The fabulous body

The Felt sense is a concept that has been brought forth by the philosopher Eugene Gentlin. It speaks about the bodily awareness of Life in us. Peter Levine has later used the Felt sense in his trauma work: Instead of trying to find someone else guilty for our difficult emotions, we can find a solution in ourselves when gripped in anxiety.

When we are in the mind, we usually tell stories and we repeat the same stories about ourselves and we get stuck in these mental fabrications. The mind easily points someone or something else as a reason for our negative emotional state or trauma. When we start to be present in our body and to feel it, we take one step towards the Health.

The concept of Felt sense is also used in the Biodynamic Cranio-Sacral therapy to guide the patient towards the Health. How does it work? Before the session, the practitioner can bring the attention of the patient to his/her bodily sensations. When you can get something concrete, like a sensation in the body instead of an emotion, you can name and locate those sensations: emptiness in the heart, spaciousness in the tummy, warmth in the hands, cold in the back. This helps you to get rid of the story. It also gives you more space for your feelings than just a head.

In the field of yoga the asana practice is undeniably an excellent tool to develop a sensitive body to be able to work with the body-mind within a bigger space. The asanas are not helping us, if we turn the asana practice into a competition, a continuous inner fight or a means to get satisfaction from “improving” in the performance of asanas. When the body is worked with love, it gives more space to our sensations. It can receive more, it can let go more easily.

Even if I’ve been teaching the Felt sense for a while in my yoga trainings, I only now clearly start to see how enormously important concept it is. I’ve met a huge number of students struggling with self-acceptance. They suffer from unworthiness and consequently from feelings of uncertainty. You can try to convince your mind that you are enough as you are, but if your body doesn’t agree, it doesn’t work. You can imagine whatever you want, but it is nothing but imagination.

I have been able to see how the Felt sense changes this. Let’s say you feel tight. You should accept that. If you accept that you are feeling tight, you’re actually accepting yourself. You can’t accept yourself without accepting how you feel in reality. What is real, is how you feel. Whatever you feel in your body, accept it. It’s your reality. Accepting your Felt sense is a deeper feeling than accepting yourself, because the Felt sense is here and now. And sometimes this “you” you want to accept, is just an image you create and nourish.

LE BONHEUR DANS LE CORPS

Le Felt sense est un concept du philosophe Eugène Gentlin pour parler d’une conscience corporelle des mouvements de la Vie en nous. Plus tard, Peter Levine a aussi utilisé cet outil dans son travail avec des traumatismes où il a pu constater que le Felt sense aide les gens à trouver des solutions en eux-mêmes au lieu d’aller chercher des coupables à leurs émotions difficiles en dehors d’eux. 

Lorsque nous sommes dans le mental, nous créons des histoires des évènements de notre vie. Nous les répétons et nous sommes souvent coincés dans ces fabrications mentales. Tellement vite, nous montrons de doigt des gens ou des situations pour pouvoir projeter nos émotions ou nos traumatismes sur quelqu’un d’autre. Quand nous commençons à être présents dans notre corps, c’est déjà un pas vers la Santé.

Dans la biodynamique crânio-sacrée, nous utilisons également le Felt sense pour guider le patient vers sa Santé. Comment ça se fait, alors? Avant la séance, le praticien dirige l’attention du patient vers ses propres ressentis. Lorsque nous pouvons focaliser sur quelque chose de concret, comme les sensations physiques, nous pouvons les localiser et les nommer: un vide au niveau du cœur, de l’espace dans le ventre, de la chaleur dans les mains, du froid dans le dos. Et c’est ainsi que nous pouvons oublier notre histoire racontée par notre tête et nous pouvons avoir plus d’espace pour notre ressenti que la tête puisse en permettre. 

La pratique des asanas dans le yoga est indéniablement un outil extraordinaire pour développer un corps sensible avec lequel nous pouvons travailler dans un espace plus large avec notre body-mind. Les asanas ne servent pas à cet objectif, si la pratique est installée dans la compétition, si elle crée une lutte intérieure en nous ou bien si c’est une façon pour se prouver quelque chose dans la performance des asanas. Seulement, lorsque le corps est travaillé dans l’amour, il va permettre plus d’espace à nos sensations et nos ressentis. À ce moment-là, il peut accueillir plus et il peut lâcher prise plus facilement.

Même si ça fait déjà pas mal de temps, que dans mes formations j’enseigne le Felt sense, c’est-à-dire, comment nommer les sensations, ce n’est que récemment que j’ai commencé à me rendre compte de l’importance de ce concept. Il y a énormément de gens qui s’efforcent à s’accepter. J’ai rencontré de nombreux élèves qui ont un faible estime de soi et qui par conséquent souffrent aussi des sentiments d’insécurité. Nous pouvons essayer de convaincre notre mental que nous sommes assez bien comme nous sommes, mais si le corps ne permet pas la paix et la stabilité, ça ne marche pas. Nous avons beau imaginer tout ce que nous voulons, ça reste de l’imagination. 

J’ai pu voir, comment le Felt sense change les gens. Si par exemple, vous vous sentez serrés, vous devriez l’accepter. Car, si vous acceptez la sensation de serré, vous vous acceptez. Vous ne pouvez pas vous accepter sans accepter ce que vous ressentez. Ce que vous ressentez, est vrai. Alors, acceptez toujours ce que vous ressentez! C’est la façon la plus profonde de vous accepter étant donné que le Felt sense est toujours une expérience ici et maintenant. Et notre ”moi” peut très bien n’être qu’une image que nous continuons à nourrir. 

KEHOSSA LOIMUAVA LOHTU

Felt sense on filosofi Eugene Gentlinin luoma käsite. Siinä on kyse kehollisesta tietoisuudesta sen suhteen, miten Elämä meissä ilmenee. Myöhemmin myös Peter Levine on käyttänyt tätä työkalua traumatyössään ja huomannut, että ihmiset löytävät sen avulla ratkaisuja itsestään sen sijaan, että he ahdistuksessaan etsisivät syyllistä vaikeisiin tunteisiinsa itsensä ulkopuolelta.

Kun olemme mielessämme, meillä on tapana kertoa tarinaa elämästämme. Me kerromme samoja tarinoita yhä uudestaan ja jäämme kiinni näihin mielemme sepitteisiin. Me lähdemme helposti osoittelemaan ihmisiä tai tilanteita löytääksemme jonkun kohteen hankalalle emotionaaliselle tilallemme tai traumallemme. Kun alamme olla läsnä kehossamme, on se jo askel Terveyttä kohti.

Myös biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa on Felt sensen käsite käytössä ja sillä ohjataan hoidettavaa kohti Terveyttä. Miten se sitten tapahtuu? Ennen hoidon aloittamista, hoitaja tuo hoidettavan huomiota tämän oman kehon tuntemuksiin. Kun ihminen voi keskittyä tuntemaan jotain konkreettista, kuten tuntemuksia kehossaan, hän voi nimetä ja paikantaa tuntemuksiaan: tyhjyyttä sydämessä, tilaa vatsan alueella, lämpöä käsissä, kylmää selässä. Näin hän voi irrottautua tarinastaan ja saa ololleen enemmän tilaa kuin pelkän pään.

Joogan asanaharjoittelu on kiistämättä loistava tapa kehittää herkästi tunteva keho, jonka avulla ihminen voi työskennellä laajemmassa tilassa oman keho-mielensä kanssa. Asanat eivät auta, jos harjoittelu on asettunut kilpailuasetelmiin tai jos se saa liikkeelle sisäisen taistelun tai jos sen avulla haluaa saada tyydytystä asanoissa kehittymisestään. Ainoastaan kun kehoa työstetään rakkaudella, se antaa enemmän tilaa tuntemuksillemme. Se voi ottaa enemmän vastaan ja se voi vaivattomammin päästää myös irti.

Vaikka olen itse opettanut jo suhteellisen pitkään joogakoulutuksissani tuntemuksien nimeämistä eli Felt senseä, vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten valtavan tärkeästä käsitteestä on kyse. Monet ihmiset taistelevat itsensä hyväksymisen kanssa. Olen tavannut lukuisia oppilaita, joilla on huono omanarvontunto ja siten he kärsivät myös epävarmuuden tunteista. Kuka tahansa voi yrittää vakuuttaa mieltään siitä, että on riittävä sellaisena kuin on, mutta jos keho ei suo rauhaa ja vakautta, se ei toimi. Mitä tahansa voi kuvitella, mutta se on pelkkää kuvitelmaa. 

Olen saanut nähdä miten Felt sense muuttaa asioita. Jos esimerkiksi tunnet olosi tiukaksi, sinun pitäisi hyväksyä se. Nimittäin, jos hyväksyt tiukkuuden tunteesi, hyväksyt itsesi. Et voi hyväksyä itseäsi ja olla hyväksymättä sitä, mitä tunnet. Se, mitä tunnet, on totta. Siispä hyväksy aina se, mitä tunnet! Hyväksymällä sen, mitä kehossasi tunnet, hyväksyt itsesi syvemmin kuin jos hyväksyt itsesi, sillä Felt sense on aina kokemus tässä ja nyt. Kun taas tuo ”itse” voi hyvinkin olla vain itse luomamme mielikuva, jota ruokimme. 

When I was a spermatozoon

The biodynamic approach to life and to the human being has made me want to adventure among some visions and atmospheres before my birth. I’ve also created meditation for my Sacral yoga trainings where people in a very relaxed state go to the time before their birth. My inspiration has been this great video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 in which you can see what enormous powers are moving even before the conception and how much exciting things happen before the sperm cell unites with the egg cell.

When does our life actually begin? From a medical standpoint an individual life starts much later that from a biological perspective. If we just move back getting rid of everything we have accumulated during our life, we can quite easily feel how we as spermatozoon pushed our way with hundreds of millions of others and gave all we got to that spurt. It was the sparkle of our life conducting the sperm cell. 

In one of my Sacral Yoga trainings after the meditation a student shared her feelings that touched all of us. She described how she could feel in her body how she was in a hurry. There was also a direction she knew. Arrived to the destination, it was not a feeling of a winner, but a sudden and enormous feeling of emptiness. The energy wasn’t going forward anymore and there was nothing to do, you couldn’t continue the way you already knew. An abrupt stop, a freezing. You were trapped. You felt you’re dying.

This student wasn’t the only one to feel a kind of disappointment and even injustice at the moment when the egg closed the sperm inside of her. All this ”death” was followed by silence, peace, love and a good feeling.

From the yogic point of view, it’s interesting to see how we are somebody, an ego, even when we are a sperm cell. We don’t have a psyche, we are not individuals, but what we do have, is the instinct for life. We encounter the death of our ego before we are born, when the egg takes us and transforms us to something else. 

And why not keep this in mind? This spiritual experience is what the whole life is about: the fear of death until we surrender. It’s nothing but a series of moments of horror and acceptance. 😄 It’s good to understand that as an individual we are continuously transformed by life and sometimes we are so attached to what we were, that we don’t allow life to go on. It feels wrong to us. It feels we are not ready to step into the new. But we need to.

NOTRE ÉGO PRÉNATAL

L’approche biodynamique à la vie et à l’homme m’a poussé à m’aventurer aussi dans les temps prénataux avec mon imagination et le mémoire de mon corps. J’ai égalementi créé une méditation pour mes formations du Yoga sacral où les élèves partent visiter ces temps dans une détente profonde. L’inspiration a été prise de cette excellente vidéo https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4 dans laquelle nous pouvons voir quelles forces énormes précèdent la conception et combien de choses extraordinaires ont lieu avant que le spermatozoïde rencontre l’ovule. 

Quand commence notre vie? Selon la perspective de la médicine, la vie individuelle commence plus tard que selon un point de vue biologique. Si nous reculons dans le temps en nous débarrassant des choses que nous avons accumulées durant notre vie, nous pouvons facilement imaginer comment c’était de nager avec les centaines de millions d’autres spermatozoïdes dans les espaces incroyables en nous lançant dans cette bataille. C’était l’étincelle de notre vie qui nous conduisait.

Dans un de mes groupes de Yoga Sacral, une élève a partagé quelque chose qui nous a touché tous. Elle décrivait, comment elle sentait la précipitation en elle. Elle était pressée d’arriver. Elle sentait également la direction qui était très claire. Mais une fois arrivée à destination, elle n’a pas crié victoire. Au contraire. Il y avait un figement et un énorme vide qui traversait tout. L’énergie ne bougeait plus vers l’avant. Un arrêt abrupt. Prise au piège. Une mort.

Cette personne n’était pas du tout la seule à avoir des sentiments semblables lorsque l’ovule lentement et avec détermination s’est fermé autour du spermatozoïde. C’était vécu comme une déception, une injustice même! Mais cette déception était suivie par un silence, une paix et un sentiment d’amour.

Du point de vue du yoga, il est intéressant de constater, comment nous sommes quelqu’un, un égo, dès à ce stage de spermatozoïde! Nous n’avons pas de psyché, nous ne sommes pas encore des individus, mais nous avons un instinct de vie à nous! Nous vivons donc déjà une première mort de notre égo avant la naissance au moment où l’ovule nous “avale” et nous transforme en quelque chose d’autre.

Il faut pas oublier cette expérience spirituelle ni cette série d’évènements pré-natale, parce que la vie n’est que ça: une série des moments d’horreur et d’abandon. 😆 En tant qu’individus, nous sommes constamment transformés par la vie et parfois ça nous paraît injuste. Dès qu’on a un moment de clarté pour savoir qui on est, c’est fini dans le moment qui suit. Il faut accepter qu’on est déjà quelqu’un d’autre.

KUN MINÄ SIKISIN

Biodynaaminen lähestymistapa elämään ja ihmiseen on saanut minut seikkailemaan mielikuvissa ja tunnelmissa myös syntymääni edeltäviin aikoihin. Sakraalijoogakoulutuksissa olen teettänyt meditaatioita, joissa lähdetään liikkeelle aikaan ennen hedelmöittymistä. Inspiraationa on toiminut tämä upea video https://www.youtube.com/watch?v=_5OvgQW6FG4, jossa näkyy, millaiset valtavat voimat ovat liikkeellä ennen hedelmöittymistä ja miten paljon jännittäviä asioita tapahtuukaan ennen kuin siittiö kohtaa munasolun.

Mistä alkaakaan elämämme? Lääketieteellisesti se alkaa yksilönä paljon myöhemmin kuin biologisesti. Jos vain siirrymme ajassa taaksepäin karsien kaiken, mitä elämän matkalla meihin on kertynyt, voimme helposti eläytyä siihenkin kun siittiönä taistelimme hillittömän matkan satojen miljoonien muiden siittiöiden seassa niidenkin ponnistaen voimansa äärimmilleen. Siellä kulki meidän elämämme kipinä.

Yhdessä Sakraalijoogaryhmistä eräs oppilas jakoi tunnelmiaan ja se kosketti meitä kaikkia muita. Hän kuvasi sen, miten tunsi miten kiire oli. Oli myös suunta. Kun tultiin määränpäähän, oli kuitenkin voittajuus kaukana, kun kaiken läpäisi valtava tyhjyyden tunne. Energiaa ei voinutkaan suunnata eteenpäin, juuri kun siihen oli tottunut. Yhtäkkiä tuli pysähdys, jähmettyminen. Oli ansassa. Tuli kuolema.

Tämä ihminen ei ollut suinkaan ainoa, joka koki, miten munasolun päättäväinen ja sisäänsäimevä voima oli pettymys ja tuntui jopa siltä, että siinä tapahtui suuri vääryys. Tätä kaikkea tosin sitten seurasi hiljaisuus, rauha, rakkaus ja hyvä olo.

Joogamielessä on mielenkiintoista, miten me jo siittiöinä olemme joku, ego. Meillä ei ole psyykettä, emme ole yksilöitä, mutta meillä on elämänvietti. Me kohtaamme egomme kuoleman jo ennen syntymäämme, kun joudumme munasolun kaappaamaksi ja muutumme toiseksi.

Se tapahtumasarja ja nuo henkiset kokemukset onkin hyvä pitää mielessä, sillä koko elämämme ja myös kuolema on sitä samaa kauhun ja antautumisen tapahtumasarjaa. On parempi ymmärtää, että elämä myöskin yksilönä on transformaatiota, joka hetkittäin tuntuu vääryydeltä. Halusin olla se, joka olin enkä vielä ollut valmis olemaan se, mikä olen nyt. Mutta nyt on oltava.

Photo by Anne

children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

relax

Often the image of relaxation is equal to doing what we enjoy and to letting go of demands and responsibilities.

Physically relaxation means for many that you lay on a sofa or in a couch in a way you don’t have to keep your body upright. You forget about yourself and let go of your energy and your awareness. Psychically relaxation means to some people distance with themselves. They can even use drugs for that. These are states of absentmindedness, not relaxation.

Practicing yoga has radically changed my understanding about relaxation and the way I relax. If earlier I did look for some help and ease on the outside, today nothing in me moves to that direction. I don’t want to let go. Actually quite the contrary. I want to take rest in me.

These thoughts were generated while I was sitting in the train. I realized how far away the back of the seat was from me when I was having a vertical position. In a way the seat seemed to me it was inviting my body to relax, but actually I couldn’t take its support, because I should have leaned away from my midline. It didn’t feel natural.

Today my direction is always inwards. More deeply I am in me, deeper the relaxation.

LA VRAIE DÉTENTE

L’image qu’on a souvent de la relaxation est un lâcher prise et même parfois un laisser-aller. Un état pù on peut faire ce qui nous plaît sans se soucier des exigeances extérieures ou de nos responsabilités.

Physiquement pour beaucoup la relaxation veut dire qu’on se jette sur un canapé ou on va se vautrer dans un fauteuil pour oublier son corps. Psychiquement il y en a qui veulent s’oublier et pour cela, ils boivent ou prennent des drogues. Ces états sont des états d’absence et non ceux de relaxation.

La pratique du yoga a changé radicalement ma compréhension de la relaxation et ma façon de me détendre. Si avant je cherchais un soulagement à l’extérieur de moi, rien en moi bouge vers cette direction aujourd’hui. Je n’ai pas envie de me trouver dans un état sans ma conscience, au contraire! Ce que je veux, c’est de trouver le repos en moi, à l’intérieur de moi.

Ces pensées me sont venues assise dans le train, lorsque je me suis rendu compte que le dossier de mon siège était trop loin de mon dos. Je ne pouvais pas m’adosser sans devoir perdre la sensation de la ligne médiane de mon corps. J’aurais dû quitter ma position naturelle. Je ne voulais pas perdre ma verticalité et le soutien de mon propre corps.

Aujourd’hui, je vais toujours vers l’intérieur pour me détendre . Plus je sens mon essence, plus je suis détendue.

RYHDIKÄSTÄ RENTOUTTA

Rentoutumisen ajatellaan usein olevan sitä, että ihminen voi heittäytyä johonkin itselle miellyttävään tekemiseen tai olemiseen ilman vaatimuksia ja vastuita. 

Kehollisesti rentoutuminen tarkoittaa monelle sitä, että makaa sohvalla tai uppoutuu nojatuoliin niin, että kehosta ei tarvitse välittää. Ryhti päästetään kokonaan totaalisen rentoutumisen takaamiseksi. Joku taas haluaa päästä itsestään henkisesti eroon ja käyttää siihen tarkoitukseen esimerkiksi päihteitä. Nämä olotilat ovat tosiasiallisesti poissaolevuutta eivätkä rentoutumista.

Jooga on muuttanut radikaalisti omaa ymmärrystäni ja tapaani rentoutua. Jos ennen hainkin apua ulkopuoleltani, en enää liikahda lainkaan siihen suuntaan. En halua heittäytyä minnekään, vaan aivan päinvastoin. Haluan tulla tiiviimmin itseeni lepäämään. 

Tämä tuli minulle mieleen istuessani junassa, kun tuolin selkänoja tuntui olevan selästäni liian kaukana. En voinut ottaa siitä tukea, koska olisin joutunut nojaamaan itselleni epämukavasti taaksepäin istuimen selkänojaan. Se ei tuntunut luonnolliselta. En halunnut siirtyä itsestäni enkä oman kehoni tuesta pois. 

Nykyään suuntani on aina sisäänpäin. Mitä syvemmin olen itsessäni, sitä syvempi on rentouden tunne.

The image. The body.

The yoga practice gives many people peace of mind and contentment. The contentment yoga generates is the feeling of fullness, because the present moment fills your consciousness. The feeling of life is then powerful and this power is felt in the body. That makes the body happy.

The body positivity movement underlines the importance of everybody’s positive body image. But, is there something missing? Namely even if one were satisfied with one’s appearence, it doesn’t mean that the person living in that body is happy. For some time an image can perpetuate the illusion of self-acceptance, but at some point, the truth will emerge. For a happy life it’s not enough to succeed on the image level and to have satisfaction in one’s mind. An image of one’s body doesn’t help living the body.

Naturally it should be self-evident that all kind of bodies are perfect (also in yoga) and that nobody should be ashamed of his/her body. However even if in yoga it’s about an inner journey, the media is full of publications in which the images of the bodies are praised. If we don’t evaluate bodies directly, we evaluate asanas. If the importance of an asana was the experience it gives us instead of how it looks, we would be closer to the original meaning of yoga. If the yoga could remain an inner experience also when it comes to the body, the result could be something really valuable. 

As a yoga teacher I see people as much with body negativity as with body posititivity. None of these attitudes will lead to deep contentment. The real challenge is how to get into your body. Very few people feel the world through it. Very few people love life with their whole body. Most of life is happening in the mind the body being like a separate entity which we move and which we put the pressure on. 

I can’t really see why it’s like that, but I can see my students I’ve known for years that even with a daily practice it takes years and years to get into the body that carries you, that is happy and that refuses naturally all the mind’s evaluation about if it’s ok, enough, beautiful. All the pressure for any appearance will disappear the day when two factors are put in place. The first one, to be grateful for life in the body. The second one, not to be outside of the body to evaluate it.

🔺 L’IMAGE CORPORELLE 🔻

La pratique du yoga fait émerger la paix et le bonheur intérieurs. Le bonheur que le yoga procure est une plénitude vécue lorsque le moment présent remplit la conscience. La puissance de la vie se fait sentir dans le corps. C’est ça qui rend le corps heureux. 

La positivité du corps est un mouvement qui met en valeur l’image corporelle positive de chacun. Mais, je pense que là on échappe à quelque chose d’essentiel. Car même si la personne est satisfaite de son apparence, ça ne veut pas dire qu’elle vive dans un corps heureux. Pour un certain temps, l’image peut maintenir l’illusion, mais tôt ou tard, la vérité surgit. Pour le vrai bonheur, il ne suffit pas de vivre dans l’imagination. L’image de la vie n’est pas la vie. L’image de son propre corps ne permet pas de vivre son corps. 

Ça devrait être évident, que tous les corps sont parfaits (aussi dans le yoga) et que personne ne doit avoir honte de son corps. Et pourtant, même s’il s’agit d’un voyage intérieur, les médias publient des photos qui ne sont que la louange de l’apparence. Si les gens n’évaluent pas les corps, ils évaluent les asanas. Si l’importance de l’asana seraient l’expérience qu’elle nous fait vivre au lieu – une fois de plus – de son apparence, nous serions plus près de la signification originelle du yoga. Si la pratique du yoga pouvait rester une expérience interne aussi au niveau du corps, le résultat pourrait être quelque chose de précieux. 

Dans mon enseignement, je vois aussi bien des gens positifs que négatifs envers leurs corps. Ni l’une ni l’autre de ces attitudes conduit vers le bonheur. Le défi le plus exigeant, c’est le vrai ressenti du corps. Il y a peu de gens qui sentent avec leurs corps. Il y a peu de gens aimant la vie avec leurs corps. La vie se passe dans la tête et le corps est une partie séparée qu’on fait bouger ou dont on demande des choses.

J’ignore pourquoi c’est ainsi, mais je peux voir chez mes élèves pratiquant quotidiennement depuis très longtemps déjà, qu’on met des années et des années pour habiter son corps et pour construire un corps heureux. Quand le corps est heureux, il est impossible de se transmettre les évaluations mentales à savoir si le corps est de bonne taille, beau, suffisant pour quoi que ce soit. Il y a deux facteurs décisifs pour la liberté et le bonheur. Le premier, s’est d’être sincèrement et infiniment reconnaissant pour la vie dans son corps! Et le deuxième, c’est de ne pas être à l’extérieur de soi-même pour évaluer le corps.

🔺 KEHONKUVA 🔻

Joogaharjoittelu antaa monille ihmisille mielenrauhaa ja onnellisuutta. Joogasta kumpuava onni on täysipainoisuutta, jossa juuri käsillä oleva hetki täyttää tietoisuuden. Elämä koetaan väkevästi ja se tuntuu kehossa. Se tekee kehosta onnellisen. 

Kehopositiivisuusliike on tuonut esiin sitä, miten kaikkien ihmisten pitäisi päästä positiiviseen kehokuvaan. Mutta jääkö silti jotain puuttumaan? Nimittäin vaikka ihminen olisi tyytyväinen ulkonäköönsä, ei se tietenkään kerro siitä, että tuossa kehossa elävä ihminen tuntee olonsa hyväksi kehossaan. Jonkun aikaa voi mielikuva toki pitää yllä illuusiota itsensä hyväksymisestä, mutta ennen pitkää totuus tulee esiin. Onnelliseen elämään ei riitä mielikuvissa onnistuminen tai varsinkaan mielikuvissa eläminen. Mielikuva omasta kehosta ei auta elämään kehoa.

Tietenkin pitäisi olla itsestäänselvää, että kaikenlaiset kehot ovat sopivia (myös joogaan) eikä kenenkään tarvitse hävetä omaa ulkonäköään. Kuitenkin vaikka joogassa on kysymys sisäisestä tutkimusmatkasta, on media täynnä ulkonäkökeskeisiä julkaisuja. Jos ihmiset eivät arvioi kehoja, he arvioivat asanoita. Jos asanan merkitys olisi siinä, mitä siinä koetaan sen sijaan miltä se näyttää, oltaisiin lähempänä joogan ydintä. Jos jooga pysyisi sisäisenä kokemuksena myös kehollisesti, lopputulos voisi olla jotain todella arvokasta.

Joogaa opettaessani kohtaan yhtä lailla kehonegatiivisuutta kuin kehopositiivisuuttakin. Kumpikaan suhtautumistapa ei vie todelliseen onneen. Suurin haaste kun on siinä, että ihminen pääsee kehoonsa eikä vain ajattele sitä. Ani harva tuntee keholla maailmaa. Ani harva rakastaa elämää koko kehollaan. Asiat tapahtuvat mielessä ja keho on kuin irrallinen osa, jota liikutellaan ja jolta vaaditaan asioita. 

Omia oppilaitani pitkään seurattuani voin todeta, että päivittäiselläkin harjoituksella ihmisillä kestää vuosia päästä kehoon. Kehoon, joka kantaa, joka on onnellinen ja joka ei voi mitenkään enää ottaa vastaan mielen tasolta tulevia arvioita siitä, onko se sopiva, kelpaava tai toivotun näköinen. Kaikenlaiset paineet ulkonäön suhteen katoavat itsestään, kun kaksi asiaa on kohdallaan. Kun on kiitollinen elämästä kehossaan! Ja kun ei ole kehonsa ulkopuolella sitä arvioimassa.