O mio babbino caro

Sometimes I feel ashamed of myself regarding my earlier unrealistic expectations to my parents: unconditional and perfect love. For so many years I was bustling in my bitterness, harping on all I missed. Obviously one of the reasons for my unhappiness has been my limited vision and understanding about what a parent can give. Whether my parents loved me was not the question. I was angry because I never felt their love. But then gradually, and should I say, sound by sound, I discovered some moments in the past that were stuffed with love.

My dad used to be a butcher by profession. This young butcher had lost his heart to the opera music through his brother, who was an opera singer. That’s why I was listening to wagnerian music at the age of four and following my father’s explanations about the libretti, what was to be listened with a special care, what was I supposed to feel and at which moment. His empathy was spectacular. Music made him a completely different person. He was sensitive, joyful, passionate. The few times I’ve seen my father cry, were when he was listening to opera music.

I remember clearly how I tiptoed to sit next to my father during the first act of Tristan and Isolde in the National Opera House to experience this great music. My dad took my hand and we were communicating with the hand signs all through the evening. Everytime I recognize a scene or an aria I let my father know it by squeezing his hand slightly. He would do the same to remind me of a special musical moment. At some point, I glanced to see my father’s teary eyes and a melancholic smile. And his love. There it was! He was touched by the music and by the fact I could understand and feel the same. My dad shared with me the great dramas, love stories, deaths, incredible emotions, but only through the opera. Somebody else needed to express those feelings for him.

Nowadays I rarely listen to the opera music. When I do, I’m overwhelmed. I feel the music in all my cells. The connection to opera music fills my heart with my father’s love and that love is supreme music.

NOTES PATERNELLES

Parfois j’éprouve de la honte en voyant combien j’ai eu de fausses attentes à l’égard de mes parents. À quel point j’ai exigé un amour inconditionnel et parfait de leur part dans ma tête. Des années et des années d’amertume où je ne voyais que ce qui m’avait manqué. Certainement une des raisons pour laquelle j’étais malheureuse était ma propre vision limitée et ma compréhension insuffisante vis-à-vis à ce qu’un parent est capable de donner. Si mes parents m’aimaient, là n’était pas la question. J’étais mécontente parce que je n’avais jamais senti cet amour. Mais heureusement quelque chose a bougé un moment donné. Goutte à goutte, je commençais à découvrir le lac d’amour où j’avais été bercée toute ma vie et j’ai pu revivre des moments de mon enfance tissés d’un amour parental.

Jeune, mon père était boucher de métier. Par son frère ainé, un chanteur d’opéra, il était aussi amateur d’opéra. C’est pour cela que moi, à l’âge de quatre ans, j’écoutais la musique wagnérienne en suivant attentivement les explications qui allaient avec fournis par mon père. Il connaissait les livrets et les faisait connaître en soulignant certains moments et en me donnant des instructions pour mes émotions. Il voulait que je sente exactement comme lui à un moment donné. La musique le transformait en une autre personne. Il s’adonnait complètement. Il devenait sensible, joyeux, passionné. Les peu de fois que j’ai pu voir mon père pleurer, c’était quand il écoutait l’opéra.

J’ai un souvenir vif du moment où je me glisse parmi les premiers rangs à l’Opéra National de Finlande pour m’assoir à côté de mon papa et pour vivre les moments inoubliables de Tristan et Isolde. Mon papa me prenait par la main et c’est par la main que nous communiquions pendant cette oeuvre magistrale. Lorsqu’il y avait des arias ou des scènes importantes pour nous, on se serrait légèrement la main. Quand c’était une scène vraiment extraordinaire, on serrait plus fort. Par moment, j’osais regarder mon papa du coin de l’oeil et je le voyais fortement ému. Et c’est là que je voyais aussi son amour! Mon papa partageait les grands drames, les histoires d’amours, les morts, les émotions et les passions à travers des opéras. Il avait besoin de musique entre nous pour exprimer ses sentiments à lui.

Aujourd’hui, j’écoute rarement l’opéra. Mais quand ça m’arrive, je suis bouleversée. Je suis émue jusqu’aux os. L’opéra me remplit d’amour paternel. Pour moi, l’amour de mon papa est de la musique céleste.

SÄVELIÄ ISÄLTÄ

Joskus hävettää se, miten ehdotonta ja täydellistä rakkautta olen odottanut ja vaatinut vanhemmiltani. Miten lapsuuden jälkeen olen kihissyt katkeruuksissani kaikesta siitä mistä jäin paitsi. Tietenkin yksi syy siihen on ollut oma vajavainen näkökykyni ja ymmärrykseni sen suhteen mitä vanhemmat voivat antaa. Ei minulle oikeastaan ollut epäselvää se rakastivatko vanhempani minua. Vihainen olin siitä, etten sitä koskaan tuntenut. Jossain vaiheessa pisara pisaralta alkoi kuitenkin eteeni piirtyä hetkiä, jotka paljastivat vanhempieni rakkauden lujan ja kimaltavan kudelman.

Isäni, joka oli syntyessäni ammatiltaan lihanleikkaaja, oli oopperalaulajaveljensä kautta tutustunut oopperataiteeseen ja menettänyt sille sydämensä. Niinpä minä sitten jo nelivuotiaana kuuntelin kotona Wagnerin teoksia isän selittäessä libretot viuhuen mitä niissä tapahtui ja mikä kohta musiikissa oli erityisen hieno ja tärkeä. Missä minun piti tuntea ja mitä. Hänen eläytymisensä oli ensiluokkaista ja mykistävää. Musiikki muutti hänet kokonaan toiseksi ihmiseksi. Herkäksi, iloiseksi, kiihkeäksi. Ne harvat kerrat kun olen nähnyt isäni itkevän, ovat olleet hänen kuunnellessaan oopperaa.

Viisivuotiaana hiivin Tristanin ja Isolden ensimmäisessä näytöksessä Kansallisoopperan toiselle riville kuuntelemaan oopperan loppuun. Isä otti kädestä kiinni ja koko oopperan ajan käsimerkit kulkivat välillämme intensiivisesti kaikista tutuista kohdista. Välillä uskalsin kääntää päätänikin ja näin isän liikuttuneen hymyn. Ja rakkauden. Siinä se oli! Liikutus musiikista ja siitä, että minä ymmärrän. Isä jakoi kanssani suuret draamat, rakkaustarinat, kuolonkohtaukset, valtavat tunteet, mutta oopperan kautta. Oli tärkeää, että joku ilmaisi ne meidän puolestamme.

Harvoin kuuntelen nykyisin oopperaa. Se liikutus, joka minut valtaa, on suurta, kehollista, täydellistä. On se hassuakin. Silloin muistan isän rakkauden ja sydämeni täyttyy siitä kokonaan. Se rakkaus on ihmeellistä musiikkia.
Nimetön-7

Advertisements