Meanders of the road

According to Patañjali the causes of suffering can be put in five different categories. They are mentioned in Sādhana pāda, the second chapter in the Yoga sūtra. These causes called kleśas reside in different layers in us. We face two first of them in the mental layer, two others that follow in the list are something we encounter in the emotional layer and the last one has to do with our instinctual layer. The kleśas are challenges, but they are also a way to understand more deeply our human nature and our developmental history.

Avidyā and Asmitā are our mind’s stumbling blocks, but they also include the opportunity to grow. Avidyā means the lack of awareness about our mind’s relation to our real self. Asmitā is the degree of our self-centeredness. To put it simply one could say that higher the level of awareness and lesser the degree of self-centeredness, the less we suffer. The better the life.

Rāga and Dveṣa are in connection with our emotional layer. Rāga is a concept which stands for desires that our mind constantly creates and that our emotions accompany. What makes us unhappy is running after the desires or building our life around the desires. Dveṣa, the aversion, makes us equally unhappy. The dislikes take us away from reality, because we want to avoid something that is there. The reason for that is our inability to live through our emotions.

Abhiniveśāḥ means fear of death and this kleśa is in the instinctive brain. We have inside of us the survival instinct we can’t control. Life in us is stronger than our mind or emotions. We want to live or at least we don’t want to die. Even if in our mind and emotions we could wish to die, the instinct for the self preservation is deeper than our wish.

A yoga practitioner can use these concepts to investigate him/herself. This list of five items doesn’t make sense if we consider it only on a mental or behavioral level. Let’s take a little more recent point of view with the American physician and neuroscientist Paul MacLean. He came up in the 1960s with a model where the human being has three brains in one package. It’s called triune brain. The reptilian brain developed more than a hundred millions of years ago. Then later developed the limbic system which registers the emotional pleasure and pain. The last period in the development gave the neo-cortex about 40 000 years ago. The higher brain functions are located on the neo-cortex.

These systems take care of us each in their own particular way. The reptilian brain help us in emergency situations where our mind would be helpless and our emotions could make our reactions too slow. This brain is responsible for our survival. The limbic system includes desires and aversions which are not easy to change. Also the limbic brain has autonomic functions and it’s conditioned to link certain physical sensations to certain emotions. If these two brains have a lot of disturbances like imprints from the past, we can’t live fully the intellectual possibilities of the neo-cortex.

When we link those kleśas Patañjali talks about to these different brains, we see that the two first of them sit on the neo-cortex. The kleśas connected with emotions are in the limbic brain. The hardest of kleśas, Abhiniveśāḥ, the fear of death resides in our reptilian brain, but also in two other brains. Before the two more recent brains are in harmony, we can’t get through with consciousness into that fear in our reptilian brain.

In yoga you don’t just repair your emotional life, but you change your nervous system in its very foundation. The yoga practitioner makes his/her way through all these cerebral layers to change the reptilian brain. The ancient yogis new how to travel those meanders to the reptilian brain and how to tame that brain. With the breath. We can’t directly examine our brain, but we can connect to it with our breath. We can communicate with it via breathing. That’s the language the brain understands.

1918910_925625860856950_1869990494448406819_n

LES MÉANDRES DE LA ROUTE

Patañjali a classé les causes de la souffrance dans cinq catégories distinctes. Ces catégories sont appelées kleśas et elles sont expliquées dans le deuxième chapitre du Yoga sūtra, Sādhana pāda. Les kleśas se manifestent dans les différentes couches en nous. Les deux premiers apparaissent dans le mental, les deux suivants dans les émotions et le dernier est connecté avec notre instinct de survie. Les kleśas sont des défis, mais en plus de ça, ils nous offrent un moyen de comprendre plus profondément notre nature humaine ainsi que l’histoire dévéloppementale de l’être humain.

Avidyā et Asmitā sont des pierres d’achoppement du mental, mais ce sont également des opportunités pour une vraie maturité. Avidyā veut dire l’ignorance à l’égard de la relation entre notre mental et notre vrai être. Asmitā est le degré de notre égoïsme. Ensemble cela pourrait être interprété comme ça: Plus notre niveau de conscience est élevé et moins nous sommes centrés sur nous-mêmes, moins nous souffrons. Moins nous souffrons, plus belle est la vie.

Rāga et Dveṣa sont connectés à notre vie émotionnelle. Rāga est un concept traduisant le désir que notre mental recrée sans cesse accompagné par nos émotions. Ce qui nous rend malheureux, c’est de courir après les désirs et de construire notre vie à partir et autour d’eux. Dveṣa, l’aversion, nous rend également malheureux. Nous voulons éviter quelque chose qui existe, car nous sommes incapable d’y faire face émotionnellement.

Abhiniveśāḥ veut dire la peur de la mort et son lieu de résidence est dans le cerveau instinctif. À l’intérieur de nous, nous avons l’instinct de survie que nous pouvons absolument pas contrôler. La vie est plus forte que notre mental ou nos émotions. Même si notre mental était prêt à lâcher prise, l’instinct de survie nous sauverait. Il est plus profond que notre souhait.

Un praticien de yoga peut se servir de ces concepts pour s’interroger. Cette liste de cinq sujets ne nous donne pas beaucoup, si nous la considérons uniquement au niveau mental ou comportemental. Juxtaposons à la vision de Patañjali celle du médecin et neuroscientifique américain Paul MacLean, qui présentait son modèle du cerveau humain (cerveau triunique) dans les années 1960. Il prétendait que le cerveau contient en fait trois cerveaux. Le cerveau reptilien s’est développé il y a plus de cent million d’années. Après, s’est mis en place le système limbique qui tient un registre des plaisirs et peines émotionnels. La dernière période qui a vu naître le néo-cortex remonte à 40 000 ans. Les fonctions plus sophistiquées du cerveau se situent dans le néo-cortex.

Ces cerveaux, ces systèmes s’occupent de nous chacun à leur propre manière particulière. Le cerveau reptilien nous est utile dans les situations de danger et d’urgence où notre mental pourraient ralentir nos réactions et où nos émotions pourraient être trop compliquées. C’est le cerveau responsable de notre survie. Le système limbique a aussi des fonctions autonomes, mais en plus, il inclut les désirs et les aversions et les lie à certaines sensations physiques. Il est donc conditionné. Lorsque les deux cerveaux plus bas et plus anciens sont en harmonie, ça nous permet de vivre plus par notre néo-cortex intelligent.

Si nous faisons le lien avec les kleśas et les différents cerveaux, nous pouvons constater que les deux premiers kleśas se situent dans le néo-cortex. Les kleśas qui sont liés aux émotions se trouvent dans le cerveau limbique. Le plus dur des kleśas, Abhiniveśāḥ, la peur de la mort, réside dans le cerveau reptilien, mais aussi dans les deux autres cerveaux. Les deux cerveaux plus superficiels doivent avoir trouvé un équilibre avant que nous puissions atteindre consciemment cette peur instinctuelle. Sinon, nous ne pouvons pas aller plus loin dans la profondeur du cerveau.

Dans le yoga, nous ne réparons pas seulement notre vie émotionnelle, mais nous transformons notre système nerveux dans sa constitution. Le praticien du yoga fait ce voyage dans les couches cérébrales. Les yogis des temps anciens savaient comment avancer dans les circonvolutions jusqu’à notre cerveau reptilien et comment apaiser ce cerveau. C’est par la respiration. Nous ne pouvons pas examiner directement notre cerveau, mais nous pouvons nous connecter à lui par notre respiration. Nous communiquons avec le cerveau par la respiration. C’est la langue du cerveau.

KIEMURAISELLA TIELLÄ

Patañjalin näkemyksen mukaan ihmiselämän kärsimyksen syyt tiivistyvät muutamaan pääkohtaan. Ne on mainittu Joogasutran toisessa luvussa, Sādhana pādassa. Nämä kärsimyksen syyt eli kleśat ovat psyykemme eri kerroksissa. Yhdet ovat mielessä, toiset tunne-elämässä ja yksi niistä on viettipuolessamme. Samalla kun niihin kiteytyy haasteita, ne ovat käsitteitä, jotka johdattavat meitä syvemmälle ihmisyyteemme ja kehityshistoriaamme.

Avidyā ja Asmitā ovat toisaalta mielemme kompastuskivet ja toisaalta sen kasvumahdollisuudet. Avidyā on tietoisuutta mielemme suhteesta todelliseen minuuteemme ja Asmitā liittyy itsekeskeisyytemme asteeseen. Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että mitä korkeampi tietoisuudentaso ja mitä vähemmän itsekeskeisyyttä, sitä vähemmän kärsimystä. Sitä parempi elämä.

Rāga ja Dveṣa liittyvät emotionaaliseen puoleemme. Rāga on käsite, joka edustaa haluja, joita mielemme jatkuvasti kehittää ja joihin tunteemme lähtevät mukaan. Onnettomaksi meidät tekee halujen perässä juokseminen ja elämämme kiertyminen niiden tyydyttämisen ympärille. Samoin epämiellyttäväksi kokemamme asiat, Dveṣa, vievät meitä todellisuudesta pois. Kierrämme joitain asioita kaukaa, koska emme halua kohdata niitä. Syyt ovat yleensä tunteiden kohtaamisen vaikeudessa.

Abhiniveśāḥ eli kuolemanpelko liittyy taas perusvietteihimme. Meillä on itsesäilytysvietti, jota emme voi ohjailla. Elämä meissä on vahvempi kuin mielemme ja tunteemme. Haluamme elää tai emme ainakaan halua kuolla. Voimme mielessämme ja tunnetasollakin haluta kuolla, mutta syvemmällä viettitasolla meissä on elämän jatkamisen tarve.

Joogaaja voi käyttää näitä viittä eri käsitettä itsensä tutkimiseen. Niitä pitää tarkastella eri kohdissa itseämme, ei pelkästään mielenliikkeiden tai käytöksen tasolla. Otetaan Patañjalin rinnalle tuoreempaa näkökulmaa. Yhdysvaltalainen lääkäri ja neurotutkija Paul MacLean esitti 1960-luvulla mallin (kolmiaivoteoria), jossa ihmisellä on kolmet aivot yhdessä paketissa. Liskoaivomme ovat kehittyneet yli sata miljoonaa vuotta sitten. Sen jälkeen kehittyi limbinen järjestelmä, joka vastaa tunne-elämästämme. Se rekisteröi nimenomaan mielihyvän ja mielipahan tunteet. Viimeinen kehitysvaihe ajoittuu noin 40 000:n vuoden taakse, jolloin aivokuori kehittyi. Siinä sijaitsevat tietoisuus ja korkeammat aivotoiminnat.

Nämä järjestelmät pitävät meistä huolta kukin omalla tavallaan. Liskoaivot hoitavat meidät vaaratilanteista, joissa mielemme on neuvoton tai joissa emootiot voisivat hidastaa tai monimutkaistaa reaktiotamme. Se vastaa henkiinjäämisestämme. Limbiseen järjestelmään liittyvät halut ja vastenmielisyydet. Niitäkin on vaikea muuttaa. Limbisessä järjestelmässä on autonomisia toimintoja ja sen lisäksi se on ehdollistunut yhdistämään tietyt fyysiset tuntemukset tiettyihin tunteisiin. Jos näissä kaksissa aivoissamme on paljon häiriöitä, jälkiä menneistä kokemuksista, emme pääse nauttimaan luovan ja älyllisen aivokuoren tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun liitämme nuo Patañjalin esittämät kleśat näihin aivojen kerrostumiin, niin ylimpänä aivokuorella on luonnollisesti nuo kaksi ensimmäistä tietoisuuteen liittyvää kleśaa. Tunteisiin liittyvät kleśat ovat limbisen järjestelmän alueella. Haasteellisin kleśa, Abhiniveśāḥ, eli kuoleman pelko, sijoittuu liskoaivoihimme kaksien muiden aivojen lisäksi. Patañjalin kommentaattorien mukaan vaikein käsiteltävä asia on kuolemanpelko. Ennen kuin pinnallisemmat aivojen kerrokset ovat tasapainossa, tätä pelkoa ei voi edes aidosti lähestyä. Emme pääse niin syvälle itsessämme tietoisuuden avulla.

Joogassa ei ole kyse pelkästään tunne-elämän korjaamisesta, vaan koko hermostomme konstituution muuttamisesta. Muutamme liskoaivojemme toimintaa. Joogaajan tuleekin kulkea tiensä näiden aivojen läpi tuoreimmasta kehityshistoriallisesta kerroksesta vanhimpaan. Muinaiset joogit tiesivätkin miten nuo kiemuraiset polut kuljetaan liskoaivoihimme asti ja millä keinoin tuokin aivojemme osa tyyntyy. Hengityksellä. Emme voi suoraan tutkia aivojamme, mutta voimme olla niihin yhteydessä hengityksemme avulla. Me voimme viestiä aivoillemme hengityksellä. Hengitys on aivojen äidinkieli.

Photo by Otto Tarvainen

Advertisements

Equal to life

Patañjali’s Yoga Sūtra text is a theoretical presentation of the spirituality of the human being. It emphasizes the mind’s role as a main disturbance factor in the beautiful stream of life. One characteristic of the mind is that it doesn’t keep still and another one is that it makes comparisons. In some contexts we use this skill in a fruitful way, but very easily it becomes a function that dominates our mind. Comparing things is like being a bouncing ball between two poles never reaching one or the other. Comparison is easy, but makes us miss the real thing. The thoughts go so quickly between things that we don’t have time to feel even one thing.

More I’ve made research on myself and longer I’ve been teaching yoga, clearer the picture about Patañjali’s message has become in practice too: What’s essential in being human and what’s difficult in life? These two enigmas could be put in one sentence. How to be yourself? How to be naturally in your own body and how to enjoy life without adding anything extra to it and without repressing it? Anything you add is pretention, which is nothing but ego’s need to expose some things and not all of you. What makes life difficult is when you’re against it. When you don’t listen to your real sensations and you don’t express your authentic feelings.

In the Western society many things are built around comparison and competition, but the deepest in us can’t compete. The truth doesn’t accept these categories. The truth is. In yoga the goal is to get your mind on the same wavelength with the reality. That’s why comparison has no place. It never tells anything essential of its objects, only about their relation to something else. It’s useful to connect with things directly. How would you feel about them, what would you think about them and what would you say about them without comparison?

In my teaching I encourage people to leave their fixed identities to meet themselves and to talk about themselves without comparison. No comparison to earlier state, imaginary state or other people. This is how everything gets neutral, the energies come back to this moment and you feel good. I recommend to give a try for not comparing.

16265975_1224765504276316_5327524399488255175_n

QU’EST-CE QUI ÉGALE LA VIE?

Le Yoga sūtra de Patañjali est une présentation sur la spiritualité humaine. Il met en évidence le rôle perturbateur du mental dans l’écoulement de la vie. L’un des caractéristiques du mental est qu’il ne tient pas en place, il bouge, et un autre, est qu’il fait des comparaisons. Dans certains contextes, nous utilisons cette capacité intelligemment, mais souvent elle prend toute la place. Comparer les choses entre elles est un peu comme une balle qui rebondit sans discontinuité entre deux pôles sans jamais s’arrêter ni sur l’une ni sur l’autre. La comparaison est facile, mais ainsi, nous perdons l’essentiel. Les pensées vont tellement vite entre les choses que notre corps n’a pas le temps de sentir quoi que ce soit.

Plus j’ai fait des recherches sur moi-même et plus j’ai enseigné le yoga, plus clair est devenu le point de vue pratique du texte de Patañjali. Qu’est-ce qui est essentiel dans la vie humaine et qu’est ce qui y est difficile? C’est en fait les deux côté de la médaille. En une question: Comment être soi-même? Comment vivre naturellement dans son propre corps et comment profiter de la vie sans y ajouter quoi que ce soit et sans réprimer quoi que ce soit dans l’expression de la vie? Ce qu’on ajoute, c’est la prétention, qui n’est rien d’autre que les besoins de notre égo d’exposer certaines choses et pas toutes. Ce qui est contre la vie, c’est quand nous n’écoutons pas nos ressentis réels et que nous n’exprimons pas nos sentiments authentiques.

Dans la société occidentale, beaucoup a été construit sur la comparaison et la compétition, mais l’essentiel en nous ne peut pas être en compétition. La vérité n’entre pas dans ces catégories. La vérité est. Dans le yoga, le but est d’accorder notre mental avec la même longueur d’onde que la vérité. La comparaison n’y a aucune place. Par elle, nous ne disons jamais rien d’essentiel, mais nous voyons les choses en relation avec quelque chose d’autre. C’est très utile de voir les choses sans comparer. Qu’est-ce que nous ressentons, alors? Qu’est-ce que nous pensons d’elles? Et que pourrions-nous dire d’elles?

Dans mon enseignement, j’encourage les gens à laisser les identités fixes pour pouvoir se rencontrer soi et je leur demande de parler d’eux/elles-mêmes toujours sans comparaison. Pas de comparaison avec ce qu’il y a eu avant, pas avec l’imaginaire et pas avec les autres. C’est comme ça que tout devient neutre, les énergies reviennent à nous, elles se concentrent au moment présent et nous nous sentons bien. Je vous recommande d’essayer de parler sans comparaison.

YHTÄ SUURI KUIN ELÄMÄ

Patañjalin joogasutrateksti on kirjallinen esitys ihmisen henkisyydestä ja siitä, miten mieli sakeuttaa kaiken ja häiritsee muuten niin kauniisti virtaavaa elämää. Mielen eräs ominaisuus on se, ettei se pysy paikallaan. Eräs toinen on vertailu. Joissain tilanteissa me käytämme tätä kykyä hedelmällisesti, mutta monesti käy niin, että vertailu ottaa vallan ajatuksissamme muutenkin. Vertailu on kuin pallottelisi palloa kahden kohteen välillä pysähtymättä kumpaankaan. Vertailu on helppoa, mutta saattaa jättää huomiotta olennaisen. Ajatuksemme kulkevat niin vinhasti asioiden väliä, ettemme ehdi kehollamme tuntea kumpaakaan.

Mitä kauemmin olen itseäni tutkinut ja mitä kauemmin joogaa opettanut, sitä selvemmin on käytännössäkin piirtynyt esiin Patañjalin sanoma. Mikä ihmisenä olemisessa on toisaalta olennaisinta ja toisaalta vaikeinta? Ne ovatkin saman asian kääntöpuolet. Olla oma itsensä. Olla omassa kehossaan luontevasti ja nauttia elämästä mitään turhaa siihen lisäämättä ja mitään siihen kuuluvaa siitä pois jättämättä. Turhaa on kaikki teeskentely, joka lähtee egon tarpeesta nostaa vain tiettyjä asioita esiin. Väärin on olla ilmaisematta todellisia tunteitamme ja tuntemuksiamme autenttisesti.

Länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon rakentunut vertailun ja kilpailun ympärille, mutta syvin meissä ei kilpaile. Totuus ei asetu tällaisiin luokkiin. Se on. Joogassa on tarkoitus saada mieli totuuden kanssa samalle aallonpituudelle. Siksi vertailu kannattaa jättää kokonaan pois. Se ei kerro koskaan mitään todellista kohteestaan, vaan pelkästään asioista suhteessa joihinkin muihin asioihin. On hyvä opetella etsimään kohteen ydin ja katsoa miten sen voi kohdata ilman mitään vertailua. Mitä siitä tuntisi, ajattelisi, sanoisi? Miten sen kohtaisi suoraan?

Omassa opetuksessani kannustan ihmisiä jättämään keinotekoiset identiteettinsä, jotta he voivat kohdatam itsensä ja puhua itsestään ilman vertailua. Ilman vertailua aikaisempaan, kuviteltuun tai muihin. Silloin kaikki neutraloituu, tulee tähän hetkeen ja tuntuu hyvältä. Suosittelen kokeilemaan millaista elämä on ilman vertailua!

Photo by Otto Tarvainen

🌟 Your light 🌟

Is it so that the meaning of education and civilization has been glorified to such extent that several generations have grown to blindly believe the knowledge also brings happiness? With knowledge and education life gets richer for sure, it gets more colours and brings new opportunities, but the amount of knowledge has nothing to do with the real happiness.

In my yoga classes I meet people with different educational backgrounds. Today almost all the people have accumulated fairly much knowledge, but one reason they come to yoga is because they have lost the connection with themselves. They can’t figure out where they are in this picture.

The practice of yoga can bring a solution. You can start the research of who you are under the knowledge and your experiences in life. Unless the same set up takes place in yoga. Some people go on collecting yoga knowledge, workshops, traditions and they run from one teacher to another, but they don’t find the way to their real self. Even in yoga they fly by the real thing.

In yoga as in life the knowledge has a lot of meaning, but the real peace means a connection with yourself underneath words and thoughts. The connection means being in your core. When you try to go on with someone else’s discoveries and experiences in this field, you’ll never reach the destination. Especially in yoga you can’t go on forever learning things someone else discovered. Yoga is about being here and now, not going forward. Being on your own and feeling your own light. Your light guides you.

🌟 NOTRE PROPRE LUMIÈRE 🌟

Est-ce que l’importance de l’éducation a été tellement glorifiée que plusieures générations ont été élevées dans la conviction aveugle que l’éducation puisse donner aussi le vrai bonheur? Par l’éducation nous avons bien naturellement des couleurs différentes dans la vie et nos connaissances nous fournissent des tas de possibilités, mais la quantité de connaissances ne garantit pas le bonheur.

Dans mes cours de yoga, je rencontre des gens avec différents niveaux de formation. Il y en a qui ont une bonne éducation et des connaissances parfois énormes et spécifiques, mais une des raisons pour laquelle ces personnes viennent au yoga, c’est qu’elles ont perdu la connexion avec leur for intérieur.

La pratique du yoga peut apporter une solution. Nous pouvons commencer la recherche en creusant sous les connaissances. À moins que la même chose continue dans le yoga. Il y en a qui collectent des stages, des traditions, fréquentent des enseignants différents, mais ne trouvent toujours pas eux/elles-mêmes, car ils/elles se cherchent en dehors d’eux/elles-mêmes.

Dans le yoga aussi bien que dans la vie, les connaissances sont importantes, mais la paix véritable se trouve dans la connexion avec notre vrai être. Si nous essayons de profiter des connaissances, des découvertes ou des expériences de quelqu’un d’autre, nous manquons notre cible. Le yoga veut dire être présent, et non courir. Être autonome et connaître sa propre lumière. Notre lumière nous guidera.

21994335_1446993332053531_5006598022994937525_o

🌟 OMA VALOMME 🌟

Onkohan sivistyksen merkitystä korostettu niin paljon, että monta sukupolvea on kasvanut sokeaan uskoon sen suhteen myös onnellisuuden takeena? Tiedon ja koulutuksen myötä elämä saa tietenkin paljon sävyjä ja siitä nousee erilaisia mahdollisuuksia, mutta tietomäärä ei korreloi sen syvän onnellisuuden kanssa, josta joogassa puhutaan.

Näen tätä omilla joogakursseillani, joilla tapaan ihmisiä hyvin erilaisista koulutustaustoista. Monet ihmiset ovat kerryttäneet itseensä tietoa, mutta yksi syy miksi he tulevat joogaan, on se, että he ovat kadottaneet yhteyden itseensä.

Jooga voikin tuoda ratkaisun. Ihminen voi lähteä etsimään itseään tietomääränsä alta. Ellei sitten sama jatku myös joogassa. Jotkut nimittäin haalivat tietoa, kursseja, oppeja ja opettajia, mutta eivät löydä yhteyttä siihen keitä ovat. He kiitävät jälleen itsensä ohi.

Tieto on tärkeää yhtä lailla joogassa kuin elämässäkin, mutta todellisen rauhan saavuttamiseen tarvitaan yhteys itseen. Sellainen yhteys, jossa voi todella kohdata ydinminänsä. Jos yritämme edetä jonkun muun kokemuksilla, emme koskaan löydä perille. Siksi jooga on pysähtymistä, ei eteenpäin menoa. Joogassa ei kysytä muilta, eikä myöskään loputtomiin opetella muiden kokemia asioita tai yritetä samastuta niihin. Jooga on riippumattomuutta ja se taas tarkoittaa sitä, että henkisesti olemme oman valomme varassa. Oma valomme ohjaa meitä.

Photo by Otto Tarvainen

unconditional love

The meaning of words is mostly defined by the way we use them. When we want to know a correct definition of a word the dictionaries help us – and then we agree or not with the definition, because sometimes our own mind gives other connotations to the words. We all have our own idiolect, our own language. Luckily however some kind of confluence of our language and other people’s languages exists most of the time.

The practice of yoga doesn’t make language useless, but it makes the yoga practitioner certainly more aware of the limits of any language when it comes to the deepest feelings in us. A word that must have endless interpretations is love. Everybody has the right to give his or her own definition to love. It is our love. Because love is a personal experience it’s hard to find an agreement on the lexical level that would satisfy everybody. Of course, we agree on many things about it, but not all.

Love is a complicated word, because of the complexity of love. But what about the term unconditional love? I’ve been trying to understand the raison d’être of this word. I find it at least ambivalent, but most of the time completely absurd, because in my mind love can only be unconditional. If there are conditions, then it’s not love. It’s something else. We do feel love and that creates expectations, attachments and even dependencies because of the emotions. These emotions are conditioned.

http://zaazu.com

I’m loved by my family, my friends and maybe some people whose love I ignore. My family loves me, because I’m part of them. Because of the biology. There’s a condition, the family ties. My friends love me, because they like my features, my character and they feel they get something from me. It’s certainly sincere, but there’s a condition: They find me likable.

It’s quite rare we can really be touched by unconditional love. I’ve had that experience and that’s something unforgettable. In some moments when my life was really tough, I felt worthless or when I felt I had nothing to give, a complete stranger to me helped me, gave me something, looked at me with tenderness and understanding. That was a moment I could feel a goodness that I would call unconditional love. The impossibility to give something in return, even if I wanted, was crucial. I was loved unconditionnally.

AMOUR INCONDITIONNEL

La signification des mots est définie par la façon dont nous les utilisons. Si nous souhaitons connaître la définition correcte d’un mot, nous pouvons avoir recours à un dictionnaire. Parfois nous ne sommes pas tout à fait d’accord avec la définition, car nous avons nos propres connotations. Nous avons tous notre idiolecte, notre langage à nous. Heureusement, il y a quand même une sorte de confluence entre notre langage et celui des autres. Sinon…

La pratique du yoga ne diminue pas l’importance de la langue, mais elle rend certainement le praticien plus conscient des limites d’une langue à l’égard des sensations et des sentiments les plus profonds en nous. Le mot qui doit avoir d’innombrables interprétations, est l’amour. Nous avons le droit de définir notre amour, car c’est notre amour à nous. Parce que l’amour est une expérience personnelle, il est difficile de trouver un accord au niveau lexical qui puisse satisfaire tout le monde. Naturellement, nous sommes d’accord sur beaucoup de points, mais nous sommes loin d’être d’accord sur tous les points.

L’amour est un mot compliqué à cause de la complexité de l’amour. Mais, que pensez-vous du terme l’amour inconditionnel? Ça fait des années que j’ai tenté de comprendre la raison d’être de ce terme. Je le trouve au moins ambivalent sinon absurde, car pour moi, l’amour ne peut être qu’inconditionnel. S’il y a des conditions, ce n’est pas de l’amour. C’est autre chose. Bien sûr, on sent de l’amour, et c’est pour ça qu’on a des attentes, des attachements et même des dépendances. Il s’agit des émotions fortes – conditionnées.

http://zaazu.com

Je suis aimée par ma famille, mes amis et peut-être aussi par certaines personnes que j’ignore. Ma famille m’aime, parce que je fais partie d’elle. Il y a des raisons biologiques. Il y a une condition: les attaches familiales. Mes amis m’aiment, parce qu’ils aiment mes caractéristiques, mes façons de faire les choses et ils ont le sentiment de recevoir quelque chose de bien de moi. C’est certainement sincère, mais il y a une condition: Ils me trouvent aimable.

Il est extrêmement rare d’être touché par un amour inconditionnel. J’ai vécu ça et c’est quelque chose d’inoubliable. Dans certains moments dans la vie où je me suis sentie sans valeur, comme si je n’avais rien à donner, il y a eu quelqu’un, un inconnu, qui m’a aidé, qui m’a donné quelque chose, qui m’a regardé avec amour et compassion et c’est là, que j’ai pu sentir une telle bonté que je l’appelle l’amour inconditionnel. Le fait que je ne puisse pas rendre le service à la personne était un facteur important dans cette expérience. J’ai dû me rendre à l’amour inconditionnel.

PYYTEETÖN RAKKAUS

Sanojen merkitys määräytyy pitkälti sen kautta miten me käytämme niitä. Kun haluamme tietää oikean määritelmän, voimme turvautua sanakirjan apuun. Silti voimme tuntea olevamme eri mieltä määritelmän kanssa, koska omassa mielessämme sanoilla on tiettyjä konnotaatioita. Meillä kaikilla on oma idiolektimme, oma kielemme. Onneksi omalla kielellämme on sentään paljon yhtymäkohtia muiden ihmisten kielen kanssa.

Joogan harjoittaminen ei vähennä kielen merkitystä, mutta tekee varmasti harjoittajasta tietoisemman sen suhteen, miten rajallinen kieli on välittämään kaikkein syvimpiä tunteita ja tuntemuksia. Eräs sana, jolla on lukemattomia tulkintoja on rakkaus. Meillä on kaikilla oikeus antaa oma määritelmämme rakkaudesta, koska kyse on meidän rakkaudestamme. Koska rakkaus on henkilökohtainen kokemus, on miltei mahdotonta löytää sanatasolla yksimielisyyttä, joka ulottuisi kaikkiin kielenpuhujiin. Toki olemme yhtä mieltä monesta asiasta tähän sanaan liittyen, mutta emme kaikista.

Rakkaus on monimutkainen sana, koska rakkaus on monimutkaista. Mutta entäpä sitten käsite pyyteetön rakkaus? Vuosia olen yrittänyt ymmärtää mikä edes on tämän sanan raison d’être. Käsite on vähintään ambivalentti, mutta itselleni melkein vailla mieltä. Koen nimittäin, että jos rakkaudessa on ehtoja, ei kyse ole rakkaudesta. Se on sitten jotain muuta. Se voi olla esimerkiksi voimakkaita rakkauden tunteita, odotuksia, kiintymystä ja myös riippuvuutta. Nämä tunteet ovat ehdollisia.

http://zaazu.com

Itse saan rakkautta perheeltäni, ystäviltäni ja myös joiltain muiltakin ihmisiltä. Sukuni rakastaa minua, koska olen osa sitä. Rakkauteen on biologisia syitä. Meillä on sukuside. Ystäväni rakastavat minua, koska he pitävät luonteenpiirteistäni, tavastani tehdä asioita ja koska he saavat minulta jotain. Varmasti heidän välittämisensä on vilpitöntä, mutta siinä on ehto: Heidän mielestään olen miellyttävä.

On äärimmäisen harvinaista saada kokea rakkautta, johon ei liity tällaisia kytköksiä ja ehtoja. Sitä kuitenkin on ja minulle se rakkaus on unohtumatonta. Joinain hetkinä elämässäni, kun on ollut vaikeaa, kun olen tuntenut itseni arvottomaksi, kun on tuntunut, ettei minulla ole mitään annettavaa, olen saanut kohdata jonkun tuntemattoman ihmisen, joka on antanut minulle jotain, tai auttanut minua tai katsonut hellyydellä ja myötätunnolla. Näihin hyvyyden hetkiin liittyi mahdottomuus antaa jotain vastavuoroisesti ja siksi jäljelle jäi vain mahdollisuus antautua toisen pyyteettömälle rakkaudelle.

Burning heart

One thing that yoga usually cultivates in us is our capacity to distinguish right from wrong. Our mind can’t never really know the right from wrong the same way our heart can. But if our heart is not alive, we need to ask our mind or find answers in the common moral rules.

For me personally it’s been fascinating to relive my life’s rights and wrongs through my yoga practice. It has brought up some very ordinary moments of my past which suddenly felt different in my heart. I realized how I had hurt somebody. I hadn’t been connected to my heart back then and that’s why it was possible not to be conscious of some essential parts of reality. I don’t know if I finally hurt anybody. But I do know I hurt my own heart.

In the same way the practice has reminded me unmistakenly if somebody did me wrong even if I didn’t feel it the moment it happened. My heart has remembered also love I was given way back when my mind didn’t see it at all. To x-ray the past has been mostly gratifying, but facing these situations has meant also feelings like shame, disappointment and guilt. The love I could feel later for people I might have hurt in the past was the only feeling that remained. The past was repaired, my heart was repaired.

The yoga practice opens the blocks in our heart. We can’t change the past, but we can look at it with the new eyes, with openness and understanding of the heart. Instead of judging ourselves, we can bring one more layer to yourself of the past. This is also the way to stop guiltifying others. We bring the light of consciousness to the past and make it richer with our love.

I believe that accepting our own blindness or weakness can really help us to accept other people. When we feel they do wrong, we can already anticipate the moment when they see the situation later with their heart. To make them see, anyway, is not our duty. Every heart has its own mysteries, its own rhythm to open up.

IMG_0618

CŒUR EN FLAMMES

Une chose que le yoga nous apprend à cultiver, c’est comment distinguer le bien du mal. Notre mental n’est pas le meilleur instrument pour cet objectif. C’est notre cœur qui possède toutes les qualités pour le faire. Mais si notre cœur n’est pas éveillé, le seul moyen que nous ayons, c’est le dialogue avec notre mental ou les réflexions à l’égard de la morale commune.

Grâce à ma pratique, j’ai pu contempler le bien et le mal de mon passé à plusieurs reprises. Ça a été fascinant. Ça a été un peu comme si les choses arrivaient à la châine à un rythme ralenti. Beaucoup de ces choses n’avaient été que des moments très ordinaires de ma vie jusqu’au moment où j’ai senti un pincement dans mon cœur et une vision a émergé comme une flamme. À ce moment-là, j’ai compris, que j’avais blessé quelqu’un n’ayant pas été connectée à mon cœur et c’est ainsi que j’avais perdu ma sensibilité à l’égard de certaines choses. En fin de compte, il se peut que je n’aie blessé personne, mais ce qui est sûr, c’est que j’ai blessé mon propre cœur.

J’ai également pu sentir les blessures que j’avais subies moi-même dans le passé et qui à l’époque étaient passé inaperçues à mon cœur. Ou bien l’amour qui avait été présent pour moi à un moment dans mon passé, ne m’avait pas touché. Le mental a tout perçu à sa façon et ensuite tout emmagasiné sans cette dimension du cœur. Passer le passé sous les rayons x est très gratifiant. Parfois surgissent des sentiments de honte, de déception ou même de culpabilité. Mais quand le cœur voit, l’amour qui répare tout.

Le yoga ouvre des nœuds de notre cœur et ceci permet à notre mental de voir les choses telles qu’elles sont. Nous ne pouvons pas changer le passé, mais nous pouvons avoir un regard riche sur lui. Il n’y a aucune raison de se sentir coupable, mais il faut plutôt rajouter une dimension de plus à cette personne du passé que nous étions. Ce n’est pas la peine non plus d’accuser les autres de quoi que soit, mais porter la lumière de la conscience sur le passé et la nous enrichir la vie.

Je suis convaincue que plus nous nous comprenons nous-mêmes et plus nous nous acceptons tels que nous avons été, avec des moments d’inconscience, plus facilement nous pouvons comprendre les autres. Aussi quand nous sentons qu’ils font du mal, nous pouvons déjà anticiper le moment où leurs cœurs vont s’attendrir et ils voient la même situation avec leurs cœurs. Il n’est pourtant pas notre devoir de le leur apprendre, ou de les presser à voir. C’est le leur. Chaque cœur a ses propres mystères et son propre rythme pour s’ouvrir.

PALAVA SYDÄN

Eräs asia mitä jooga meissä ihmisissä kehittää on oikean ja väärän erottelukyky. Mielemme ei voi tietää oikeaa ja väärää siinä mielessä kuin sydämemme tietää. Jos sitten sydämemme on tukossa eikä kerro meille mikä on oikein, joudumme turvautumaan mieleemme tai tukeudumme valinnoissamme vallitsevaan moraalikäsitykseen.

Itselleni on ollut mielenkiintoista katsoa oman elämäni oikeaa ja väärää uudelleen ja uudelleen, kun harjoituksen myötä eteeni on lipunut asioita menneisyydestäni kuin hidastetulta liukuhihnalta. Monet näistä asioista olivat olleet vain harmiton osa elettyä elämääni siihen asti kunnes yhtenä päivänä sydämessäni tuntuva välähdys herätti minut tajuamaan miten olin loukannut jotakuta. En ollut ollut yhteydessä sydämeeni ja siten noissa menneisyyden hetkissä on ollut mahdollista sivuuttaa jotakin todella olennaista. Ehkä en loppujen lopuksi edes loukannut ketään toista, mutta haavoitin ainakin omaa sydäntäni.

Yhtä lailla sydämeeni on palautunut niitä hetkiä milloin minua on kohdeltu väärin tai vaihtoehtoisesti suurella rakkaudella. Mieleni oli taltioinut asiat omalla erilaisella tavallaan. Tällainen menneisyyden läpivalaisu on ollut enimmäkseen antoisaa. Se on koskettanut toisinaan häpeällä, pettymyksen tunteilla ja joskus syyllisyydelläkin. Mutta se on koskettanut nimenomaan rakkaudella, joka on korjannut kaiken. Kun olen tuntenut rakkauden, joka olisi ollut paikallaan joskus aikaisemmin, se on ottanut oman paikkansa menneisyydessä.

Jooga ojentaa näitä mutkia meille suoriksi. Eihän menneisyyttä voi muuttaa, mutta sen voi nähdä uusin silmin, kokea laajasti ja ymmärtävästi. Itseään ei tarvitse syytellä, vaan menneisyyden minäänsä voi tuoda uuden tason. Ketään muutakaan ei kannata syyttää, vaan on hyvä antaa tietoisuuden valaista menneitä hetkiä ja näin antaa elämän rikastua entisestään.

Uskon, että oman ajoittaisen sokeutensa hyväksyminen ja itsensä ymmärtäminen todella auttaa meitä hyväksymään muita ihmisiä. Kun koemme heidän tekevän väärin, voimme ehkä jo aavistaa sen hetken, jolloin he joskus vielä näkevät sydämellään. Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole opettaa heitä tai kiirehtiä heitä näkemään. Se on jokaisen oma tehtävä. Jokaisella sydämellä on oma mysteerinsä ja jokaisen sydämen avautumisella oma rytminsä.

Photo by Mari Jannela

Fear factors

There was a time in my past when I understood something important about the anatomy of fear. I had agonized for such a long time and gradually realized why. I had analyzed and handled many different fears one by one inside of me and my mind I had found solutions to each one of them. Some fears came back every once in a while appearing only in certain kind of situations, some others were replayed frequently.

When I was young I was mostly worried about my money situation. I spent a lot of time in finding a solution to how to pay my bills even if the due dates were still far away. I was anxious, I felt awful and couldn’t fall asleep. When I finally fell asleep I was totally tense and full of distress.

I decided not to think of money issues just before sleep or in the night time. It worked. I realized that I naturally didn’t worry about them in the day time at all. My conclusion was that it was not so much about the bills than it was about the time I did the thinking. In the late evening or in the night some things take different proportions and they feel more threatening. I also learned that when the fear takes over, it’s not the best moment to look for a solution. The mind is narrower and less creative.

I was free of worries, because I decided to be and promised myself not to think of them. The fear remained though. Sometimes a very pure feeling of fear emerged. It came often in the night and grabbed my guts. I had a subconscious pressure to find a reason, a cause for that. My mind found often the same cause and if it wasn’t scary enough, I kept on looking for another outer reason. I usually found one to justify my fear. Until I realized that I could allow the fear be in my body without looking for a reason. There is rarely a rational reason to be afraid. Our mind wants a reason to be able to solve the problem over and over again.

The sensation of fear is very human. It means we feel sometimes fragile and unsure just because we are human. When we accept these feelings, the sensation in the body is not restricted or stopped and can then find a flow again. The fear becomes naturally its opposite again, a feeling of warmth and security. We don’t have to be scared. We just need to accept the bodily sensation of fear, integrate it into the whole and not to mix it with things and situations.

IMG_0567

FACTEUR PEUR

Il y a eu un temps dans ma vie où j’ai pu comprendre quelque chose d’important par rapport à l’anatomie de la peur. J’agonisais dans mes peurs pendant des années avant d’arriver au point de voir de quoi il s’agissait vraiment. J’avais pris l’habitude d’analyser et de traiter différentes peurs une par une et j’avais réussi de trouver des solutions dans ma tête à chacune d’elles. Certaines réapparaissaient de temps à autre et certaines d’autres revenaient me perturber plus fréquemment.

Dans ma jeunesse, j’avais des soucis d’argent graves, imaginaires, bien sûr. Je passais des heures à trouver des solutions à savoir comment payer mes factures même si la date limite était encore loin. Je me sentais très mal, j’étais paralysée, ce qui m’empêchait de dormir. Quand finalement, j’ai pu trouver le sommeil, je me suis endormie angoissée.

J’ai pris la décision de ne pas penser à ma situation financière juste avant de me coucher ou aux heures nocturnes. Ça a marché! J’en ai tiré la conclusion que le problème n’était pas l’argent, mais le moment où j’y pensais. Les choses prennent différentes proportions selon le moment, qu’on les considère dans la journée ou bien dans l’obscurité de la nuit. Tout peut nous paraître plus menaçant dans la nuit. J’ai également compris que quand nous sommes installés dans la peur, ce n’est pas le moment de chercher une solution, car notre perspective est déjà plus étroite et le mental moins créatif.

Mais la peur est restée malgré tout. Je n’avais plus de soucis, car j’en avais décidé ainsi et que je m’étais promis de ne pas penser à ceux-ci. C’est là, qu’émergait une peur pure sans aucune attache à quoi que ce soit. Elle arrivait pour me tétaniser au milieu de la nuit et me prenait par les tripes. J’étais sous la pression de trouver une cause, une raison pour ma peur. Très souvent, j’ai trouvé la même cause et au cas où elle n’était pas assez effrayante, je continuais ma recherche de connecter ma peur à une autre chose extérieure. Que j’ai pu trouver et ainsi justifier ma peur. Jusqu’au jour où j’ai accepté la peur dans mon corps sans chercher une explication. Rarement, il y a une raison rationnelle pour avoir peur. Notre mental voudrais être celui qui crée un problème et puis, le résout.

Le sentiment de peur nous prouve que nous sommes humains. Nous sommes humains lorsque nous nous sentons parfois fragiles et uncertains. Lorsque nous acceptons ces émotions, la sensation peut continuer son cheminement dans le corps. Lorsqu’elle n’est pas arrêtée ni contrainte, elle va se transformer en son opposition, un sentiment de sécurité. Nous n’avons pas à avoir peur. Nous devons juste accepter la sensation dans le corps, l’intégrer et jamais la mêler avec les choses et les situations

PELKOKERTOIMIA

Joskus piehtaroituani kauan omissa peloissani, ymmärsin jotain pelon anatomiasta, siitä mistä pelkäämisessä on omalla kohdallani kyse. Olin käsitellyt sisälläni tiettyä pelkoja aina pelko kerrallaan ja löytänyt niihin ratkaisun, ainakin mielessäni. Jotkut pelot ja huolet toistuivat samankaltaisissa tilanteissa ja jotkut taas ilmenivät tiheämmin ja ikään kuin automaattisesti.

Nuorena esimerkiksi raha-asiat tulivat mieleeni nukkumaan mennessäni. Mietin mistä saan rahaa laskujen maksuun, vaikka eräpäivät saattoivat olla vielä kaukana. Hätäännyin, voin huonosti enkä saanut unta. Nukahdin lopulta ahdistukseen.

Kun sitten päätin olla ajattelematta raha-asioita nukkumaan mennessä tai yöllä, huomasin, että en ajatellut niitä muutenkaan enää. Päättelin, että kyse ei ollutkaan raha-asioista eikä laskuista, vaan siitä, että iltayö oli sellaista aikaa, jolloin asiat näyttivät uhkaavammilta kuin päivällä. Siitä opin myös sen, että kun pelko kourii, ei ole aika ajatella. Ei ole sopiva hetki selvittää asioita, kun perspektiivi on kaventunut ja mieli siten menettänyt luovuutensa.

Kuitenkin näissä tilanteissa, joissa lopetin ajattelun, saattoi pelon tunne edelleen olla läsnä. Monesti pelko hiipi sisuksiini ja puristi sisälmyksiäni. Tajusin miten koin alitajuisesti tarvetta löytää pelolle kohteen. Löysin monesti saman kohteen ja jos se ei toiminut, mieleni etsi jotain muuta, mutta aina se onnistui löytämään jonkun ulkoisen kohteen. Sitten taas pelkäsin. Kunnes tajusin, että voin antaa pelon tunteen olla etsimättä sille syytä. Sille kun ei edes ole monestikaan järkiperäistä syytä. Mielemme toivoisi voivansa löytää syyn, jotta pelon voisi selättää.

Kuitenkin pelon tunne on inhimillinen tunne nimenomaan sellaisena tunnetilana, joka tuntuu epävarmuutena, haurautena, ja johon ei ole mitään ulkopuolista syytä. Kun sille antautuu, se muuttuu taas vähitellen vastakohdakseen, lämmöksi ja turvallisuudentunteeksi. Mitään ei tarvitse pelätä. Pelko vain pitää ottaa osaksi elämää kytkemättä sitä mihinkään asioihin.

Photo by Mari Jannela

spiritual bodies

Through my profession I’ve noticed that people usually identify themselves either with their physical body or their spirit. In other words they see themselves either physical or spiritual. Some people have an easy access to both sides of their being, but it can still be difficult to sense both sides simultaneously. Even for those who practice yoga it can be easier to do separately the physical practice and then to have another moment to connect to their inner feelings.

Often those who feel they are mostly their physical body, are not interested in spirituality. Or if they are their spirituality is superficial: it’s not incarnated. But what is a physical body without spirit? Isn’t it a functional and empty cover, a nerveous system?

Those who feel their are primarily spiritual, might overlook their physical body. What is spirituality then without a feeling of incarnation? Maybe floating with thoughts about spirituality and being somewhere else than this world.

When our spirit is alive in our body, the body has a perceptible vibration. Then the spirituality is not thoughts. It’s become a sensitive body which sets limits spontaneously and clearly.

The yoga practice offers a possibility to join these two sides of us and to melt them together, but you have to know how to do it. One goal of yoga is to make us physically spiritual and spiritually physical. The understanding of Prana is the way. It’s about sensing the life energy in the body and connecting to the invisible world through it.

14362573_10207021896815210_3119881727354932195_o

ESPRIT INCARNÉ

Dans mon métier, j’ai constate souvent que les gens s’identifient soit à leurs corps physique soit à leur esprit. Certains sont à l’aise avec les deux facettes de leur être, mais il se peut quand même qu’il soit impossible de les vivre simultanément. Il me paraît qu’il en est ainsi aussi pour les pratiquants de yoga. Il est plus facile de faire une pratique physique à part et prendre séparément du temps pour se connecter à ses sentiments intérieurs.

Souvent ceux qui se prennent plutôt pour un corps n’atteignent pas à la spiritualité. Ils peuvent s’intéresser à la spiritualité, mais comme leur esprit n’est pas vraiment incarné, la spiritualité reste superficielle. Qu’est-ce que le corps physique sans esprit? N’est-ce pas un récipient où le système nerveux fonctionne?

Ceux qui se sentent plutôt spirituels, peuvent mépriser le côté physique de leur être. Mais qu’est-ce que la spiritualité sans le corps physique ressenti? C’est probablement des pensées concernant la spiritualité et une absence du monde réel.

Lorsque notre esprit se manifeste dans notre corps, sa vibration énergétique est bien perceptible. Là, la spiritualité n’est plus des pensées. L’esprit a pris une forme physique et il reconnaît clairement et spontanément les limites saines à l’aide du corps.

La pratique du yoga offre la possibilité d’unir et d’intégrer ces deux facettes de notre être, mais nous devons savoir comment procéder. Un des buts du yoga est la fusion de ces deux dimensions. Nous devenons donc physiquement spirituels et spirituellement physiques. Ce qui est la condition préalable à cette fusion est la compréhension du Prana. Nous devons reconnaître et sentir l’énergie vitale dans notre corps. C’est par lui qu’on se connecte à la vie en dehors de notre corps et au monde invisible.

HENKI KEHOSSA

Kohtaan ammatissani siinä mielessä kahdenlaisia ihmisiä samastuvatko he enemmän kehoonsa vai henkeensä. Ihminen hahmottaa itsensä yleensä joko fyysiseksi tai henkiseksi olennoksi. Joillekin pääsy yhteyteen molempien olemuspuoliensa kanssa on vaivatonta, mutta silti heille voi olla mahdotonta elää näitä molempia olemuspuolia samanaikaisesti. Myös monille joogan harjoittajille on helpompaa tehdä fyysinen joogaharjoitus omana harjoituksenaan ja ottaa erikseen aikaa kokea yhteys sisäiseen maailmaansa.

Monesti ne, jotka hahmottavat itsensä fyysisiksi, eivät saa kiinni henkisyydestä. He voivat olla kiinnostuneita henkisyydestä, mutta koska heidän henkisyytensä ei ole kehollistunut, se on pinnallista. Mutta mitä on fyysinen keho ilman henkisyyttä? Kuori, jossa hermosto toimii. Ne taas, jotka kokevat itsensä henkisiksi, saattavat ylenkatsoa fyysistä olemustaan. Mitä sitten on henkisyys ilman fyysisyyttä? Leijumista henkisyyttä koskevissa ajatuksissa irti tästä maailmasta.

Kun henkemme ilmenee kehossamme, kehon energeettinen värähtely on selvästi tunnettavissa. Silloin henkisyys ei ole ajatuksia. Henki on ottanut kehollisen muodon ja se tunnistaa spontaanisti ja selkeästi terveet rajat, joissa on parasta toimia.

Joogaharjoittelu tarjoaa mahdollisuuden yhdistää nämä kaksi puolta meissä ja sulauttaa ne toisiinsa, mutta meidän täytyy tietää miten se tapahtuu. Yksi joogan tarkoituksistahan on nimenomaan tämä sulautuminen, jossa meistä tulee fyysisesti henkisisiä ja henkisesti fyysisiä. Pranan ymmärtäminen on edellytys tälle yhdistymiselle. Meidän pitää tunnistaa ja tuntea elämänenergia kehossamme. Sen kautta voimme sitten päästä yhteyteen kaiken elämän ja näkymättömän maailman kanssa.

Photo by Mari Jannela