children of mysore

A couple of last years the sexual misconduct of Sri K Pattabhi Jois toward some yoga students has been exposed and discussed in Ashtanga yoga community and beyond. Different kind of discussions have raised in social media, some of them very fervent, some more calm. Some people have totally refused to hear about these accusations and testimonies of the victims. The victims have had space to express themselves alone, because the said abuser is gone and can’t take responsibility or defend himself. In this context it’s been underlined that the victims shouldn’t be guiltified. The guilty one is always the abuser.

And naturally the set up already proves this. One abuses and the other gets abused. Still I’m not convinced that the discussion would be fruitful if we continue to treat this subject from the perspective of guilt – innocence. We already know how these parts were distributed in the manuscript. We can’t change anything in the past. What can we learn for the future? First we need the understanding of the prerequisites for these abuses.

Has anybody ever emphasized that essential in Ashtanga yoga is that the student-teacher relationship is a relationship between two ADULTS? In yoga it’s not unusual that the student comes not only to practice yoga, but is also looking for a mother or a father. This is how the relation gets twisted. There’s a child and a parent. This is something I’ve witnessed in Mysore a lot. The attitude from the very beginning of the student is to submit oneself, which has nothing to do with natural humbleness or commitment. Matthew Remski, who interviewed the Pattabhi Jois’ victims, writes that Pattabhi Jois was a father figure for many.

When the student is in the child’s position, (s)he becomes irresponsible. I don’t know how this could be different. There are no responsible children. When the child gives the total power to the other, this awakes the possibility of abusing the power in the other. The situation is about dynamics between two people (two adults regressed to children or two traumatized adults) in which both have a role to play. 

Of course, if we want to judge, we can point the finger at the one who committed the improper behavior. And of course it’s wrong! Any teacher must carry his/her responsibility, but behind all the roles there’s a human being with his/her past and problems. That’s why it’s essential that the student doesn’t surrender totally at the guru’s feet. 

All the students were not abused. Their relation to the teacher was not similar. An adult person would express when (s)he’s feeling that some harm is done. Or at least doesn’t return to his/her predator. But an adult-child returns even if the abuse would go on for years. In the victimhood there’s something that doesn’t let you go before you become aware of it. When you’re a child it’s impossible to see there’s something wrong in your parent. This feature can be seen in those students of Pattabhi Jois who defended him furiously as if he was their father. As if he was all they had.

From the very first trip to Mysore I remember having been petrified to see how people just adored the guru and how they were completely lost in their own illusory world. This world included Guruji, Sri K Pattabhi Jois, as some kind of God whose every word and gesture were taken as godlike. Now, there’s a bigger crowd around Sharath with the same glaze in their eyes. They see in Sharath something that doesn’t exist. They give him power without any questioning. I’ve heard and seen how people can imagine him to be something he really is not. 

The most important question now is how to learn from the past. And who’s responsible from now on? As long as things are as they are – people gazing at Sharath as a longtime missed dad – the situation is the same. Even if there’s no abuse, there’s no growth either. There’s only a growing crowd of children accepting their parent no matter how he is. 

In these better circumstances we shouldn’t allow another victim generation to grow! Even if Sharath doesn’t aim to grow people to be victims, it will go on if he doesn’t forbid people to see him as a king of yoga. His kingdom doesn’t accept other teachers and he thus refuses the total freedom to all his students to follow their hearts. Right now the only acceptable thing is what Sharath teaches. If the students don’t wake up, the teacher needs to wake up. It means a human and mature attitude towards the students. It means supporting in every student their inherent wisdom and their capacity to listen to themselves instead of growing to be a robot having a certificate from Mysore.  

LES ENFANTS DE MYSORE

Les deux dernières années le harcèlement sexuel exercé par Sri K Pattabhi Joie sur certains de ses élèves a été bien exposé et discuté dans le communauté du Yoga Ashtanga et même au-delà. Il s’est ensuivi des discussions diverses dans les réseaux sociaux, dont une partie plus effervescente que l’autre. Il y en a eu aussi qui ont voulu fermer les yeux devant ces accusations et les témoignages des victimes. Les victimes ont eu de l’espace pour s’exprimer, car le dit harceleur est décédé et ne peut ainsi assumer les faits dont on l’accuse ni se défendre. Dans ce contexte, l’accent a été mis sur l’innocence des victimes. Il faut pas les culpabiliser, car c’est le harceleur qui est le seul coupable.

Et bien entendu, la situation elle-même nous le montre. Il y en a l’un qui abuse et l’autre qui est abusé(e). Je ne sais pas combien il est utile de voir cette question dans cette opposition évidente coupable – innocent(e), comme nous connaissons déjà la distribution des rôles dans ce manuscrit. Nous pouvons rien changer dans le passé. Qu’est-ce qu’on peut retenir pour l’avenir de ces situations? Tout d’abord, nous avons besoin de comprendre les prérequis pour ces abus. 

Je crois que dans le milieu du Yoga Ashtanga, ça n’a jamais été vraiment souligné, que l’essentiel dans la relation enseignant-élève dans le yoga, est que c’est une relation entre deux ADULTES. Mais ce n’est pas du tout inhabituel, que l’élève vient non seulement pour le yoga, mais est aussi à la recherche d’un parent. Et c’est là, que ça se complique. L’élève est devenu un enfant. C’est ce que j’ai vu à répétition à Mysore. Dès le départ, il y a une soumission volontaire 27de la part de l’élève – ce qui n’a rien a voir avec une humilité naturelle. Matthew Remski, l’homme qui interviewait les victimes de Pattabhi Jois, écrit que celui-ci était une figure paternelle pour beaucoup.

Lorsque l’élève est dans la position d’un enfant, il n’est pas responsable. Je ne sais pas comment ça pourrait être autrement. Est-ce qu’il y a des enfants responsables? Quand une personne donne ainsi le pouvoir total à l’autre, une occasion pour abuser s’éveille dans celui/celle-ci. Et ainsi, il s’agit d’une dynamique entre deux personnes (entre deux adultes regressés en enfants ou deux adultes traumatisés) où les deux ont une partie à jouer. 

Naturellement, quand on veut juger, nous pouvons pointer du doigt la personne qui fait le harcèlement ou commet l’abus, et naturellement, c’est une injustice! Tous les enseignants ont une responsabilité, mais derrière tous les rôles, il y a toujours une personne avec sa vie, ses blessures et ses problèmes. C’est pour ça qu’il est important, que l’élève ne se jette pas avec toute sa vie aux pieds de n’importe quel gourou. 

Néanmoins tous les élèves n’ont pas été abusés. Leur relation envers le gourou a été différente. L’adulte exprime l’injustice quand il/elle la constate. Au moins, la personne adulte ne retourne pas voir son prédateur. Mais l’adulte qui est en fait enfant, y retourne, même si l’abus dure des années. Dans la condition de victime, il y a quelque chose qui ne lâche pas. On sera victime aussi longtemps qu’on est inconscient de sa position de victime. En plus, un enfant ne peut pas voir qu’il y a quelque chose qui ne va pas chez son parent. Ce trait peut être perçu dans ces élèves de Pattabhi Jois qui le défendait furieusement comme s’il était leur papa. Comme s’il leur vie dépendait de lui. 

Mon premier voyage à Mysore était un choc. Je voyais les gens qui voulaient se jeter aux pieds de Sri K Pattabhi Jois et qui étaient complètement à l’intérieur de leur propre illusion. Ce monde illusoire incluait Guruji, comme un Dieu dont chaque mot et chaque geste étaient considérés comme divin. Et maintenant, autour de Sharath, il y a une foule d’admirateurs encore plus importante, mais avec le même regard éperdu dans leurs yeux. Ils voient dans Sharath quelque chose qu’il n’y a pas. Ils lui donnent le pouvoir sans se poser de questions. 

Désormais, la question la plus importante est, qu’est-ce qu’on peut apprendre du passé. Et qui est-ce qui en a la responsabilité? Car tant que l’état des choses est ce qu’elle est – les gens voient Sharath comme un papa longtemps manqué – la situation reste la même. Même s’il n’y a pas d’abus, il n’y a pas d’évolution ni de maturité non plus. Il n’y a qu’un groupe d’enfants qui accepte leur parent quel qu’il soit. 

Nous ne devrions pas permettre de faire grandir une génération de victimes en plus. Tant que Sharath accepte qu’on le prend pour un roi, il n’y aurait pas de changement. Dans son royaume, il est le seul enseignant accepté par lui-même, ce qui fait, qu’il ne prodigue pas la liberté totale à ses élèves. Les élèves ne peuvent pas suivre la voie de leur cœur. Si les élèves ne se réveillent pas, c’est le gourou qui doit se réveiller. Ce qui voudrait dire une attitude humaine et plus mature vers les élèves de sa part. Ça voudrait également dire le soutient pour la sagesse inhérente et la capacité de tout un chacun de s’écouter au lieu de se transformer en un robot pouvant présenter un certificat de Mysore. 

MYSORESSA “KASVANEET”

Parina viiime vuotena on ashtangajoogapiireissä ollut näkyvästi esillä Sri K Pattabhi Joisin seksuaalinen häirintä joitakin oppilaita kohtaan. Siitä on seurannut erilaista keskustelua myös somessa, osa kiivasta ja osa maltillisempaa. Niitäkin on, jotka ovat halunneet ummistaa silmänsä näiden väitteiden edessä. Uhrien kertomukset ovat saaneet tilaa, koska väitetty hyväksikäyttäjä on jo edesmennyt eikä voi vastata teoistaan eikä myöskään puolustautua. Monissa kannanotoissa on painotettu sitä, että uhreissa ei ole syytä. Heitä ei pidä syyllistää, sillä syyllinen on aina hyväksikäyttäjä.

Tietenkin asetelma jo kertoo tämän. Toinen käyttää hyväksi ja toinen tulee hyväksikäytetyksi. En ole vakuuttunut, että asiaa pitkän päälle on hyödyllistä edes käsitellä tästä itsestäänselvästä syyllinen – viaton -perspektiivistä, kun selvillä on jo kuka missäkin roolissa on ollut. Kun asioita ei pääse menneisyyteen muuttamaan, voisiko asiaa katsoa nyt siltä kannalta, mitä meidän kaikkien tulee oppia tästä? Siihen tarvitaan ymmärrystä sen suhteen, miten asiat joidenkin osalta tähän hyväksikäyttöön luisuivat.

Tätä ei ole luultavasti tarpeeksi painotettu koskaan ashtangajoogan opetuksessa, mutta olennaista opettaja-oppilassuhteessa joogassa on se, että se on kahden AIKUISEN välinen suhde. Näin ei toki aina ole. Joogan maailmassa on paljon sitä, että oppilas tulee hakemaan joogan lisäksi äidin tai isän korviketta, jolloin oppilas asettuu lapsen asemaan. Tässä kohtaa suhde vääristyy. Tätä olen nähnyt Mysoressa todella paljon. Oppilaiden suhde guruun on ollut lähtökohtaisen alistuva, millä ei ole tekemistä luonnollisen nöyryyden kanssa. Myös esimerkiksi Sri K Pattabhi Joisin uhreja haastatelleen Matthew Remskin mukaan Jois oli monille isähahmo, ”father figure”. 

Kun oppilas on lapsen asemassa, hän on vastuuton. En tiedä, miten tämä voisi olla toisin. Onko olemassa vastuullisia lapsia? Ja onko niin, että kun toinen on lapsi ja antaa toiselle totaalisen vallan, toisessa herää mahdollisuus? Siten koko tilanne onkin dynamiikkaa kahden ihmisen välillä, (kahden lapseksi taantuneen aikuisen tai kahden traumatisoituneen ihmisen) jossa molemmilla on osuutensa. 

Tietenkin, kun tuomita halutaan, voidaan osoittaa sormella sitä, joka tekee seksuaalisen teon tai häirinnän ja tietenkin siinä tapahtuu vääryys. Opettajalla kuin opettajalla on vastuu, mutta kaikkien roolien alla on kuitenkin ihminen taustoineen ja ongelmineen. Siksi olisi tärkeää, että oppilas ei heittäydy koko elämällään gurun jalkojen juureen. 

Kaikki oppilaat eivät tule hyväksikäytetyiksi. Se johtunee siitä, että suhde opettajaan on erilainen. Aikuinen ihminen sanoo, jos kokee vääryyttä tehtävän itseään kohtaan. Tai on ainakin palaamatta hyväksikäyttäjänsä luokse. Aikuinen lapsi palaa, vaikka hyväksikäyttö jatkuisi vuosia. Uhriudessa on jotain, joka pitää otteessaan niin kauan kunnes uhri tulee tietoiseksi omasta uhriudestaan. Lapsen maailmassa ei vanhempaa voi nähdä vääränä. Näistä syistä myös Pattabhi Joisia kyseenalaistamatta puolustaneet ovat selvästi niitä, joille tämä oli isän korvike.

Aivan ensimmäisestä reissustani Intian Mysoreen muistan sen, miten ihmisistä hehkui palvontahalu ja miten he olivat täysin omassa lumomaailmassaan. Siihen maailmaan kuului Sri K Pattabhi Jois jonkinlaisena epäjumalana, jonka jokainen sana ja ele koettiin ylimaallisena. Sharathin ympärille onkin kasvanut paljon suurempi ihailijakunta sama sokeus silmissään. Sharathissa nähdään sellaista, mitä hänessä ei ole. Hänelle annetaan valta kyseenalaistamatta mitään. Kuinka usein olen ihmetellyt, mitä ihmiset voivatkaan kuvitella hänestä ja miten he voivat olla näkemättä todellisuutta! 

Tämän hetken tärkein kysymys onkin, miten ottaa opiksi aiemmasta. Ja kenen vastuulla se on? Nimittäin niin kauan kun asiat ovat kuten ovat – nyt Mysoressa ihmiset katsovat Sharathia kuin kauan kaivattua isää – on asetelma sama. Vaikka hyväksikäyttöä ei tapahdu, ei tapahdu kasvuakaan. On vain kasvava lauma lapsia, joka hyväksyy vanhempansa, oli tämä sitten millainen tahansa.

Näissä paremmissa olosuhteissa ei pitäisi enää kasvattaa uutta uhrisukupolvea. Vaikka Sharathin tarkoitus ei olisi kasvattaa uhreja, niin niin kauan kuin hän sallii itseään kohdeltavan kuninkaana, uhrit lisääntyvät. Kuninkuus tässä tilanteessa on sitä, että Sharath ei salli oppilailleen muita opettajia eikä siis täyttä vapautta oppilailleen seurata sydämensä ääntä. Ainoa oikea on se, miten Sharath opettaa. Jos oppilaat eivät aikuistu, on ainakin opettajan aikuistuttava. Se tarkoittaa humaania ja kypsää asennetta oppilaita kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että jokaisessa oppilaassa tuetaan tämän omaa viisautta, taitoa kuunnella itseään eikä kasvua robotiksi, jolla on näyttää opettajan myöntämä todistus mysorelaisuudestaan. 

Advertisements

Learning through being

The genius of the Ashtanga yoga asana practice for me has been its unmodifiable form. When the practice itself remains the same, the practitioner can use it as a mirrow. (S)he understands that any inner movement comes from the conditionings inside and a real change in the physical body is the result of a change in the mind. As the practice doesn’t change it can gradually offer us a multilayered image of us with all our conditionings. What a delicious work to do! This is what I have praised for years for myself and for my students. How lucky we are to have this practice!

The other side of the coin is nevertheless what is brought into the practice from the practitioner’s mind. The mind is such a force and has also a capacity to change the reality for us, as you know. On the material level, you can see the practice as a linear and timebound series of asanas and then the whole spiritual practice and the experience of it can become totally materialistic. The mind takes the place of the king once again, celebrates its victory in a usual manner and the yoga, the union, is left behind.

In this kind of linear perspective toward the practice there’s a risk that you think that you can learn yoga. You want to learn, because learning gives you satisfaction. You can learn more asanas, that is true. But yoga is nothing to be learned. It’s something to be in relation with something. In relation with yourself, with the others and with the world. Yoga is not the accumulation of information and skills, but growth in awareness of oneness of everything.

APPRENDRE PAR L’ÉCOUTE

Le génie de la pratique des asanas du Yoga Ashtanga pour moi a été sa forme immuable. Lorsque la pratique elle-même reste la même, le/la pratiquant(e) peut s’en servir en tant que miroir. Chaque mouvement interne est le signe d’un conditionnement et la vraie transformation du corps physique est le résultat d’une transformation mentale. La pratique ne change pas et va graduellement nous offrir une image de nous avec plein de couches d’identité jusqu’au-là cachées. Quel délicieux travail nous attend! Ça fait des années, que je fais des éloges sur cette pratique en la célébrant à l’intérieur de moi et devant mes élèves. Qu’est ce que nous avons eu de la chance d’avoir pu rencontrer une pratique pareille!

Le revers de la médaille est pourtant différent de cet état de choses, car le mental du praticien/de la praticienne y joue un rôle important. Le mental est une force immense et comme nous savons, il a la capacité de transformer la réalité pour qu’elle nous convienne. Vu sur le plan matériel, cette pratique peut être perçue linéaire et temporelle et c’est ainsi que la pratique spirituelle avec ses expériences peut être vécue complètement au niveau matérialiste. Le mental s’installe sur le trône, jubile à sa façon habituelle et le yoga, la possibilité de l’union, disparaît.

Vu dans cette perspective linéaire, il y a un risque d’avoir mal compris la pratique. On croit que le yoga, ça s’apprend. C’est satisfaisant d’apprendre des choses. Bien entendu, on peut apprendre des asanas, mais le yoga ne peut pas être appris. Le yoga est l’union. C’est la connexion avec nous-mêmes derrière le mental, la connexion avec les autres et le monde. Le yoga ne veut pas dire l’accumulation de l’information et des capacités acquises, mais la croissance en conscience de l’unité de tout.

OLEMISEN OPPI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen nerokkuus on minulle ollut pitkälti sen muodon pysyvyydessä. Kun harjoitus itsessään pysyy samana, voi harjoittelija käyttää sitä peilinä. Näin voi harjoituksen avulla nähdä omat sisäiset liikahduksensa erilaisina ehdollistumina ja oman kehonsa muutokset voi ymmärtää näiden ehdollistumien hellittämisen tuloksena. Harjoitus pysyy ja alkaa kiehtovasti tarjota meille monikerroksista kuvaa itsestämme ehdollistumisinemme. Mikä herkullinen työsarka meitä odottaakaan! Vuosien ajan olen ylistänyt tätä harjoitusta näistä syistä niin itsekseni hurraten kuin oppilaillenikin. Miten onnekkaita olemmekaan, että tällainen harjoitus elämäämme sattui tulemaan!

Kolikon kääntöpuoli voi kuitenkin olla hyvin toisenlainen, sillä harjoittelijan mieli tuo oman panoksensa harjoitukseen. Mielellä on valtava voima ja kuten tiedämme, sillä on ihmeellinen kyky muuttaa todellisuutta mieleiseksemme. Materiaalisella tasolla tarkasteltuna tämäkin harjoitus asettuu lineaariseksi ja siten aikaan kytketyksi ja näin koko henkinen harjoitus kokemuksineen voi jäädä täysin materialistikseksi. Mieli ottaa kuninkaan paikan, hehkuttelee omiaan ja jooga eli yhteyden kokeminen hämärtyy.

Tällaisen materialistisen näkökulman riski on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa oppia joogaa ja siten menettää juuri sen ydinasian. Oppiminen on tyydyttävää ja siksi haluamme oppia. Toki voimme oppia uusia asanoita. Mutta itse jooga ei ole mitään, mitä voisi oppia. Jooga on yhteyttä. Yhteyttä itseemme mielen taakse, yhteyttä muihin ihmisiin ja maailmaan. Jooga ei tarkoita informaation kasautumista tai taitojen karttumista, vaan tietoisuuden kasvua kaiken yhteydestä ja ykseydestä.

A non-yoga teacher

I teach yoga since 1996 and through all these years I’ve called myself a yoga teacher – after all. I say “after all”, because in the ashtanga yoga community there’s a popular thought that a yoga practitioner should be humble and to be humble (s)he needs to be a student forever. And when you are a student you can’t be a teacher. Even if you teach yoga, you need to call yourself a student.

Despite all kind of points of view common in ashtanga yoga world I decided some years ago to keep calling myself a yoga teacher. It was a question of practicality with my students. Would I say in my workshops that I’m a yoga student and never call me a teacher?!

And then life went on and made things change as it always does. Two years ago the Sacral Yoga saw the light in my heart and my teacherhood needed to be given another thought. As I was free to teach not caring about others ideas on how yoga should be taught or how I should call myself, I was free. That freedom meant a lot to the moments in my yoga groups.

I didn’t teach anything anymore. I was present. The teaching appeared. Not necessarily through my mouth, but it came to those moments. There was neither a teacher nor students any more. Love was present. It was love that was teaching us all. Today I can declare to be a non-yoga teacher. Now I am.

NON-ENSEIGNANTE

J’enseigne le yoga depuis 1996 et toutes ces années je me suis donné le nom d’enseignante de yoga – malgré tout. Je dis “malgré tout”, car dans le monde du yoga ashtanga, une idée s’est largement répendue: un pratiquant de yoga doit être humble, il/elle peut l’être uniquement en restant éternellement élève. Et puisqu’il/elle est élève, il/elle n’a pas le droit de s’élèver dans le statut d’un enseignant.

Il y a quelques années, j’ai pris la décision de continuer me présenter comme enseignante de yoga malgré toutes sortes de petites pressions. C’était une question de confort aussi. Je ne voulais pas compliquer la vie de mes élèves en ne parlant de moi qu’en tant qu’élève. Aurais-je dû leur dire “Ne m’appelez surtout pas une enseignante!”?

Mais la vie fait que tout change. Lorsque, il y a deux ans, le yoga sacral est né dans mon cœur, mon enseignement avait besoin d’ être revu par moi-même. Le fait d’être libre par rapport à ce que quelqu’un d’autre pensait de mon enseignement du yoga et comment j’étais censé m’appeler, faisait que j’étais tout simplement libre.

Cette liberté a transformé les moments où j’enseignais. Je n’enseignais plus rien! J’étais présente. L’enseignement arrivait je ne sais d’où. Pas forcément par moi, mais il était là. Il n’y avait plus d’enseignant ni d’élèves. L’amour était présent, et c’est l’amour qui enseignait tout le monde. Maintenant je peux me déclarer avec joie être une personne non-enseignante. Désormais, je suis.

EPÄOPETTAJA

Olen opettanut joogaa vuodesta 1996 ja pitänyt itseäni kaikki nämä vuodet joogaopettajana – kaikesta huolimatta. Sanon “kaikesta huolimatta”, sillä ashtangajoogapiireissä on ollut vallalla sellainen ajatus, että koska joogaavan ihmisen pitää olla nöyrä, hän voi olla sitä vain olemalla ikuinen oppilas. Ja koska hän on oppilas, hän ei saa nostaa missään tilanteessa itseään opettajan asemaan. Vaikka siis opettaisi joogaa, pitää kutsua itseään oppilaaksi.

Päätin kuitenkin joskus vuosia sitten mukavuussyistä edelleen kutsua itseäni aivan yksinkertaisesti joogaopettajaksi. En halunnut tehdä oppilailleni monimutkaiseksi sitä, miten minua pitäisi nimittää. Sanoisinko heille, että vaikka pidänkin kursseja, en ole missään nimessä mikään opettaja!?

No, elämä kulkee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Kun pari vuotta sitten Sakraalijooga syntyi sydämessäni, opettajuuteni joutui eri tavalla syyniini. Kun olin vapaa siitä, miten jonkun toisen mielestä minun piti joogaa opettaa ja miksi sain itseäni nimittää, olin tosiaan vapaa. Se vapaus teki paljon opetushetkilleni. En opettanut enää mitään. Olin läsnä. Opetus tuli niihin hetkiin, ei välttämättä edes minun suustani, mutta se tuli. Ei ollut opettajaa, ei oppilaita. Oli Rakkaus, joka opetti jokaista. Niinpä voin nyt iloisesti julistautua ihmiseksi, joka ei olekaan joogaopettaja. Nyt vain olen.

relax

Often the image of relaxation is equal to doing what we enjoy and to letting go of demands and responsibilities.

Physically relaxation means for many that you lay on a sofa or in a couch in a way you don’t have to keep your body upright. You forget about yourself and let go of your energy and your awareness. Psychically relaxation means to some people distance with themselves. They can even use drugs for that. These are states of absentmindedness, not relaxation.

Practicing yoga has radically changed my understanding about relaxation and the way I relax. If earlier I did look for some help and ease on the outside, today nothing in me moves to that direction. I don’t want to let go. Actually quite the contrary. I want to take rest in me.

These thoughts were generated while I was sitting in the train. I realized how far away the back of the seat was from me when I was having a vertical position. In a way the seat seemed to me it was inviting my body to relax, but actually I couldn’t take its support, because I should have leaned away from my midline. It didn’t feel natural.

Today my direction is always inwards. More deeply I am in me, deeper the relaxation.

LA VRAIE DÉTENTE

L’image qu’on a souvent de la relaxation est un lâcher prise et même parfois un laisser-aller. Un état pù on peut faire ce qui nous plaît sans se soucier des exigeances extérieures ou de nos responsabilités.

Physiquement pour beaucoup la relaxation veut dire qu’on se jette sur un canapé ou on va se vautrer dans un fauteuil pour oublier son corps. Psychiquement il y en a qui veulent s’oublier et pour cela, ils boivent ou prennent des drogues. Ces états sont des états d’absence et non ceux de relaxation.

La pratique du yoga a changé radicalement ma compréhension de la relaxation et ma façon de me détendre. Si avant je cherchais un soulagement à l’extérieur de moi, rien en moi bouge vers cette direction aujourd’hui. Je n’ai pas envie de me trouver dans un état sans ma conscience, au contraire! Ce que je veux, c’est de trouver le repos en moi, à l’intérieur de moi.

Ces pensées me sont venues assise dans le train, lorsque je me suis rendu compte que le dossier de mon siège était trop loin de mon dos. Je ne pouvais pas m’adosser sans devoir perdre la sensation de la ligne médiane de mon corps. J’aurais dû quitter ma position naturelle. Je ne voulais pas perdre ma verticalité et le soutien de mon propre corps.

Aujourd’hui, je vais toujours vers l’intérieur pour me détendre . Plus je sens mon essence, plus je suis détendue.

RYHDIKÄSTÄ RENTOUTTA

Rentoutumisen ajatellaan usein olevan sitä, että ihminen voi heittäytyä johonkin itselle miellyttävään tekemiseen tai olemiseen ilman vaatimuksia ja vastuita. 

Kehollisesti rentoutuminen tarkoittaa monelle sitä, että makaa sohvalla tai uppoutuu nojatuoliin niin, että kehosta ei tarvitse välittää. Ryhti päästetään kokonaan totaalisen rentoutumisen takaamiseksi. Joku taas haluaa päästä itsestään henkisesti eroon ja käyttää siihen tarkoitukseen esimerkiksi päihteitä. Nämä olotilat ovat tosiasiallisesti poissaolevuutta eivätkä rentoutumista.

Jooga on muuttanut radikaalisti omaa ymmärrystäni ja tapaani rentoutua. Jos ennen hainkin apua ulkopuoleltani, en enää liikahda lainkaan siihen suuntaan. En halua heittäytyä minnekään, vaan aivan päinvastoin. Haluan tulla tiiviimmin itseeni lepäämään. 

Tämä tuli minulle mieleen istuessani junassa, kun tuolin selkänoja tuntui olevan selästäni liian kaukana. En voinut ottaa siitä tukea, koska olisin joutunut nojaamaan itselleni epämukavasti taaksepäin istuimen selkänojaan. Se ei tuntunut luonnolliselta. En halunnut siirtyä itsestäni enkä oman kehoni tuesta pois. 

Nykyään suuntani on aina sisäänpäin. Mitä syvemmin olen itsessäni, sitä syvempi on rentouden tunne.

The image. The body.

The yoga practice gives many people peace of mind and contentment. The contentment yoga generates is the feeling of fullness, because the present moment fills your consciousness. The feeling of life is then powerful and this power is felt in the body. That makes the body happy.

The body positivity movement underlines the importance of everybody’s positive body image. But, is there something missing? Namely even if one were satisfied with one’s appearence, it doesn’t mean that the person living in that body is happy. For some time an image can perpetuate the illusion of self-acceptance, but at some point, the truth will emerge. For a happy life it’s not enough to succeed on the image level and to have satisfaction in one’s mind. An image of one’s body doesn’t help living the body.

Naturally it should be self-evident that all kind of bodies are perfect (also in yoga) and that nobody should be ashamed of his/her body. However even if in yoga it’s about an inner journey, the media is full of publications in which the images of the bodies are praised. If we don’t evaluate bodies directly, we evaluate asanas. If the importance of an asana was the experience it gives us instead of how it looks, we would be closer to the original meaning of yoga. If the yoga could remain an inner experience also when it comes to the body, the result could be something really valuable. 

As a yoga teacher I see people as much with body negativity as with body posititivity. None of these attitudes will lead to deep contentment. The real challenge is how to get into your body. Very few people feel the world through it. Very few people love life with their whole body. Most of life is happening in the mind the body being like a separate entity which we move and which we put the pressure on. 

I can’t really see why it’s like that, but I can see my students I’ve known for years that even with a daily practice it takes years and years to get into the body that carries you, that is happy and that refuses naturally all the mind’s evaluation about if it’s ok, enough, beautiful. All the pressure for any appearance will disappear the day when two factors are put in place. The first one, to be grateful for life in the body. The second one, not to be outside of the body to evaluate it.

🔺 L’IMAGE CORPORELLE 🔻

La pratique du yoga fait émerger la paix et le bonheur intérieurs. Le bonheur que le yoga procure est une plénitude vécue lorsque le moment présent remplit la conscience. La puissance de la vie se fait sentir dans le corps. C’est ça qui rend le corps heureux. 

La positivité du corps est un mouvement qui met en valeur l’image corporelle positive de chacun. Mais, je pense que là on échappe à quelque chose d’essentiel. Car même si la personne est satisfaite de son apparence, ça ne veut pas dire qu’elle vive dans un corps heureux. Pour un certain temps, l’image peut maintenir l’illusion, mais tôt ou tard, la vérité surgit. Pour le vrai bonheur, il ne suffit pas de vivre dans l’imagination. L’image de la vie n’est pas la vie. L’image de son propre corps ne permet pas de vivre son corps. 

Ça devrait être évident, que tous les corps sont parfaits (aussi dans le yoga) et que personne ne doit avoir honte de son corps. Et pourtant, même s’il s’agit d’un voyage intérieur, les médias publient des photos qui ne sont que la louange de l’apparence. Si les gens n’évaluent pas les corps, ils évaluent les asanas. Si l’importance de l’asana seraient l’expérience qu’elle nous fait vivre au lieu – une fois de plus – de son apparence, nous serions plus près de la signification originelle du yoga. Si la pratique du yoga pouvait rester une expérience interne aussi au niveau du corps, le résultat pourrait être quelque chose de précieux. 

Dans mon enseignement, je vois aussi bien des gens positifs que négatifs envers leurs corps. Ni l’une ni l’autre de ces attitudes conduit vers le bonheur. Le défi le plus exigeant, c’est le vrai ressenti du corps. Il y a peu de gens qui sentent avec leurs corps. Il y a peu de gens aimant la vie avec leurs corps. La vie se passe dans la tête et le corps est une partie séparée qu’on fait bouger ou dont on demande des choses.

J’ignore pourquoi c’est ainsi, mais je peux voir chez mes élèves pratiquant quotidiennement depuis très longtemps déjà, qu’on met des années et des années pour habiter son corps et pour construire un corps heureux. Quand le corps est heureux, il est impossible de se transmettre les évaluations mentales à savoir si le corps est de bonne taille, beau, suffisant pour quoi que ce soit. Il y a deux facteurs décisifs pour la liberté et le bonheur. Le premier, s’est d’être sincèrement et infiniment reconnaissant pour la vie dans son corps! Et le deuxième, c’est de ne pas être à l’extérieur de soi-même pour évaluer le corps.

🔺 KEHONKUVA 🔻

Joogaharjoittelu antaa monille ihmisille mielenrauhaa ja onnellisuutta. Joogasta kumpuava onni on täysipainoisuutta, jossa juuri käsillä oleva hetki täyttää tietoisuuden. Elämä koetaan väkevästi ja se tuntuu kehossa. Se tekee kehosta onnellisen. 

Kehopositiivisuusliike on tuonut esiin sitä, miten kaikkien ihmisten pitäisi päästä positiiviseen kehokuvaan. Mutta jääkö silti jotain puuttumaan? Nimittäin vaikka ihminen olisi tyytyväinen ulkonäköönsä, ei se tietenkään kerro siitä, että tuossa kehossa elävä ihminen tuntee olonsa hyväksi kehossaan. Jonkun aikaa voi mielikuva toki pitää yllä illuusiota itsensä hyväksymisestä, mutta ennen pitkää totuus tulee esiin. Onnelliseen elämään ei riitä mielikuvissa onnistuminen tai varsinkaan mielikuvissa eläminen. Mielikuva omasta kehosta ei auta elämään kehoa.

Tietenkin pitäisi olla itsestäänselvää, että kaikenlaiset kehot ovat sopivia (myös joogaan) eikä kenenkään tarvitse hävetä omaa ulkonäköään. Kuitenkin vaikka joogassa on kysymys sisäisestä tutkimusmatkasta, on media täynnä ulkonäkökeskeisiä julkaisuja. Jos ihmiset eivät arvioi kehoja, he arvioivat asanoita. Jos asanan merkitys olisi siinä, mitä siinä koetaan sen sijaan miltä se näyttää, oltaisiin lähempänä joogan ydintä. Jos jooga pysyisi sisäisenä kokemuksena myös kehollisesti, lopputulos voisi olla jotain todella arvokasta.

Joogaa opettaessani kohtaan yhtä lailla kehonegatiivisuutta kuin kehopositiivisuuttakin. Kumpikaan suhtautumistapa ei vie todelliseen onneen. Suurin haaste kun on siinä, että ihminen pääsee kehoonsa eikä vain ajattele sitä. Ani harva tuntee keholla maailmaa. Ani harva rakastaa elämää koko kehollaan. Asiat tapahtuvat mielessä ja keho on kuin irrallinen osa, jota liikutellaan ja jolta vaaditaan asioita. 

Omia oppilaitani pitkään seurattuani voin todeta, että päivittäiselläkin harjoituksella ihmisillä kestää vuosia päästä kehoon. Kehoon, joka kantaa, joka on onnellinen ja joka ei voi mitenkään enää ottaa vastaan mielen tasolta tulevia arvioita siitä, onko se sopiva, kelpaava tai toivotun näköinen. Kaikenlaiset paineet ulkonäön suhteen katoavat itsestään, kun kaksi asiaa on kohdallaan. Kun on kiitollinen elämästä kehossaan! Ja kun ei ole kehonsa ulkopuolella sitä arvioimassa.

This is fear. 😵

I’ve faced many different fears with the help of my yoga practice. To end up with the conclusion that there are no different fears. There’s only fear. 

Nowadays when I have feelings of fear I watch how my mind tries to find a suitable threatening image or situation for it. Then I could say that I’m scared of a particular thing.

I guess we usually have a need to project our fear to something. We need our fear get a form. The form gives us safety. When you have courage to face the fear without any form, it’s first more scary. But when you’re ready to do so, the world doesn’t make you scared anymore. 

When we want to avoid our fears, we imagine they vanish. In reality we build our life around the fear and in relation to it which is a sure way to get more anxious. When we choose not to face our fear everything else is organized according to this choice. If we decide to live through our fear, the fear disappears and nothing of it is left inside of us.

The physical yoga practice in which you pay attention to your breath and your energy, gives you tools to observe your emotions on the energy level. For years I’ve been interested to see in myself what’s happening in my energy right now. When it shrinks, when it gets colder, when it feels thin or empty, when it kind of disappears, or loses connection, I feel scared. Nowadays I tell myself: This is fear. I don’t connect it to anything. I accept my fear, when it’s present. Then when it’s over, it’s over.

LA PEUR EN VISITE 😵

Grâce à ma pratique de yoga, j’ai pu faire face à de multiples peurs différentes. Pour finir avec la conclusion qu’il n’y a pas des peurs différentes. Il n’y a que la peur.

Aujourd’hui, quand je ressens de la peur, je je me rends compte comment mon mental cherche une image qui puisse aller avec ou une situation qui pourrait la justifier. Ça me permettrais de dire que j’ai peur d’une chose particulière.

J’ai l’impression qu’en général, nous avons besoin de projeter notre peur sur quelque chose. Nous voulons donner une forme à notre peur, car la forme nous donne une sécurité. Lorsque nous avons le courage de faire face à la peur sans aucune forme, ça fait d’abord encore plus peur. Mais arrive le moment où nous sommes prêts à l’affronter et c’est là, que le monde n’est plus menaçant du tout.

Lorsque nous évitons nos peurs, quelque chose en nous nous dit qu’on peut se débarrasser d’elles. En réalité, notre vie se construit en relation avec la peur et autour d’elle et fait grandir l’anxiété à l’intérieur de nous. Lorsque nos choix sont faits dans la peur, tout le reste s’organise selon. Par contre, au moment où nous pouvons faire face à la peur, et elle disparaît, et il n’en reste pas un grain en nous.

La pratique physique du yoga dans laquelle nous nous concentrons sur le souffle et l’énergie, nous donne un moyen d’observer les émotions au niveau énergétique. Des années, j’ai été intéressée de suivre ce qui se passe dans mon énergie dans le moment présent. Lorsqu’elle diminue, ou devient plus froide, ou plus vide, ou quand elle disparaît, qu’elle devient moins solide ou qu’elle perd la connexion avec le reste, j’ai peur. Je me dis: c’est ça la peur. Je ne la connecte à rien du tout. Quand elle est là, je l’accepte. Et puis, la peur s’en va.  

TÄMÄ ON PELKOA 😵

Joogaharjoittelun kautta olen käsitellyt paljon erilaisia pelkojani. Tullakseni siihen lopputulokseen, ettei ole erilaisia pelkoja. On vain pelkoa.

Nykyään jos pelkään, katson miten mieleni hakee siihen heti sopivan uhkakuvan tai tulkitsee käsillä olevan tilanteen. Sitten voisin todeta pelkääväni jotain tiettyä asiaa.

Usein meillä on tarve kohdistaa pelko johonkin. Haluamme antaa sille muodon. Siten se tuntuu turvallisemmalta. Sitten kun uskaltaa kohdata pelon ilman muotoa, onkin hetken aikaa pelottavampaa. Mutta jossain vaiheessa tähän on valmis ja silloin maailma ei ole enää pelottava.

Kun väistelemme pelkojamme, jokin meissä kuvittelee pääsevänsä niiden kohtaamisesta. Tosiasiassa elämämme rakentuu pelon suhteen ja pelon ympärille ja menee aina vain tiukempaan solmuun. Kun valintamme on tehty pelossa, kaikki muu järjestyy sen suhteen. Jos taas kohtaamme pelot, niistä ei jää sisimpäämme mitään, mihin mikään voisi kutoutua.

Fyysinen joogaharjoittelu, jossa kiinnitetään huomiota hengitykseen ja energiaan, antaa välineitä tarkastella tunteita energiatasolla. Vuosien ajan olen kiinnostuneena seurannut mitä energiassani tapahtuu juuri nyt. Kun se kutistuu, kun se kylmenee, kun se tyhjenee, katoaa, ohentuu, kadottaa yhteyden, tunnen pelkoa. Nykyään sanon itselleni: Tämä on pelkoa. En liitä sitä enää mihinkään asiaan. Suostun pelkäämään, kun pelko on paikalla. Sitten se menee ohi.

Art of dosing

Don’t give everything you can! This genius waking call was given by my flamenco teacher Patricio Martin with a warm and mysterious smile. At first the sentence surprised me – as in flamenco we usually give “all” – and immediately after everything was ultra-clear.

When the right words are pronounced at the right moment, they attain their goal. When your blood starts to heat, you know something really essential is happening. The body has recognized the truth and moves towards a bigger vision. The best teachers have always been like that. They live in the moment. The truth is nothing fixed, but something alive and that’s why it’s different in different situations.

In dance it’s enough to give an energy to start a movement and then just let it happen. We leave space for invisible, for the mystery of Life. We give space for breathing and energy that they can create a unique movement. But how often do we get involved in everything with our ego, because our mind can’t let go of the control? Because we don’t trust Life? We dance with ideas and we force the body.

If we are more aware of the quality of the movement, of what we put into it and what we keep, our dance becomes alive. What feels great is that I could make a bigger input, but I don’t. I save some of my energy and keep it for myself. Between these two energies, there’s a continuous play going on. This is art.

We don’t achieve anything more by pushing and forcing. We achieve anything when we have free space and when we know how to dose our energy.  It’s the same in yoga practice and in life. This is biodynamic world view! It means that because you’re connected to your body, you feel the truth with your body.

I bow to my fabulous teachers and with these thoughts I wish you all a radiant year 2019! Let it be different, playful, mysterious and carried by Life!

ART DE DOSER

Ne donnez pas tout! Cet appel génial à la réalité était prononcé par mon professeur de flamenco, Patricio Martin, avec un sourire chaleureux et mystérieux. D’abord, ça m’a frappé -comme au flamenco, on donne souvent “tout”- et immédiatement après, c’était ultraclair!

Quand les bons mots sont prononcés au bon moment, ils atteignent leur cible. Et quand ça vous enflamme le sang, vous pouvez être sûr qu’il s’agit de quelque chose de véritablement essentiel. Le corps reconnaît la vérité et va se diriger vers une vision plus élevée. Les meilleurs professeurs ont toujours été comme ça. Ils vivent au moment présent. La vérité n’est rien de fixé, elle est vivante et c’est pour ça qu’elle change selon la situation.

Dans la danse, il suffit de commencer un mouvement, de lancer une énergie et ensuite de laisser le mouvement se compléter tout seul. Nous laissons un espace pour l’invisible, pour le mystère de la Vie. Nous permettons au souffle et à l’énergie de s’exprimer à leurs manières pour voir naître un mouvement unique. Mais c’est si souvent qu’on veut se mêler avec notre égo, car notre mental ne nous lâche pas. Et nous dansons avec des idées et nous soumettons le corps à nos idées.

Si nous sommes plus conscients de la qualité du movement et de ce que nous y mettons et de ce qui nous n’y mettons pas, notre danse devient vivante. Je pourrais donner encore plus! Mais je ne donne pas. Je garde quelque chose pour moi. C’est le jeu continue entre ces énergies opposées qui créent l’art.

On ne gagne rien en poussant avec toutes ses forces. On gagne beaucoup, quand on garde un espace libre et quand on sait doser. C’est pareil dans la pratique du yoga, dans la vie en général. Il s’agit aussi d’une approche biodynamique, ce qui veut dire qu’on sent avec le corps ce qui est juste, parce qu’on est connecté à lui.

Je m’incline avec gratitude du cœur devant mes professeurs fabuleux et je vous souhaite, mes lecteurs et mes lectrices, une lumineuse année 2019! Qu’elle soit différente, ludique, mystérieuse et surtout portée par la Vie! 

ANNOSTELUN TAITO

Älkää antako kaikkeanne! Näin nerokkaan herättävästi neuvoi flamenco-opettajani Patricio Martin meitä tanssijoita lämpimän ja arvoituksellisen hymyn kera. Aivan ensiksi lause hämmästytti -flamencossahan tunnetusti annetaan “kaikki”- ja sitten välittömästi kaikki selkiytyi! Niinpä tietenkin! 

Kun oikeat sanat lausutaan oikealla hetkellä, ne menevät suoraan perille. Silloin, kun veri suonissa alkaa kuumeta, tietää, että jotain todella olennaista on käsillä. Silloin keho oivaltaa ja liikahtaa kohti suurempaa visiota. Parhaat opettajat ovat aina eläneet hetkessä. Totuutta kun ei voi vangita. Se on elävä ja siksi eri tilanteesta riippuen.

Tanssissa riittää, että aloittaa liikkeen, että laittaa energian liikkeelle ja sitten antaa lopun tapahtua. Näkymättömälle, arvoitukselle jää tilaa. Annamme tilaa hengitykselle ja energialle muovata liikkeestä jotain ainutkertaista. Mutta kuinka usein haluammekaan sekaantua kaikkeen egollamme, koska mielemme ei päästä kontrollista irti! Emme luota elämään! Tanssimme on ajatuksia, joita pakotamme kehoomme.

Mitä enemmän olemme tietoisia liikkeen energiasta, mitä siihen laitamme ja mitä emme, sitä elävämmäksi tanssimme muuttuu. Kihelmöivä tunne syntyy siitä, että voisin panostaa vielä enemmän. Mutta en panosta. Säästän energiaani ja pidän jotain itselläni. Näiden kahden energian välillä on jatkuva leikki käynnissä. Siitä syntyy taide.

Emme saavuta sen enempää puskemalla ja pakottamalla. Sen sijaan saavutamme mitä vain, kun meillä on vapaata liikkumatilaa ja kun osaamme säännöstellä energiaamme. Sama pätee joogaharjoitteluun ja elämään yleensä. Tämä on biodynaaminen lähestymistapa. Se tarkoittaa sitä, että keho kuulee totuuden, koska olemme itse yhteydessä kehoomme.

Kumarran kiitollisella sydämellä ihmeellisille opettajilleni ja samalla toivotan kaikille blogini lukijoille loistavaa vuotta 2019! Olkoon se erilainen, leikkisä, mystinen ja Elämän kannattelema! 

Photo of Patricio Martin by Catherine Chenu