Once is enough

THAT’S ME NOW

 

 

At age 22, I was in love. My heart was full. I was living in Paris, in the city of love. The same spring, a Moroccan man raped me and abused me. He was sent to prison for less than two years.

 

From time to time, these brutal moments have come back to me. I’ve strived to understand, not so much the rapist, but myself. In the beginning, I felt a bit ashamed, but mostly I felt disgusted. No emotion was unsurmountable and that was actually the difficulty! To really understand what I felt. Every emotion was hiding another one. I could get rid of the thought that someone penetrated me with hatred and scorn and at the same time I realized I could never really get it out of me. It was now part of me.

 

The rape is such a total experience that it’s not about one emotion. Someone hurt me a lot and threatened my life. No matter if I talked about it, shouted it loud, it didn’t go away. For me it’s been a great opportunity to get a deeper feeling who I really am. Or who I’m not. My own thoughts were something between the anger and the fear. Do I hate all Moroccans? Muslims? Men? Could I find where to put my anxiety? The answer was: No, there’s no place to put it. I can only transform it, if every time it comes up, I take another deep look at it in my heart. Every time it has taken another form in me and it has had less hold on me. At one point, I couldn’t find any  intellectual or emotional solution.  I just had to spread my wings and fly. And I saw that there’s a wound  in me.  I’m not the wound. Nothing really precious has been hurt. My body has a mark of it, my identity has changed.

 

These thoughts came up once again while I was reading Katja Kettu’s ‘Kätilö’ (The Midwife), a magical novel that tells a love story in the prison camps during the Lapland War (1944-1945) where women were raped and people beaten brutally. Even in the war some people are able to find the power of love and light. How can we reach this goal in the darkness, humiliated, beaten, destroyed? We can, if we look for light! To get mercy, we also have to give mercy.

ÇA VA COMME ÇA

A 22 ans, j’étais amoureuse et pleine de joie de vivre. Je vivais ma jeunesse dans un Paris printanier. Ce printemps-là, dans cette ville de l’amour, j’ai été brutalisée et violée par un Marocain. Lui, il a été condamné en prison pour plus d’un an.

Par moments et par périodes, ces moments m’ont envahie plus tard dans la vie. J’ai essayé de comprendre. Comprendre moi-même plus que mon violeur. Il y a eu des moments où j’ai senti la honte, mais ça a été une honte plutôt tiède et avachie. Plus que tout, j’ai senti le dégoût. Aucune émotion n’a pourtant pas été insurmontable. De là, la difficulté! En fait, j’ai eu du mal à savoir ce que je ressentais vraiment et de trouver les mots pour le décrire parce que chaque émotion en cachait une autre. J’étais capable de me débarrasser de cette idée qu’une personne inconnue m’a pénétrée avec de la haine et du mépris, mais je sais que je ne pourrais jamais ôter cette expérience. Le plus dûr, c’est juste de supporter la réalité. De se dire que c’est comme ça.

Pendant dix ans, je me disais que je m’en étais sortie. Et puis, je me demandais si ça pouvait être la réalité. Je voulais voir un spécialiste et je me suis adressée au centre pour victimes de viol. Ils m’ont évaluée guérie, détraumatisée.

Le viol est une expérience totale et à cause de cela, il est partout en moi. Il ne s’agit pas d’une émotion. On m’a blessée, on m’a cassée. Mes limites n’ont pas été respectées. D’y penser, de le crier à haute voix, ne le fait  pas disparaître. Mais. Une expérience pareille peut nous aider à trouver notre vrai centre. Je pense que dans les moments les plus critiques dans la vie, on arrive à un point où il n’y a plus de solution intellectuelle ou émotionelle. À un moment donné, on va juste survoler.

Mes propres réflexions voguaient entre la haine et la peur. Est-ce que désormais je haïrais les Marocains? Je détesterais les Musulmans? Les hommes? Où est-ce que je pourrais placer cette haine et cette peur? Je ne peux pas les placer nulle part, mais je peux les transformer si j’accepte que ces sentiments font surface de temps à autre. À chaque tour de roue, les émotions seront moulue différemment et après chaque tour, elles se feront plus légères.

Bien entendu, cette situation comme toutes les situations dûres dans la vie, a été une belle opportunité pour moi. Une occasion de m’approcher plus de mon vrai moi, mon centre. Lorsque les autres ne nous respectent pas, nous cherchons automatiquement un endroit qui n’est pas blessé en nous. La partie blessée est en nous. Elle n’est pas nous.  Rien de précieux n’a été blessé. Dans mon identité, il y a une plaie et mon corps porte une empreinte.

Je me suis souvenu de ces moments encore une fois très récemment en lisant le roman ‘Kätilö’ (Sage-femme) de Katja Kettu. Dans cette histoire qui se situe en La guerre de Laponie (1944-1945), les femmes étaient abusées, violées, tabassées. Et même là, il y a eu qui ont pu trouver l’amour et la lumière! La question est de savoir comment nous pouvons arriver à destination malgré le noir, l’humiliation, l’abattement? Et comment  trouver l’indulgeance et la grâce – aussi bien pour nous-mêmes que pour les autres.

Merci.

YKSI KERTA RIITTÄÄ

Kun olin 22-vuotias  elämästä hullaantunut ja villi, huokailin ja juhlin kevättä rakastuneena Pariisissa. Samana keväänä marokkolainen mies pahoinpiteli ja raiskasi minut. Hän  sovitti  tekonsa istumalla reilun vuoden vankilassa.

Hetkittäin ja ajoittain nämä tapahtumat nousevat minulla pintaan. Yritän ymmärtää. Lähinnä itseäni.  Joskus raiskausta ajatellessani tunsin häpeää. Se oli kuitenkin vaimeaa. Tunsin eniten inhoa. Mikään tunne ei ole ollut ylitsepääsemätön. Vaikeaa onkin ollut tietää mitä oikeasti tunnen, sanallistaa se. Olen päässyt yhden tunteen yli ja eteeni on noussut uusi seinä. Pystyn irrottautumaan ajatuksesta, että vieras ihminen on tunkeutunut lihaani vihalla, mutta en pysty ilmeisesti koskaan irrottamaan kokemusta itsestäni. Ja vaikeinta on ollut sietää sitä, että näin vain on.

Olin pitkään siinä uskossa, että minulla ei ole raiskauksesta jäänyt mitään ongelmaa. Mietin pitäisikö olla.  En ehkä vain tajua koteloineeni tunteitani johonkin. Halusin asiantuntijan näkemyksen. Kymmenen vuotta raiskauksen jälkeen sain (muiden) sanoituksia tapahtumalle Raiskauskriisikeskuksessa. Heidänkin mielestään olin kuitenkin hyvin tervehtynyt.

Raiskaus on  totaalinen kokemus ja siten se on tunkeutunut minuun melkein kaikkialle. Se ei ole yksi tunne. Minua on rikottu, rajojeni yli astuttu. Se ei lähde pois ajattelemalla eikä huutamalla. Mutta se auttaa löytämään ytimen.  Ehkä niin kuin kaikissa todella pysäyttävissä hetkissä onkin kyse siitä, että tapahtuman mentaalinen ja emotionaalinen käsittely ja pohtiminen ei riitä? Tulee hetki, jolloin siitä mennään yli.

Pohdinnat tunteineen ovat seilanneet viha-pelko -akselilla. Vihaanko vastedes marokkolaisia? Vihaanko muslimeja? Vihaanko miehiä? Pelkäänkö miehiä?  Mihin sen vihan ja pelon voi laittaa, kun ei niitä voi mihinkään laittaa? Ne voi muuntaa, kun niiden antaa tulla esiin aina vain uudestaan. Jokainen rattaan pyörähdys möyhentää tunnekuormaa omalla tavallaan ja keventää sitä.

Tietenkin tämä ollut myös mahdollisuus kuten kaikki raskaat tilanteet elämässä. Mahdollisuus löytää todellista itseä vielä enemmän. Kun toinen ihminen ei kunnioita meitä, me haemme uuden, ehjän kohdan haavoitetun takaa. Haavoitettu kohta ei ole koko minuus, vaikka se on minussa. Eikä se tietenkään tee teosta vähemmän väkivaltaista, mutta se kertoo myös, että mitään korvaamatonta ei olekaan haavoitettu. Persoonallisuudessani on haava ja kehossani jälki.

Näitä ajatuksia kävin läpi lukiessani Katja Ketun ‘Kätilöä’, jossa ihmistä rusikoidaan ja raiskataan surutta. Silti kaiken sen litistyksen jälkeen meistä voi löytyä rakkaus ja valo! Meissä ON rakkaus ja valo. Kysymys on ehkä pikemminkin siitä, löydämmekö perille pimeydessä, nitistettyinä ja nöyryytettyinä? Ja voimmeko löytää armon itsellemme ja toiselle?

Ymmärrän, että olisin aivan eri ihminen, jos minua ei olisi raiskattu. Kiitos.

Image

Advertisements

One thought on “Once is enough

  1. Perhosen valkoiset siivet
    kuoriutuvat mustasta kotelosta
    syvällä
    hammasrattaiden välissä,
    missä pelko murenee vihaksi
    – ja takaisin, eikä lopulta
    ole enää seinä, vaan ikkuna,
    jonka pimeään
    valo ja rakkaus piirtävät aaltoja
    uskaltaa.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s