Bliss in the breath

When people join an Ashtanga yoga beginner class what they first learn is things about their own breathing. They learn to give their breath a rhythm and then they try to synchronize it with their body movements. 

If the breathing still remains effortless, it’s a sign of balance. But whenever there’s an effort in synchronization, it shows the imbalances of one’s own breath. Some people realize their breath is constantly ahead of them and some others need to drag their breath to join the movement. In both cases this creates a certain anxiety, because there’s a lack of harmony in the wholeness of the system. The parts don’t function together. The breathing has lost its primacy.

In the long term the practice teaches us a lot about breathing. For example, how to adapt it effortlessly to all postures and different circumstances even if the breathing first feels challenging. One day everybody will face an asana which seems impossible to breathe in. And this is a very interesting moment!

Namely sometimes the breathing can conquer the mind. It’s not the mind anymore telling the breath how to do it. The mind is observing how the breathing goes. The mind watches how the breathing knows! The mind is stunned. 

These moments have always been moments of jubilation for me as a teacher. When once in a while you can feel someone really connecting to his or her own breathing. It’s like a homecoming and a grace at the same time. And from this connection emerges faith, an endless power and bliss. 

GRÂCE DANS LE SOUFFLE

Lorsque’un débutant prend ses premiers pas dans le yoga ashtanga, il apprend tout d’abord à respirer. Ou plus précisément, il apprend des choses sur sa respiration. La nouvelle conscience de la respiration émerge par le rythme que l’on donne à sa respiration et par la synchronisation avec les mouvements du corps. 

Si la respiration reste tranquille et sans effort même avec le mouvement, c’est une preuve d’une respiration équilibrée. Et dès qu’il y a un problème dans la synchronisation, ça veut dire qu’il y a un déséquilibre respiratoire ou énergétique et une faible capacité d’adaption.

Il y en a dont la respiration se précipite vers l’avant et il y en a pour qui la respiration ne fait que trainer et freiner. Dans tous les cas, il y a une anxiété due au manque de l’harmonie dans la totalité. Les parts ne fonctionnent pas ensemble. La respiration a perdu sa place prioritaire. 

La pratique des asanas persévérante nous apprend beaucoup sur la respiration. Elle nous apprend à adapter la respiration avec les asanas et les situations difficiles, même quand la respiration devient un peu dure. Il arrive un moment pour tout un chacun où on est face à une asana impossible. Impossible dans le sens où il est pas possible d’y respirer à l’aise. Et c’est là que tout commence!

Dans ces situations, il se peut que la respiration gagne sur le mental! Ce n’est plus donc le mental qui dit comment la respiration devrait se faire et qui le guide, mais le mental observe comment la respiration se déroule. La respiration sait! Le mental est époustouflé.

Pour moi, en tant qu’enseignante, ces moments sont des moments de réjouissance. C’est là que l’élève se connecte réellement avec sa respiration. C’est le retour à la source. C’est la grâce. Ce sont des moments qui donnent une foi à la vie, une force et un bonheur profond à la personne qui est train de le vivre. 

AUTUAITA HENGENVETOJA

Ashtangajoogan alkeiskurssille tullessaan ihminen oppii ensimmäisenä hengityksestään. Hengitystä aletaan ensin rytmittämään ja sitten synkronoimaan kehon liikkeiden kanssa. 

Jos hengitys pysyy liikkuessakin pinnistelemättömänä, se kertoo tasapainosesta hengityksestä. Milloin ikinä tahdistamisessa on ongelmaa, on se merkki hengityksemme epätasapainosta. Joillain hengitys pyrkii jatkuvasti edelle ja joillain toisilla se laahaa perässä. Molemmissa tapauksissa olo on hieman tukala, kun kokonaisuus ei löydä harmoniaa. Osat eivät toimi yhdessä. Hengitys on menettänyt ykkössijansa. 

Vuosien harjoittelu opettaa hengityksestä paljon. Se opettaa miten mukauttaa hengitys kaikkiin hankaliin asentoihin ja tilanteisiin, vaikka niissä hengitys vaikeutuukin. Jossain kohtaa jokaiselle kuitenkin tulee eteen asana, joka on mahdoton. Mahdoton ainakin siinä mielessä, että siinä voisi kunnolla hengittää. Ja silloin ollaan mielenkiintoisen äärellä!

Näissä kohdissa nimittäin voi käydä niin onnellisesti, että hengitys vie mieleltä voiton! Enää ei siis mieli kerro, miten hengitetään, vaan mieli havainnoi, miten hengitys menee. Mieli seuraa, miten hengitys tietää! Mieli on ihmeissään. 

Nämä hetket ovat olleet aina juhlahetkiä minulle opettajana. Kun joskus saa tuntea, että ihminen kohtaa hengityksensä. Löytää kotiin ja kokee armon! Tästä kokemuksesta nousee usko elämään, loputon voima ja syvä onni.  

Tuulessa keinuen

Ihmisellä on aina jonkinlainen tasapaino. Silloinkin kun ihminen epätasapainossa, hänellä on tasapaino. Pitkään kestävät elämää tuhoavat tavat ja negatiivinen ajattelu muuttavat tasapainoa niin, että elimistö joutuu kamppailemaan jatkuvasti. Yhtäältä sopeuttaakseen ja sisällyttääkseen häiriöt omaan kokonaisuuteensa ja toisaalta pyrkiessään parempaan tasapainoon.

Eilen kukkien lempeää liikahtelua seuratessani tuntui, että oli vaivatonta samastua siihen pehmeään aaltoilluun ja olla kevyt ja myötäilevä. Jostain tuli muisto siitä, miten joskus ennen koin tällaista keveyttä, “perhosia vatsassa” -oloa, syvällä sisimmässäni niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Keskukseni oli tyhjä ja silti jotenkin pyörteinen. Sellainen heilahtelu ja kaiken myötäily tuntui ahdistavalta.

Tuon takauman avulla näin miten kaikki on kehoni dynamiikassa vuosien saatossa pyörähtänyt ympäri. Ennen olin sisältä hatara ja pinnalta jäykkä ja umpeutunut. Nyt minulla on kehossani tunne vahvasta maayhteydestä ja sen suomasta voimasta ja vakaudesta. Vakauden antaman turvallisuuden tunteen perustalla tuntuu mukavalta, kun olo pinnalla kuplii.

Olennaista onkin, mihin mikäkin energia on sijoittunut. Jos keveys ja liikehdintä on keskuksessamme, se tuntuu epävarmuutena. Keskuksen tulisi olla vakaa ja hiljainen. Jos puolestaan pinta on liikkumaton, jää sekä luontainen ilmaisumme että vuorovaikutuksemme vajavaiseksi.

Joogalla moni on voinut tiedostaa omassa elämässään epätasapainon syitä ja kääntänyt omat haitalliset elämäntavat elämälle suotuisammiksi. Voimme joogaharjoittelulla rakentaa itseämme uudelleen myös energeettisesti, jolloin tunnemme vaikutukset niin fyysisessä kehossa kuin tunne-elämässämmekin.

AU GRÉ DU VENT

Nous avons tous toujours un équilibre. Même quand on est en déséquilibre, nous avons un équilibre. Les mauvaises habitudes ou bien les pensées négatives obligent notre système à se battre continuellement pour pouvoir s’adapter aux perturbations et puis pour les inclure dans le tout. Le système se bat toujours aussi pour un meilleur équilibre.

Hier, en contemplant le doux mouvement des fleurs dans le vent, il m’était facile de m’identifier avec la légère ondulation des tiges et d’être comme elles, légère et de me laisser aller avec le courant. Puis, ça m’a associé par rapport à ma vie d’il y a bien longtemps. Une sensation vive est arrivé pour me rappeler comment je sentais souvent ce genre de légèreté, des papillons dans le ventre, dans mon centre. Aussi bien dans mon centre physique qu’émotionnel. À l’époque mon centre était vide et pourtant plein de perturbations. Cette sorte d’agitation créait des angoisses et des peurs en moi.

Par cette vision rétrospective, je me suis rendu compte, comment dans la dynamique de mon corps, tout a basculé avec les années. Avant, j’étais fragile à l’intérieur et plutôt fermée et rigide à la surface. Maintenant, dans mon corps, j’ai un sentiment d’être connectée avec la Terre et d’avoir une force et une stabilité. Enracinée dans cette stabilité, je me sens bien avec des bulles et des brises à la surface. 

Ce qui compte, c’est comment l’énergie vitale en nous se situe. Si la légèreté et le mouvement sont dominants dans notre centre, ça crée un sentiment d’insécurité. Le centre est censé être stable et tranquille. Par contre, si la surface ne bouge pas, notre expression naturelle et notre interaction en sont diminuées. 

C’est grâce à la pratique du yoga que beaucoup de gens ont pu identifier des raisons pour leur déséquilibre et qui par la suite ont pu transformer les habitudes néfastes pour les habitudes plus favorables à la vie. Avec la pratique du yoga, nous pouvons nous reconstruire énergétiquement et nous pouvons voir ces changements aussi bien dans notre corps physique que dans notre vie émotionnelle.

FLOWER IN THE WIND

We all have always some kind of balance. Even when we are out of balance, we have a balance. The bad habits and negative ways of thinking that last long, change this balance. On the one hand, the system needs to fight constantly to adapt to the disturbances and to include them into itself. On the other hand, the system also strives for a better balance. 

Yesterday when I was contemplating the soft movement of the flowers in the wind, it felt easy to get along with this wavering movement and to be light and letting go of control. Then this feeling was associated from similar feelings from my earlier life. I got a clear memory how I used to feel this kind of lightness, butterflies in my stomack, deep inside. My center was empty, but still it had some turbulent movement also. That kind of movement made me feel anxious.

Through that retrospective moment I realized how everything in my body’s dynamics had changed throughout the years. I used to be fragile inside and stiff and closed on the surface. Now I have this feeling in my body that I’m strongly connected to the Earth and its strength and stability. With this still base it feels good to be bubbling on the surface.

What is essential, is how the vital energy in our body is located. If the lightness and movement are controlling the center, we feel insecure. The center should be stable and still. If the surface is immobile, it means our natural expression and our interaction both remain partial.

It’s thanks to yoga practice many people have become aware of the reasons for the energetic imbalance and then have been able to transform the destructive habits to more favorable ones. We really can rebuild ourselves energetically through the yoga practice and we can see the results as well in our physical body as in the emotional life.

Free and connected

The image of yoga and yoga practitioners was for a very long time that of austerity, renouncement and asceticism. Many ancient yoga texts talk about this kind of ruthless self-discipline too. Patañjali’s yoga philosophy is aligned with this tendency as it underlines the importance of mental discipline. One essential part of that discipline is the art of detachment, vairāgya.

In the beginning of Samādhi pāda Patañjali mentions vairāgya as a means to get rid of the fluctuations of the mind. The detachment from the mind’s content is achieved through constant work of awareness (abhyāsa). The first step in meditation is to understand the mechanisms of the mind. Only then you can start to detach from your thoughts. In the beginning, this is what meditation practice is for everybody: understanding to what extent the mind controls us.

In Sādhana pāda where Patañjali talks about the kleśas – the afflictions of human life – he brings up the same subject from a different perspective. Rāga (desire) and dveśa (aversion) are the reasons for our mind to keep on moving. We have desires and aversions which are mostly based on our emotions which in turn are imprints from our earlier experiences. Our past makes our mind create images and tensions and requires an inner play through which we can satisfy a psychological need to feel we’re in control.

When we feel emotionally weak, we might take a cup of coffee not to face that momentarily feeling of weakness. It’s our habits that command us to quench any kind of thirst and not to face difficult emotions. Yoga teaches us the contrary. Don’t create habits. Cultivate patience. Face all your feelings.

The word ”detachment” is of course a translation and as such it’s one interpretation of this sanskrit term. It’s important to understand the deep meaning of vairāgya. Why is detachment important? Because being attached is against life’s flow. But is detachment the opposite of attachment? Should we talk about non-attachment?

When you are detached, you are no longer in connection whatever your object of detachment is. Where as in a non-attachment state, you are not attached, but you are in connection with the object or the other person. This is the healthiest way to be in relation with others, with things and situations. Not to be attached, not to be detached, but to be non-attached.

I believe that practicing any form of yoga with surrendering, sincerity and openness leads to a new life. It creates a new person whose values are not based on mental images of morality. We discover deep ethics we all are born with. It’s the trueness of our soul. When this part of you takes over, it releases the needs of your ego, your mind. You are in peace and you are connected.

Detachment is about mentally controlling your attachments where as non-attachment is freedom from your attachments. In that freedom there’s love and connection to all. 

LIBRE ET CONNECTÉ

L’image du yoga et des pratiquants du yoga était pendant longtemps celle de l’austerité, du renoncement et de l’ascétisme. Beaucoup de texts anciens du yoga parlent aussi de ce genre d’auto-discipline impitoyable. La philosophie du yoga de Patañjali s’aligne bien avec ces tendances en soulignant l’importance de la discipline mentale. Une partie essentielle de cette discipline est l’art de détachement, vairāgya

Au début de Samādhi pāda, Patañjali évoque vairāgya comme le moyen de se débarrasser des fluctuations mentales. Le détachement des contenus du mental est atteint par un travail constant et conscient (abhyāsa). Le premier pas dans la méditation est de comprendre les mécanismes du mental. Ce n’est qu’après, que nous pouvons commencer à nous détacher des nos pensées. La méditation débute pour tout le monde par la compréhension sur quelle mesure nous sommes contrôlés par notre mental.

Dans le Sādhana pāda où Patañjali parle des kléśas – les afflictions de la vie humaine – il traite du même sujet d’une autre perspective. Rāga (désir) et dveśa (aversion) sont la raison pour laquelle notre mental continue le mouvement. Nos désirs et nos aversions sont basés sur nos émotions qui, elles, de leur part, sont des empreintes de nos expériences antérieures. Notre passé fait créer à notre mental des idées et des tensions et cela demande un jeu intérieur nous permettant de satisfaire un besoin psychologique: avoir le sentiment d’être en contrôle.

Lorsque nous nous sentons émotionellement faibles, nous prenons peut-être une tasse de café pour ne pas faire face à ce moment de faiblesse. C’est nos coutumes qui commandent et qui font qu’on va apaiser un besoin et éviter une émotion difficile. Le yoga nous apprend le contraire. Ne créons pas d’habitudes. Cultivons la patience. Faisons face à toutes les émotions. 

Le mot ”détachement” est une traduction et ainsi une interprétation du terme sanskrit. Il est important de comprendre la signification profonde de vairāgya. Pourquoi le détachement est important? Parce qu’être attaché est contre la vie. Mais est-ce que le détachement est l’opposé de l’attachement? Devrions-nous parler plutôt de non-attachement?

Car lorsque nous sommes détachés, nous ne sommes plus en connexion avec l’object de notre détachement. Tandis que dans un état de non-attachement, nous ne sommes pas attachés, mais nous sommes toujours en connexion avec l’objet ou l’autre. C’est la façon la plus saine d’être en relation avec les choses, les situations et les autres. Ne pas être attaché, ne pas être détaché, mais être non-attaché. 

Je suis convaincue que la pratique de n’importe quelle forme de yoga avec l’abandon, la sincérité et l’ouverture du cœur nous mène dans une nouvelle vie. La pratique crée une nouvelle personne dont les valeurs ne sont pas basées sur les images mentales de moralité. Nous découvrons une éthique profonde avec laquelle nous sommes tous nés. C’est la vérité de notre âme. Quand cette partie de nous prend le dessus, ça libère et fait disparaître les besoins égotiques. Nous sommes en paix et connectés. 

Le détachement veut dire contrôler mentalement nos attachements. Le non-attachement veut dire la liberté par rapport à nos attachements. Dans cette liberté, il y a l’amour et la connexion avec tout le monde. 

VAPAA JA YHTÄ KAIKEN KANSSA

Mielikuvat joogasta ja joogan harjoittajista olivat vuosikymmenten ajan varmastikin ankaruuden, kieltäymyksen ja asketismin värittämiä. Myös monet muinaiset joogatekstit puhuvat tämänkaltaisesta armottomasta itsekurin harjoittamisesta. Patañjalin joogafilosofia on aivan linjassa näiden suuntausten kanssa alleviivatessaan mielen tason itsekurin merkitystä. Eräs olennainen osa itsekuria on irtipäästämisen taito, vairãgya.

Samādhi pādan alussa Patañjali mainitsee vairãgyan yhtenä keinona tyynnyttää mielen alituinen liikehdintä. Irtipäästäminen mielen sisällöistä tapahtuu systemaattisen ja tietoisen työskentelyn (abhyāsa) myötä. Ensimmäinen askel meditaatioon onkin mielen mekanismien ymmärtäminen. Vasta sen jälkeen voi alkaa irrottautumaan ajatuksistaan. Alussa tilanne kuitenkin kaikilla on aikalailla sama: Alamme nähdä, miten tiukassa kontrollissa mielemme pitää meitä.

Sādhana pādassa, jossa puheena ovat kleśat, inhimillisen kärsimyksen syyt, Patanjali tuo uudelleen esille saman teeman vähän eri perspektiivistä. Rāga (mielihalut) ja dveśa (torjutut asiat) ovat syynä sille, miksi mielemme käyttäytyy näin. Mielihalut ja torjunnat perustuvat pääasiassa emootioillemme, jotka taas ovat aiempien kokemuksiemme aikaansaamia ehdollistumia. Menneisyytemme luo mielessämme kuvia ja jännitteitä. Tällä sisäisellä pelikentällä meillä on psykologinen tarve tuntea, että asiat ovat hallinnassamme.

Vastaamme tähän tarpeeseen myös toimimalla tietyllä tavalla. Kun vaikkapa tunnemme olomme emotionaalisesti hauraaksi, saatamme juoda kupin kahvia vain välttääksemme tuon haurauden kokemisen. Käsky siihen tulee meille jo tavaksi muodostuneesta mallista sammuttaa milloin mikäkin jano ja olla kohtaamatta vaikeita tunteita. Jooga opettaa meille päinvastaista käyttäytymistä. Älä luo tapoja. Ole kärsivällinen. Kohtaa kaikki tunteesi.

Sana ”irtipäästäminen” on käännös ja siten myös sanskritinkielisen termin tulkintaa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää vairāgyan syvä merkitys. Miksi irtipäästäminen on tärkeää? Koska takertuneena oleminen on elämänvastaista. Mutta onko irtipäästäminen takertumisen vastakohta? Vai pitäisikö puhua takertumattomuudesta?

Kun olet päästänyt irti, et ole enää yhteydessä siihen, mikä ikinä olikin takertumisen kohteesi. Kun taas jos olet takertumattomuuden tilassa, et ole takertuneena, mutta olet silti yhteydessä kyseiseen kohteeseen tai toiseen ihmiseen. Tämä on tervein tapa olla suhteessa toiseen ihmiseen tai mihin tahansa tilanteeseen. Ei olla takertuneena, ei irtipäästäneenä, vaan takertumattomana. 

Olen vakuuttunut, että mikä tahansa joogaharjoitus, johon itse suhtautuu antaumuksella, vilpittömyydellä ja avoimuudella, vie kohti uutta elämää. Harjoitus luo meistä jokaisesta uuden ihmisen, jonka moraali ei perustu mielikuviin eettisestä kehityksestä. Ihminen pääsee yhteyteen oman syvän etiikkansa kanssa, sen sydämen arvojärjestyksen, jonka kanssa jokainen meistä on syntynyt. Kun sielun syvyys avautuu, se pyyhkii tieltään turhana kaikki egon tarpeet. Silloin ihminen on omassa rauhassaan ja yhteydessä muihin.

Irtipäästäminen on egon kontrollia eli sitä, että mielessään irrottaa takertumisen kohteesta. Kun taas takertumattomuus on vapautta. Ja vapaus, jossa muut ovat yhteytemme piirissä, on rakkautta. 

When the body remembers

When I teach yoga, my aim is to guide my students deep inside of themselves. What does it mean when we go to the depths of our being? Not only we go deep in our body’s reality, but we also go back in time. We gradually move toward something that has always been there meeting also with the experiences that has come after. That’s why traveling in time helps us to reach the innocence we once were. 

Traveling back in time doesn’t mean surrendering to imagination, but into reality. This is usually possible only when you have practiced consciously with your body for years. It has become sensitive and stable due to patient, gentle and intelligent work. If you respect your body, it starts to remember and to tell its story whereas a forceful practice blocks everything in the body. 

The body is able to remember different experiences the mind has forgotten. That’s why our body can make us travel far away in our past, because all the remote experiences are still in the body. We can get back to the feeling of being pure and open-minded like a child and we can remember the experience of a physiological change or a transformation. That’s why we can also remember our birth, for example. Not with our minds, but with the body. The body is miraculous when it’s healthy.

But when the body starts to remember, it needs to be stable in its energies. Otherwise the feelings, moving energies and physiological memories can be overwhelming. You need to understand how to deal with the energies that try to achieve a new, better balance. That’s why a daily asana practice is necessary for your growth. It gives you understanding of the reality instead of your individual reality. When you can distinguish these two “realities”, you know how to guide yourself towards growth and balance.

LE CORPS SE SOUVIENT

Quand j’enseigne le yoga, mon but est de guider mes élèves dans leur propre profondeur.  Pour aller dans les profondeurs de soi-même non seulement nous nous installons dans les profondeurs des ressentis de notre corps, mais nous pouvons aussi remonter plus loin dans le temps. Peu à peu, nous nous approchons du cœur de notre être qui a toujours été là et nous faisons face à des expériences qui sont survenues après le début de notre vie. Le voyage dans le temps nous aide aussi à reconnaître en nous l’innocence que nous avons été. 

Il est essentiel de comprendre que nous ne voyageons pas dans l’imagination, mais dans la réalité. Ceci est possible seulement quand nous avons pratiqué consciemment avec le corps pendant des années. Le corps est devenu sensible et stable dû à un travail patient, doux et intelligent. Si vous respectez votre corps, il vous raconte son histoire. Et si vous pratiquez en forçant le corps, il se bloque et ne vous révèle pas grand chose. 

Le corps se souvient des expériences lointaines aussi quand le mental a oublié. C’est pour ça que le corps peut nous emmener très loin dans le passé, car il a toutes les expériences en lui. Nous pouvons nous souvenir de notre pureté originelle ou bien un changement physiologique dans le corps, comme la naissance, par exemple. Notre mental est incapable de s’en souvenir, mais notre corps ne l’est pas. Le corps est un miracle, surtout quand il est en bonne santé. 

Et quand vient le moment où le corps commence à se souvenir, il vaut mieux être énergétiquement stable. Sinon les émotions, les sensations, les énergies et les souvenirs physiologiques peuvent nous submerger. Nous devons savoir comment recevoir toutes ces informations, lorsque tout en nous est à la recherche d’un meilleur équilibre. C’est pour ça que la pratique quotidienne des asanas est indispensable pour la croissance spirituelle. Par la pratique, nous acquérons une compréhension de ce qu’est la réalité et de ce qu’est notre réalité individuelle. Lorsque nous pouvons distinguer les deux, nous savons aussi comment nous guider vers la croissance et l’équilibre. 

KUN KEHO ALKAA MUISTAA

Kun opetan joogaa, on tarkoituksenani johdattaa oppilaani heidän omaan syvyyteensä. Mitä se sitten tarkoittaa, kun menemme itsessämme syvemmälle? Emme pelkästään asetu syvälle kehomme todellisuuteen, vaan pääsemme myös ajassa taaksepäin. Menemme vähitellen sitä kohti, mikä meissä on aina ollut ja kohtaamme erilaisia kokemiamme asioita, jotka ovat tapahtuneet elämämme alun jälkeen. Siten ajassa matkaaminen auttaa meitä tuntemaan sen viattomuuden, joka joskus olimme. 

Emme silti matkusta mielikuvissa, vaan todellisuudessa. Tämä on yleensä mahdollista vain, kun ihminen on tehnyt tietoista kehollista harjoitusta vuosien ajan. Keho on tullut vakaaksi ja herkäksi kärsivällisen, lempeän ja viisaan työn ansiosta. Jos kunnioitat kehoasi, se alkaa muistaa ja se kertoo tarinaansa, kun taas jos harjoittelet voimaillen ja pinnistellen, keho menee tukkoon. 

Keho muistaa kokemukset, vaikka mieli olisi ne unohtanut. Siksi keho voi kuljettaa meidät vaikka kuinka kauas menneisyyteemme, koska kokemukset ovat edelleen siinä. Me voimme päästä takaisin siihen tunteeseen, kun olimme vielä puhtaita ja avoimia tai muistamme miten koimme jonkun muutoksen kehossamme, esimerkiksi syntymämme. Mielemme ei voi tätä muistaa, mutta kehomme voi. Keho on ihmeellinen silloin kun se on terve.

Kun keho sitten alkaa muistaa, sen tulisi olla energeettisesti vakaa. Muuten tunteet, tuntemukset, energiat ja fysiologiset muistumat voivat olla liikaa. Meidän täytyy tällöin ymmärtää, että kaikki meissä etsii uutta, parempaa tasapainoa. Päivittäinen asanaharjoitus on suorastaan välttämätön henkistä kasvua ajatellen. Siitä seuraa ymmärrys, mikä on todellisuus ja mikä on yksilöllisen mielemme todellisuus. Kun osaamme erottaa nämä kaksi, tiedämme, miten ohjata itseämme henkistä kasvua ja tasapainoa kohti. 

⟢ Honesties ⟣

Usually when we talk about the cornerstones of the yoga philosophy, the concepts of Ahimsa and Satya are brought forward. That’s not a surprise, because these principles don’t belong only to the philosophy of yoga, they are very closely linked to anybody’s life. And we are dealing with these things every single day. 

I have often heard that Satya, the truthfulness, shouldn’t never be valued more highly than Ahimsa, the principle of non-violence. We should be truthful, but not to the detriment of hurting somebody. This kind of emphasis is not directly found in the Yoga Sutra of Patanjali. Actually, on the contrary. Yama – all five principles under which the yoga practitioner observes and practices self-discipline – are all equal. They are equal also because they all somehow include all others and are interweaved. 

As life is complex, so is yoga philosophy that teaches us how to live a good life. If you live your life intellectually, it’s a big challenge to live up these principles of respecting all life and being truthful. It can seem even impossible, because sometimes it feels that if you obey to one principle you have to give up another one. Mind has its limits. The heart doesn’t have limits. It understands everything. 

There are many sides to truthfulness. What about for example when our words in their truthfulness touch people or even hurt them, and those same words finally change their life in a good way? And that’s the point! The criterium cannot be whether the truth hurts, but on one hand, why do we say what we say and on the other hand and where do our words lead the other. 

The ultimate criteria is still Ahimsa, but it’s an experience in our heart. When we act from LOVE and for life, we know what is right. We find the right words and we have the courage to express what is to be expressed even if we hurt somebody momentarily. 

Love is responsibility. Responsibility is understanding the necessity of growth in life. That’s why our honesty can sometimes hurt and still be the right thing to do. If honesty leads to growth, it usually is justified.

LA VÉRITÉ BLESSANTE

On entend souvent dire que Satya, véracité, ne devrait pas évincer Ahimsa, non-violence. Nous sommes censés être honnêtes et véridiques, mais sans blesser personne avec notre vérité. Toutefois, ce n’est pas sur cette idée que le Yoga Sutra de Patanjali insiste. C’est presque le contraire. Les cinq principes – Yama – que nous observons en nous et sous lesquels nous pratiquons la discipline, sont tous égaux. Ils sont égaux aussi, parce qu’ils se contiennent les uns les autres et s’enchevêtrent.

La vie est complexe et la philosophie du yoga l’est naturellement aussi, en étant un système qui aide à construire une vie saine et équilibrée. Si nous vivons notre vie intellectuellement, ça serait un grand défi de vivre selon ces principes qui respectent toute expression de vie. Ça peut nous paraître même impossible, vu qu’en suivant un règle, nous avons l’impression de devoir en laisser tomber un autre. Le mental a ses limites. Le cœur n’en a pas. Il comprend tout.

Il y a plusieurs facettes à la véracité. Par exemple, nos mots dans leur vérité peuvent toucher quelqu’un ou même faire mal à quelqu’un et par là, ils changent quelque chose en bien en eux. Le critère n’est pas si la vérité fait mal, mais plutôt pourquoi nous émettons ce que émettons et en plus, où nos mots vont conduire l’autre.

Le critère ultime est toujours Ahimsa, mais c’est une expérience dans notre cœur. Lorsque nous agissons à partir d’amour et pour la vie, nous savons ce qui est juste. Nous trouvons les mots justes et nous avons le courage d’exprimer ce que nous devons exprimer même quand ça fait mal à quelqu’un dans un moment donné. 

L’amour est responsabilité. La responsabilité veut dire la compréhension de la nécessité de grandir dans la vie. C’est pour ça que l’honnêté peut parfois faire mal, car elle fait grandir.  Et si elle amène l’autre à grandir, elle est justifiée. 

TOTUUS SAA SATTUA

Puhuttaessa joogafilosofisista elämää järjestävistä kulmakivistä, tuodaan usein esiin Ahimsan ja Satyan merkitystä. Eikä ihme, sillä nämä asiat eivät kuulu yksinomaan joogafilosofiaan, vaan liittyvät tiiviisti kaikkien ihmisten elämään. Me olemme tekemisissä näiden asioiden kanssa jopa päivittäin. 

Monesti kuulee korostettavan, että Satya, totuuden puhuminen ei saa jyrätä väkivallattomuuden ihannetta (Ahimsa). Meidän tulisi siis olla rehellisiä ja totuudellisia loukkaamatta rehellisyydellämme. Patanjalin Joogasutra-tekstistä ei tällaista painotusta kuitenkaan löydy. Oikeastaan päinvastoin. Yama – ne asiat, joiden suhteen joogaa harjoittavan tulee haluta pitää itsekuria – ovat kaikki keskenään samanarvoisia. Ne ovat samanarvoisia myös siksi, että ne ovat kaikki toistensa osia ja kutoutuvat toisiinsa.

Elämä on monisyistä ja niin on joogafilosofiakin, joka tarjoaa eväitä hyvään elämään. Jos elämää elää älyllisesti, on suuri haaste voida elää näiden periaatteiden mukaisesti. Silloin voi nimittäin näyttää siltä, että kun yhtä periaatetta toteuttaa, joutuu luopumaan toisesta. Mielen rajat tulevat helposti vastaan, kun taas sydämellä ei tällaisia rajoja ole. Sydän ymmärtää kyllä.

Totuudellisuudessa on monta puolta. Jos esimerkiksi sanamme kaikessa totuudellisuudessaan koskettavat jotakuta jopa satuttavasti, koska ne osuvat ja sitten lopulta vaikuttavat elämää parantaen, niin se muuttaakin kaiken. Kriteeri ei voikaan siis ole se, loukkaako joku asia, vaan yhtäältä se, miksi sanomme, mitä sanomme ja toisaalta, mihin tekomme ja sanamme johtavat.

Ylimmäksi kriteeriksi nousee edelleen Ahimsa, mutta nimenomaan kokemuksena omassa sydämessämme. Kun sanamme nousevat RAKKAUDESTA ja ovat elämän puolella, me tiedämme, mikä on oikein. Me löydämme sanat ja uskallamme sanoa, vaikka hetkellisesti loukkaisimmekin. 

Rakkaus on vastuullisuutta. Vastuu on sitä, että ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden hyvän elämän rakennusaineena. Siksi rehellisyytemme voi joskus loukata ja silti olla oikein. Jos se loukkaa jotakuta niin, että siitä seuraa jotain parempaa, on rehellisyys ajanut asiansa.

Presence in growth

When we talk about presence in yoga context, we usually refer to the state of an individual in regard to himself/herself. Some people call presence the state in which there are no thoughts. But even when the mind is not filled with thoughts, the feeling can be scattered and the presence weak, because everything in us influences the quality of our presence. For example if the breathing is affected or if the body experiences something that makes it restless, it makes the presence superficial, if not impossible. We feel a deep presence only when our body doesn’t ask for anything and when it’s settled in peace.

If we consider the presence in a larger context, we need to step out of the bubble of the meditator. For a yoga practitioner it’s not enough that the body, the breathing and the mind are here and now, when (s)he’s alone, because life is interaction with others. That’s why our task is to open our heart to a life that is being present with people. The fruits of the yoga practice can be seen in change of the quality of our presence in communication and interaction with others.

How well can we be present for the other? Do we know how to listen to the other and do we feel with our body what’s going on in the other? Are we only giving our mental attention or are we interacting with the body too? If we are only mentally present, it usually means self-centeredness and prejudicedness in the interaction. 

The first step is to come to the authentic state of presence with the other. And usually when the communication is fluid we can easily be present for the other. But are we able to be present and to meet with the other also when the interaction has some disturbances? Can we still be present when we have difficult and challenging feelings? If we can, that’s one level ahead in presence again.

But we might have a strategy to handle the situations. We might turn our back, we might escape, hide, attack, lye. Or we talk behind someone’s back or do something that helps us not to face the situation – and not to grow. Our emotions can be so overwhelming in the body that they disturb our thinking and prevent us from being present.

After the research on oneself, the most meaningful growth happens with other people in normal life. In the human relations the maturity is measured with the real presence in all situations. The real presence means no strategies at all. It means living your own feelings that emerge and taking responsibility for them. The responsibility means using any emotional energy for your growth in love.

PRÉSENCE EN CROISSANCE 

Quand nous parlons de présence dans le contexte du yoga, nous référons en général à l’état d’un individu par rapport à lui/elle-même. Il y en a qui nomment ’présence’ l’état où il n’y a pas de pensées. Mais même quand le mental est limpide, l’état général peut être dispersé et la présence faible. Tout ce qui se passe en nous, influence la qualité de notre présence. Par exemple, si la respiration est affectée ou si le corps physique ressent quelque chose qui l’agite, ça rend la présence superficielle, sinon impossible. Nous n’avons une présence ancrée que quand le corps laisse tomber ses exigences et se dépose.

Si l’on considère la présence dans un contexte plus large, nous devons sortir de notre monde de méditateur limité à nous-mêmes. Pour un praticien de yoga, la présence du corps, de la respiration et du mental solitaire n’est pas suffisante, car la vie est interaction avec les autres. Dans la perspective de grandir, notre tâche spirituelle est d’ouvrir notre cœur à la rencontre avec les autres. Nous pouvons voir les fruits de notre pratique du yoga dans le changement de la qualité de notre présence dans la communication et dans l’interaction avec les autres.

Pouvons-nous être présents pour l’autre? Savons-nous comment l’écouter et sentons-nous avec notre corps physique ce qui se passe chez l’autre? Si notre interaction veut dire uniquement l’attention mentale et pas celle du corps aussi, ça peut vouloir dire que notre égocentrisme et nos préjugés vont dominer l’interaction.

Le premier pas vers la croissance en présence est un état authentique avec quelqu’un d’autre. Normalement, lorsque la communication est fluide, nous pouvons rester présents pour l’autre. Mais la vraie question est pouvons-nous être présents et pouvons-nous rencontrer l’autre aussi quand l’interaction a des perturbations? Quand nous avons des sentiments difficiles? Si nous pouvons faire face à la situation à ce moment-là aussi, nous avons monté d’un grade dans l’échelle de la présence.

Mais peut-être avons-nous des plans d’action ou des stratégies pour ne pas faire face! Nous pouvons éventuellement tourner le dos, nous échapper, nier, attaquer, mentir. Nous pouvons parler derrière le dos de quelqu’un ou trouver un moyen pour ne pas être là – et pour ne pas grandir. Nous sommes parfois tellement submergés par nos émotions que nous sommes incapables de penser clairement et ceci nous empêche d’être présents.

En tant que praticien de yoga, nous faisons de la recherche sur nous-mêmes, mais la croissance la plus significative se produit toujours dans la vie de tous les jours et par rapport à l’autre. Dans les relations humaines, la maturité est mesurée par la vraie présence dans toute situation. La vraie présence veut dire aucune stratégie. Et cela veut dire vivre les émotions qui émergent quand elles émergent et en prendre la responsabilité. La responsabilité, quant à elle, se traduit par la volonté de se servir de cette énergie émotionnelle pour grandir en amour. 

KASVUA LÄSNÄOLOSSA

Joogayhteyksissä läsnäolosta puhuttaessa viitataan yleensä yksilön olotilaan suhteessa häneen itseensä. Jotkut kutsuvat läsnäoloksi tilaa, jossa mieli on hiljentynyt. Kuitenkin vaikka mieli olisi ajatukseton, olo voi olla ristiriitainen. Läsnäolon laatuun kun vaikuttaa kaikki, mitä meissä on. Jos esimerkiksi hengitys tai keho aistivat tai kokevat jotain sellaista, mikä saa ne levottomiksi, tekevät ne läsnäolosta pinnallisen, ellei mahdottoman. Ihminen tuntee syvää läsnäoloa vasta, kun kehokin on ilman vaateita ja se on asettunut rauhaan. 

Joogan harjoittajalle sekään ei oikeastaan riitä, että keho, hengitys ja mieli ovat tässä ja nyt avoimina ja paineettomina, sillä elämä on vuorovaikutusta. Kun mietitään, mitä läsnäolo laajemmin ottaen on, meidän täytyykin avautua ulos omasta meditaatiokuplastamme, jossa olemme vastatusten ainoastaan itsemme kanssa. Meditoijan tehtävä onkin avautua kasvussaan elämälle, joka on kohtaamisia ihmisten kanssa. Joogaharjoittelun hedelmät näkyvätkin laadullisessa muutoksessa kommunikaatiossa ja laajemminkin vuorovaikutuksessa.

Kuinka hyvin voimme olla läsnä toiselle? Kuuntelemmeko toista ihmistä ja tunnemmeko hänestä asioita myös kehollamme? Jos nimittäin annamme toiselle ainoastaan mielemme huomion, on hyvin todennäköistä, että itsekeskeisyytemme ja ennakkoluuloisuutemme tulevat esteeksi todelliselle vuorovaikutukselle. Ensimmäinen askel onkin olla autenttisesti läsnä toiselle. Kommunikaation sujuessa tässä ei yleensä ole suurta vaikeutta. Mutta kysymys kuuluukin, voimmeko olla läsnä ja kohdata toisen ihmisen silloinkin, kun vuorovaikutuksessa on häiriöitä? Tai kun meillä on vaikeita tunteita? Jos voimme, olemme saavuttaneet jotain merkittävää kehitystä läsnäolossamme.

Meillä voi myös olla omia strategioita, joilla selviämme erilaisista tilanteista. Käännämme ehkä selkämme, pakenemme, piiloudumme, hyökkäämme, valehtelemme. Puhummeko selän takana? Teemmekö jotain, jolla voimme olla kohtaamatta itsemme ja jolla siten menetämme kasvun mahdollisuuden? Joskushan tunteet ovat niin ylitsepursuavia, että selkeä ajattelu on mahdotonta ja tunteiden valtaama keho estää ihmistä olemasta läsnä.

Itsetutkiskelun jälkeen merkittävin kasvu ihmisenä tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisen kypsyyttä mitataan aidolla läsnäololla kaikissa tilanteissa. Aito läsnäolo tarkoittaa toimimista ilman strategioita. Se edellyttää, että elämme ne tunteet, jotka ovat tässä ja nyt ja otamme niistä vastuun. Vastuun ottaminen taas tarkoittaa sitä, että käytämme emotionaalisen energian kasvuumme rakkaudessa. 

Photo by Anne

The fabulous body

The Felt sense is a concept that has been brought forth by the philosopher Eugene Gentlin. It speaks about the bodily awareness of Life in us. Peter Levine has later used the Felt sense in his trauma work: Instead of trying to find someone else guilty for our difficult emotions, we can find a solution in ourselves when gripped in anxiety.

When we are in the mind, we usually tell stories and we repeat the same stories about ourselves and we get stuck in these mental fabrications. The mind easily points someone or something else as a reason for our negative emotional state or trauma. When we start to be present in our body and to feel it, we take one step towards the Health.

The concept of Felt sense is also used in the Biodynamic Cranio-Sacral therapy to guide the patient towards the Health. How does it work? Before the session, the practitioner can bring the attention of the patient to his/her bodily sensations. When you can get something concrete, like a sensation in the body instead of an emotion, you can name and locate those sensations: emptiness in the heart, spaciousness in the tummy, warmth in the hands, cold in the back. This helps you to get rid of the story. It also gives you more space for your feelings than just a head.

In the field of yoga the asana practice is undeniably an excellent tool to develop a sensitive body to be able to work with the body-mind within a bigger space. The asanas are not helping us, if we turn the asana practice into a competition, a continuous inner fight or a means to get satisfaction from “improving” in the performance of asanas. When the body is worked with love, it gives more space to our sensations. It can receive more, it can let go more easily.

Even if I’ve been teaching the Felt sense for a while in my yoga trainings, I only now clearly start to see how enormously important concept it is. I’ve met a huge number of students struggling with self-acceptance. They suffer from unworthiness and consequently from feelings of uncertainty. You can try to convince your mind that you are enough as you are, but if your body doesn’t agree, it doesn’t work. You can imagine whatever you want, but it is nothing but imagination.

I have been able to see how the Felt sense changes this. Let’s say you feel tight. You should accept that. If you accept that you are feeling tight, you’re actually accepting yourself. You can’t accept yourself without accepting how you feel in reality. What is real, is how you feel. Whatever you feel in your body, accept it. It’s your reality. Accepting your Felt sense is a deeper feeling than accepting yourself, because the Felt sense is here and now. And sometimes this “you” you want to accept, is just an image you create and nourish.

LE BONHEUR DANS LE CORPS

Le Felt sense est un concept du philosophe Eugène Gentlin pour parler d’une conscience corporelle des mouvements de la Vie en nous. Plus tard, Peter Levine a aussi utilisé cet outil dans son travail avec des traumatismes où il a pu constater que le Felt sense aide les gens à trouver des solutions en eux-mêmes au lieu d’aller chercher des coupables à leurs émotions difficiles en dehors d’eux. 

Lorsque nous sommes dans le mental, nous créons des histoires des évènements de notre vie. Nous les répétons et nous sommes souvent coincés dans ces fabrications mentales. Tellement vite, nous montrons de doigt des gens ou des situations pour pouvoir projeter nos émotions ou nos traumatismes sur quelqu’un d’autre. Quand nous commençons à être présents dans notre corps, c’est déjà un pas vers la Santé.

Dans la biodynamique crânio-sacrée, nous utilisons également le Felt sense pour guider le patient vers sa Santé. Comment ça se fait, alors? Avant la séance, le praticien dirige l’attention du patient vers ses propres ressentis. Lorsque nous pouvons focaliser sur quelque chose de concret, comme les sensations physiques, nous pouvons les localiser et les nommer: un vide au niveau du cœur, de l’espace dans le ventre, de la chaleur dans les mains, du froid dans le dos. Et c’est ainsi que nous pouvons oublier notre histoire racontée par notre tête et nous pouvons avoir plus d’espace pour notre ressenti que la tête puisse en permettre. 

La pratique des asanas dans le yoga est indéniablement un outil extraordinaire pour développer un corps sensible avec lequel nous pouvons travailler dans un espace plus large avec notre body-mind. Les asanas ne servent pas à cet objectif, si la pratique est installée dans la compétition, si elle crée une lutte intérieure en nous ou bien si c’est une façon pour se prouver quelque chose dans la performance des asanas. Seulement, lorsque le corps est travaillé dans l’amour, il va permettre plus d’espace à nos sensations et nos ressentis. À ce moment-là, il peut accueillir plus et il peut lâcher prise plus facilement.

Même si ça fait déjà pas mal de temps, que dans mes formations j’enseigne le Felt sense, c’est-à-dire, comment nommer les sensations, ce n’est que récemment que j’ai commencé à me rendre compte de l’importance de ce concept. Il y a énormément de gens qui s’efforcent à s’accepter. J’ai rencontré de nombreux élèves qui ont un faible estime de soi et qui par conséquent souffrent aussi des sentiments d’insécurité. Nous pouvons essayer de convaincre notre mental que nous sommes assez bien comme nous sommes, mais si le corps ne permet pas la paix et la stabilité, ça ne marche pas. Nous avons beau imaginer tout ce que nous voulons, ça reste de l’imagination. 

J’ai pu voir, comment le Felt sense change les gens. Si par exemple, vous vous sentez serrés, vous devriez l’accepter. Car, si vous acceptez la sensation de serré, vous vous acceptez. Vous ne pouvez pas vous accepter sans accepter ce que vous ressentez. Ce que vous ressentez, est vrai. Alors, acceptez toujours ce que vous ressentez! C’est la façon la plus profonde de vous accepter étant donné que le Felt sense est toujours une expérience ici et maintenant. Et notre ”moi” peut très bien n’être qu’une image que nous continuons à nourrir. 

KEHOSSA LOIMUAVA LOHTU

Felt sense on filosofi Eugene Gentlinin luoma käsite. Siinä on kyse kehollisesta tietoisuudesta sen suhteen, miten Elämä meissä ilmenee. Myöhemmin myös Peter Levine on käyttänyt tätä työkalua traumatyössään ja huomannut, että ihmiset löytävät sen avulla ratkaisuja itsestään sen sijaan, että he ahdistuksessaan etsisivät syyllistä vaikeisiin tunteisiinsa itsensä ulkopuolelta.

Kun olemme mielessämme, meillä on tapana kertoa tarinaa elämästämme. Me kerromme samoja tarinoita yhä uudestaan ja jäämme kiinni näihin mielemme sepitteisiin. Me lähdemme helposti osoittelemaan ihmisiä tai tilanteita löytääksemme jonkun kohteen hankalalle emotionaaliselle tilallemme tai traumallemme. Kun alamme olla läsnä kehossamme, on se jo askel Terveyttä kohti.

Myös biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa on Felt sensen käsite käytössä ja sillä ohjataan hoidettavaa kohti Terveyttä. Miten se sitten tapahtuu? Ennen hoidon aloittamista, hoitaja tuo hoidettavan huomiota tämän oman kehon tuntemuksiin. Kun ihminen voi keskittyä tuntemaan jotain konkreettista, kuten tuntemuksia kehossaan, hän voi nimetä ja paikantaa tuntemuksiaan: tyhjyyttä sydämessä, tilaa vatsan alueella, lämpöä käsissä, kylmää selässä. Näin hän voi irrottautua tarinastaan ja saa ololleen enemmän tilaa kuin pelkän pään.

Joogan asanaharjoittelu on kiistämättä loistava tapa kehittää herkästi tunteva keho, jonka avulla ihminen voi työskennellä laajemmassa tilassa oman keho-mielensä kanssa. Asanat eivät auta, jos harjoittelu on asettunut kilpailuasetelmiin tai jos se saa liikkeelle sisäisen taistelun tai jos sen avulla haluaa saada tyydytystä asanoissa kehittymisestään. Ainoastaan kun kehoa työstetään rakkaudella, se antaa enemmän tilaa tuntemuksillemme. Se voi ottaa enemmän vastaan ja se voi vaivattomammin päästää myös irti.

Vaikka olen itse opettanut jo suhteellisen pitkään joogakoulutuksissani tuntemuksien nimeämistä eli Felt senseä, vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten valtavan tärkeästä käsitteestä on kyse. Monet ihmiset taistelevat itsensä hyväksymisen kanssa. Olen tavannut lukuisia oppilaita, joilla on huono omanarvontunto ja siten he kärsivät myös epävarmuuden tunteista. Kuka tahansa voi yrittää vakuuttaa mieltään siitä, että on riittävä sellaisena kuin on, mutta jos keho ei suo rauhaa ja vakautta, se ei toimi. Mitä tahansa voi kuvitella, mutta se on pelkkää kuvitelmaa. 

Olen saanut nähdä miten Felt sense muuttaa asioita. Jos esimerkiksi tunnet olosi tiukaksi, sinun pitäisi hyväksyä se. Nimittäin, jos hyväksyt tiukkuuden tunteesi, hyväksyt itsesi. Et voi hyväksyä itseäsi ja olla hyväksymättä sitä, mitä tunnet. Se, mitä tunnet, on totta. Siispä hyväksy aina se, mitä tunnet! Hyväksymällä sen, mitä kehossasi tunnet, hyväksyt itsesi syvemmin kuin jos hyväksyt itsesi, sillä Felt sense on aina kokemus tässä ja nyt. Kun taas tuo ”itse” voi hyvinkin olla vain itse luomamme mielikuva, jota ruokimme. 

When I was a spermatozoon

The biodynamic approach to life and to the human being has made me want to adventure among some visions and atmospheres before my birth. I’ve also created meditation for my Sacral yoga trainings where people in a very relaxed state go to the time before their birth. My inspiration has been this great video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 in which you can see what enormous powers are moving even before the conception and how much exciting things happen before the sperm cell unites with the egg cell.

When does our life actually begin? From a medical standpoint an individual life starts much later that from a biological perspective. If we just move back getting rid of everything we have accumulated during our life, we can quite easily feel how we as spermatozoon pushed our way with hundreds of millions of others and gave all we got to that spurt. It was the sparkle of our life conducting the sperm cell. 

In one of my Sacral Yoga trainings after the meditation a student shared her feelings that touched all of us. She described how she could feel in her body how she was in a hurry. There was also a direction she knew. Arrived to the destination, it was not a feeling of a winner, but a sudden and enormous feeling of emptiness. The energy wasn’t going forward anymore and there was nothing to do, you couldn’t continue the way you already knew. An abrupt stop, a freezing. You were trapped. You felt you’re dying.

This student wasn’t the only one to feel a kind of disappointment and even injustice at the moment when the egg closed the sperm inside of her. All this ”death” was followed by silence, peace, love and a good feeling.

From the yogic point of view, it’s interesting to see how we are somebody, an ego, even when we are a sperm cell. We don’t have a psyche, we are not individuals, but what we do have, is the instinct for life. We encounter the death of our ego before we are born, when the egg takes us and transforms us to something else. 

And why not keep this in mind? This spiritual experience is what the whole life is about: the fear of death until we surrender. It’s nothing but a series of moments of horror and acceptance. 😄 It’s good to understand that as an individual we are continuously transformed by life and sometimes we are so attached to what we were, that we don’t allow life to go on. It feels wrong to us. It feels we are not ready to step into the new. But we need to.

NOTRE ÉGO PRÉNATAL

L’approche biodynamique à la vie et à l’homme m’a poussé à m’aventurer aussi dans les temps prénataux avec mon imagination et le mémoire de mon corps. J’ai égalementi créé une méditation pour mes formations du Yoga sacral où les élèves partent visiter ces temps dans une détente profonde. L’inspiration a été prise de cette excellente vidéo https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 dans laquelle nous pouvons voir quelles forces énormes précèdent la conception et combien de choses extraordinaires ont lieu avant que le spermatozoïde rencontre l’ovule. 

Quand commence notre vie? Selon la perspective de la médicine, la vie individuelle commence plus tard que selon un point de vue biologique. Si nous reculons dans le temps en nous débarrassant des choses que nous avons accumulées durant notre vie, nous pouvons facilement imaginer comment c’était de nager avec les centaines de millions d’autres spermatozoïdes dans les espaces incroyables en nous lançant dans cette bataille. C’était l’étincelle de notre vie qui nous conduisait.

Dans un de mes groupes de Yoga Sacral, une élève a partagé quelque chose qui nous a touché tous. Elle décrivait, comment elle sentait la précipitation en elle. Elle était pressée d’arriver. Elle sentait également la direction qui était très claire. Mais une fois arrivée à destination, elle n’a pas crié victoire. Au contraire. Il y avait un figement et un énorme vide qui traversait tout. L’énergie ne bougeait plus vers l’avant. Un arrêt abrupt. Prise au piège. Une mort.

Cette personne n’était pas du tout la seule à avoir des sentiments semblables lorsque l’ovule lentement et avec détermination s’est fermé autour du spermatozoïde. C’était vécu comme une déception, une injustice même! Mais cette déception était suivie par un silence, une paix et un sentiment d’amour.

Du point de vue du yoga, il est intéressant de constater, comment nous sommes quelqu’un, un égo, dès à ce stage de spermatozoïde! Nous n’avons pas de psyché, nous ne sommes pas encore des individus, mais nous avons un instinct de vie à nous! Nous vivons donc déjà une première mort de notre égo avant la naissance au moment où l’ovule nous “avale” et nous transforme en quelque chose d’autre.

Il faut pas oublier cette expérience spirituelle ni cette série d’évènements pré-natale, parce que la vie n’est que ça: une série des moments d’horreur et d’abandon. 😆 En tant qu’individus, nous sommes constamment transformés par la vie et parfois ça nous paraît injuste. Dès qu’on a un moment de clarté pour savoir qui on est, c’est fini dans le moment qui suit. Il faut accepter qu’on est déjà quelqu’un d’autre.

KUN MINÄ SIKISIN

Biodynaaminen lähestymistapa elämään ja ihmiseen on saanut minut seikkailemaan mielikuvissa ja tunnelmissa myös syntymääni edeltäviin aikoihin. Sakraalijoogakoulutuksissa olen teettänyt meditaatioita, joissa lähdetään liikkeelle aikaan ennen hedelmöittymistä. Inspiraationa on toiminut tämä upea video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4, jossa näkyy, millaiset valtavat voimat ovat liikkeellä ennen hedelmöittymistä ja miten paljon jännittäviä asioita tapahtuukaan ennen kuin siittiö kohtaa munasolun.

Mistä alkaakaan elämämme? Lääketieteellisesti se alkaa yksilönä paljon myöhemmin kuin biologisesti. Jos vain siirrymme ajassa taaksepäin karsien kaiken, mitä elämän matkalla meihin on kertynyt, voimme helposti eläytyä siihenkin kun siittiönä taistelimme hillittömän matkan satojen miljoonien muiden siittiöiden seassa niidenkin ponnistaen voimansa äärimmilleen. Siellä kulki meidän elämämme kipinä.

Yhdessä Sakraalijoogaryhmistä eräs oppilas jakoi tunnelmiaan ja se kosketti meitä kaikkia muita. Hän kuvasi sen, miten tunsi miten kiire oli. Oli myös suunta. Kun tultiin määränpäähän, oli kuitenkin voittajuus kaukana, kun kaiken läpäisi valtava tyhjyyden tunne. Energiaa ei voinutkaan suunnata eteenpäin, juuri kun siihen oli tottunut. Yhtäkkiä tuli pysähdys, jähmettyminen. Oli ansassa. Tuli kuolema.

Tämä ihminen ei ollut suinkaan ainoa, joka koki, miten munasolun päättäväinen ja sisäänsäimevä voima oli pettymys ja tuntui jopa siltä, että siinä tapahtui suuri vääryys. Tätä kaikkea tosin sitten seurasi hiljaisuus, rauha, rakkaus ja hyvä olo.

Joogamielessä on mielenkiintoista, miten me jo siittiöinä olemme joku, ego. Meillä ei ole psyykettä, emme ole yksilöitä, mutta meillä on elämänvietti. Me kohtaamme egomme kuoleman jo ennen syntymäämme, kun joudumme munasolun kaappaamaksi ja muutumme toiseksi.

Se tapahtumasarja ja nuo henkiset kokemukset onkin hyvä pitää mielessä, sillä koko elämämme ja myös kuolema on sitä samaa kauhun ja antautumisen tapahtumasarjaa. On parempi ymmärtää, että elämä myöskin yksilönä on transformaatiota, joka hetkittäin tuntuu vääryydeltä. Halusin olla se, joka olin enkä vielä ollut valmis olemaan se, mikä olen nyt. Mutta nyt on oltava.

Photo by Anne

children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.