusteluissa joogagurujen ja -opettajien uhreista on tätä hyväksikäyttöilmiötä selitetty muun muassa joogaopettajien ihailun tarpeella. Mene tiedä. Itse olen joutunut muutaman naisoppilaani kohtuuttoman kiinnostuksen ja omistushaluisen ihailun kohteeksi haluamatta sitä lainkaan. Itselleni ihaileminen on pääasiassa positiivinen ja kohottava tunne enkä siksi osannut varautua tällaisen pakkomielteisen ihailun kohteeksi joutumista, jossa olin käsittääkseni enemmän  joogaopettajan ominaisuudessa kuin yksityishenkilönä.

Kateuteen ja vihaan sekoittunut ihailu sai minut voimaan usein huonosti. Silloin tällöin otin asian puheeksi näiden oppilaiden kanssa ja vakuuttelin heille, ettei minussa ei ole ihailtavaa sen enempää kuin kenessäkään muussakaan. Tajusin heidän lasittuneesta katseestaan, että vakuuttelut olivat turhia. He olivat omassa maailmassaan ja minä olin osa sitä halusin tai en. Sanomiseni ja tekemiseni nähtiin aina jossain vääristyneessä valossa ja tunsin itseni neuvottomaksi yrittäessäni oikoa virhekäsityksiä.

Tällainen idealisaatio ei siis välttämättä lähde kohteensa tarpeesta tulla ihailluksi, vaan kyse on ihailijan tarpeesta löytää sopiva ihailun kohde. Minusta on ihan mukavaa, kun minusta pidetään. Sen sijaan minusta on tuskallisen epämiellyttävää täyttää jonkun ihmisen ajatukset päivästä toiseen sillä mitä teen, sanon, jätän tekemättä tai sanomatta.

Oidipus-myytti avautui minulle hyvin henkilökohtaisesti, kun tajusin, että torjuessani sen kuvan, joka minulla oli mielessäni ja hihkuessani sisäisesti jo pälkähästä pääsemisen iloa, vedin puoleeni torjumaani energiaa. Possessiivisuutta, mustasukkaisuutta ja jopa vainoa. Olin pedon kynsissä, vaikka se oli erilaista mitä olin kokenut isäni taholta. Sain tuntea luita ja ytimiä myöten sen mitä juoksin karkuun. Jälkeenpäin näen, että myytti kiilautui siihen missä olin vähiten kokenut, tietoinen ja kirkas eli kun henkilökohtainen ja ammatillinen elämäni linkittyivät.

Joogaopettajien tuore ammattikunta on toistaiseksi aika suojaton kaikkien odotusten, vaatimusten ja väärien näkemysten edessä, koska ohjaajat eivät myöskään voi ymmärtää oppilaiden outoa suhtautumista ennen kuin näitä kokemuksia on enemmän ja niitä myös jaetaan avoimesti.  Jotkut oppilaat sokaistuvat, ihastuvat, jotkut vihaavat ja näyttää siltä, että se on joidenkin mielestä oikeutettua. Joogaopettajan odotetaan jostain syystä olevan aina kiltti ja hyväksyvän itseensä kohdistuvat hyökkäykset. Jotkut selvästikin kokevat, että joogaopettaja on olemassa, jotta häneen voi purkaa kaiken pahan olonsa. Näitä on varmastikin murto-osa koko oppilasmäärästä, mutta heidän vihansa voi ollakin mittaamattoman suuri ja tuhovoimainen.

Vaikka tämä kokemus oli piinallinen ja puistattava, olen siitä nyt kiitollinen. Tämä sudenkuoppa vapautti minut osasta menneisyyden taakkaani ja siitä tuli kuin tulikin elämäni yksi merkittävimmistä, positiivisista käännekohdista.

1383557_10151902295074061_1534893271_n                                                                                                  Photo by Minna Nuotio

Who’s the best?

Every now and then I  read yoga teachers’ presentations about themselves or their workshop descriptions done by yoga studio owners. The descriptions have usually commercial purpose and that’s why it’s also understandable that they try to point out every possible good thing of the teacher. What I find amazing is that this is done by comparing! Of course not telling who are those lousy teachers. 😀

Someone is the first woman, first man, someone is the youngest ever, oldest ever, someone has been the quickest to achieve some asanas or to finish some series. Some teachers are proud of the impressive amount of years they practiced.  When a yoga teacher tells how he or she is the best from a certain point of view or belongs to an exclusive group of people who have an authorization or certificate, that’s something where my curiosity raises a bit. For me it’s quite absurd that a yoga teacher looks for a comparison in his or her own favour. Because the whole thing in yoga is about ceasing the mind which makes comparisions. If we enhance this comparative tendency of the mind by building around these thoughts, how could we ever get rid of the comparison?

It would be much more true, beautiful and yogic if teachers could just present themselves and not present themselves compared to other teachers. But that’s not so easy. What to say when you don’t compare, no matter what your profession is?  I guess  first you have to know who you are and then you can say the essential things about yourself. Just stating them in a very pure way. Not in comparison. Then you can’t be the best. Or the first. You can just be you. You express yourself, but not compared to others. The other people’s qualities have nothing to do with your qualities.

There’s one great man and yogi I’d like to highlight here as an example of authenticity and humbleness: David Swenson, a teacher I greatly admire. I purchased his Ashtanga Yoga: The Practice Manual in the beginning of the millennium. This year I’ve had lovely time re-discovering this book. What a peacefulness! What a natural and genuin way of presenting himself, his work, his world, his families: biological and yogic. No hype, no marketing. Talking from human to human. So beautiful. So stressless. And I know how much people want to see him as a yoga celebrity, but he’s not consenting to it. He tells about himself without comparing to anybody. So rare. I warmly recommend. I also recommend David’s workshops!

David’s website:


Il m’arrive de tomber sur les présentations des professeurs de yoga écrites par eux-mêmes/elles-mêmes ou sur les descriptions faites d’eux/d’elles par le personnel d’un centre de yoga. Je comprends parfaitement  que comme derrière tout ça, il y a souvent une entreprise,  il va de soi que les centres doivent attirer des clients. Pour que ça marche, on adule le professeur, on le fait valoir parfois au détriment de bon goût. Ce que je trouve épatant, c’est que tout ça se situe dans une échelle comparative, quoi que invisible.

Dans les présentations,  y a la première femme en quelque chose, le premier homme, la personne la plus jeune, la plus âgée, celle qui a fini une série ou atteint à une asana en premier dans son pays. Il y a aussi des professeurs qui se vantent des années de pratique qu’ils ont derrière eux. Quand un(e) professeur de yoga se met à une position supérieure par rapport à qui que ce soit, ça réveille ma curiosité. Parce que pour moi, c’est relativement absurde que quelqu’un qui est censé transmettre l’essentiel du yoga – arrêter les comparaisons du mental pour vivre plus dans l’unité – se comporte à l’opposé de tout ça en fortifiant les comparaisons (Patanjali, Yoga Sutra, II.34.). Car si on succombe à la tentation de mettre en mots ce que le mental nous dicte en premier lieu, on va jamais vraiment pouvoir évoluer dans le yoga  (Patanjali, Yoga Sutra, I.2.).

Si les professeurs de yoga (et pourquoi pas tout le monde?), au lieu de se présenter par rapport aux autres,  pouvaient se présenter tout court? Ça deviendrait tout de suite plus compliqué, même si ça devrait être plus simple! Si on ne se compare plus aux autres, quoi dire? Je pense qu’on doit déjà  bien se connaître pour dire des choses qui aient de la profondeur et ne soient pas forcément en relation avec ce que font les autres ou comment sont les autres. Si on arrive à s’exprimer sans détour, disparaît aussi la possibilité d’être le meilleur/la meilleure! 😀

En tant qu’élève, je n’ai jamais donné beaucoup d’importance au titres de mes professeurs. Ce qui compte pour moi, c’est ce que le/la professeur émette et comment la personne vit les projections de ses élèves. Je suis intéressée aussi de voir si la personne est attachée à sa réputation ou si elle libre. Si elle vit sa vie ou bien l’image de sa vie.

Je voudrais mettre ici en valeur la personne qui m’a particulièrement touchée par sa générosité et son humilité: David Swenson. J’ai acheté son livre Ashtanga Yoga: The Practice Manual quand il a paru, il y a une dizaine d’années. Cette année, je l’ai repris. Quelle béatitude! Quel naturel et quelle façon authentique de se présenter au public! Aucune frénésie, pas de marketing. David parle de lui-même sans se comparer, sans aucun orgueil. Je recommande ce livre à tout le monde! Je recommande également  chaleureusement ses stages!

Voici l’adresse de son site:


Aina ajoittain silmiini osuu joogaopettajien omia kurssiesittelyjä tai henkilökuvia, joissa joogastudioiden omistajat kuvailevat heitä superlatiivein. Usein taustalla on kaupallinen tarkoitus eli myydä hyvin opettajan kurssia tai tunteja ja siten on ymmärrettävää, että opettajasta nostetaan esiin kaikki mahdollinen erityisyys joskus kömpelyydenkin uhalla. Se mikä  minua hätkähdyttää on, että esittelyt on rakennettu usein kokonaan vertailun varaan, vaikka vertailukohdat ovatkin näkymättömissä.

Joku on ensimmäinen nainen, joku mies, joku nuorin, joku taas vanhin, joku on yltänyt nopeimmin johonkin tiettyyn asanaan tai sarjaan. Toki voi harjoituksen vuosimäärälläkin yrittää todistaa jotakin. Kun joogaohjaaja kertoo miten hän on paras  tai ensimmäinen joillain kriteereillä arvioituna tai kuuluu johonkin eksklusiiviseen ryhmään ja siis avoimesti näyttää haluavan kertoa, että on parempi kuin muut, uteliaisuuttani herätellään. Etsiikö opettaja vertailukohteita sille missä kokee, että voi itse olla parempi kuin muut? Aina löytyy varmasti joku keino millä nostaa itsensä muiden yläpuolelle.

Absurdius tulee esiin minun mielestäni siinä, että joogassa on kyse mielen harjoittamisesta ja sen uudelleenohjauksesta ykseyttä kohti (Patanjali, Yoga Sutra, I.2.) eli että lopullisesti pääsemme harjaantumattomassa mielessä automaattisesti tapahtuvasta vertailusta eroon. Jos vielä vertailevien mielenliikahdusten lisäksi toimii niiden pohjalta näin, kuinka niistä koskaan voisi päästä eroon (Patanjali, Yoga Sutra II.34.)? Näin niitä nähdäkseni tulee nimenomaan vahvistaneeksi.

Minä olen ollut kiinnostunut opettajissani lajiin katsomatta mitä ihminen antaa omalla olemuksellaan ja myös siitä osaako opettaja itse asettaa omat meriittinsä oikeaan kohtaan kokonaisuuden kartalla: elääkö ihminen itseään vai imagoaan. Omilla ansioilla mittely ja niiden hehkutus kumpuaa yleensä ihmisen epävarmuudesta. Toki jokainen voi kertoa omat vahvuutensa ja painopisteensä, mutta ne voi kertoa myös suoraan.

Miten joogista olisikaan osata sanoa itsestään asioita suoraan! Ei siis vertailemalla muihin, vaan vain kertomalla sen mitä tekee, minkä kokee tärkeäksi. Mutta mitä sitten sanoa, kun ei voi vertailla? Otaksun, että sellainen esittely vaatii syvempää itsetuntemusta. Silloin kun et voi olla paras. Voit vain olla oma todellinen itsesi. Oma erikoislaatusi on esillä, vaikka muut eivät sitä “huonommuudellaan” kehystä.

Tälle vallalla olevalle yleiselle hypetykselle  haluan nostaa vastapainoksi esiin ihmisen, joka on minua koskettanut aitoudellaan ja nöyryydellään. Lämmin ihminen, kollega, joogaopettaja ja joogi David Swenson. Olen hankkinut hänen Ashtanga Yoga: The Practice Manualin 2000-luvun alussa. Tänä vuonna luin sitä uudelleen. Mikä rauha! Mikä luonnollisuus ja aito vaatimattomuus. David kertoo perheistään: vanhemmistaan, sisaruksistaan ja joogayhteisöstä. Ihmiseltä ihmiselle. Niin kaunista. Pyrkimätöntä. Olen ollut itse paikalla, kun ihmiset ovat tyrkyttäneet hänelle kuuluisuuden sädekehää omine ihailun tarpeineen, mutta häneen ei sillä ole ollut mitään näkyvää vaikutusta.  Kirja on tässäkin mielessä harvinaista herkkua. Suosittelen. Suosittelen toki myös Davidin opetusta täysin sydämin!

Davidin kotisivut:

One of the Best. 😉

Photo by Minna Nuotio