Vibrant temple

A spritual person is not mental. A spiritual person loves her/his home: the physical body.

When we breathe consciously, we are connected to life, to the reality. When we forget to breathe, we lose the connection with the vital energy and our body. A free, unobstructed breathing can namely be felt in every cell of the body. When our physical connection is weak or goes on and off, also our spiritual connection is diffuse. In this kind of situation where does the actual human being reside? The only place that’s left: the mind.

When the breathing and the body are lived separately, it usually is the result of some “secrets” hiding in the body. So many people hold their breath and thus prevent the free energy circulation in the body – unconscious defense not to feel some parts of the body carrying the past experiences. Any negative emotion can take a permanent place in the body and with time it’s usually transformed to some kind of shame. The body starts to shrink when the energy flow diminishes and the mind takes over – someone has to rule the game. What’s great news, is that by a conscious breath, we can scan our body to find the depressed parts and gradually take some steps towards them to feel them again and to release them.

Some people think that when they practice a religion or think religious thoughts, they are being spiritual. In their minds they are connected to a higher reality, to God. With help of the mental images, they can feel devotion, sacredness, love. Nevertheless, the real spirituality manifests in the breathing and the body. You can’t understand or capture it with your mind. You can’t control it and it’s not even in your hands to feel spiritual. Whether the experience of the spirituality is through a religion or yoga, when it’s authentic, it’s a lively physical state. Then you’ve got the mercy of being connected to the divine energy, something you can never reach by your imagination.

As long as the body is symptomatic, stuck or ill, it reflects our own, limiting, unconscious mental structures. That’s the body’s expression to show the unbalance resulting from our blindness to see the reality as it is. When we become more interested in our body and breath, we start to know ourselves better. We understand the connections, we can balance situations and even heal ourselves. The asana practice of Ashtanga Yoga is great for this purpose! It expands the body and frees the breathing and makes them reconnect. When we take the direction out from the darkness towards love and light, our mind serves as one of the tools.

Spirituality is not necessarily mystic, even if life can be lived as a great mystery, of course. Spirituality is deep acceptance and surrender to life as it is. Anybody who has the deep connection with life, is vibrantly physical. It means that you enjoy life in your body.

VIVRE DANS UN TEMPLE RAYONNANT

Une personne spirituelle, est-elle sprituelle? Elle est surtout physique. Elle aime son habitat terrestre: le corps. Elle n’est surtout pas mentale.

Lorsque nous respirons consciemment, nous sommes connectés à la vie et à la réalité. Et le moment où nous oublions la respiration, nous perdons la connection avec l’énergie vitale et notre corps. Car une respiration libre, non obstruée, se fait sentir dans chaque cellule de notre corps. Par contre, la connection faible ou intermittente avec le corps rend la connection avec l’esprit diffuse. Et alors, dans ce cas-là, où se trouve l’être humain? Il est embrouillé dans son mental.

Lorsque la respiration et le corps sont vécus séparément, normalement, c’est le résultat des problèmes éparpillés et camouflés dans le corps. Tellement de gens retiennent leur souffle et en faisant ainsi, arrêtent la circulation énergétique dans le corps – une défense inconsciente pour ne pas sentir certains endroits du corps ayant accumulé des expériences du passé. Toute émotion négative peut s’installer dans le corps et avec le temps, se transformer dans une sorte de honte. Le corps rétrécit dû à la diminuation de la circulation de l’énergie et le mental prend le dessus. La bonne nouvelle est que par une respiration consciente, nous pouvons scanner notre corps et reconnaître peu à peu les parties abandonnées, les sentir de nouveau et les réintégrer dans le tout.

Il y en a qui pensent que pour être spirituel, il suffit de pratiquer une religion ou avoir des pensées religieuses. Dans leur mental, ils pensent être connecté à une réalité ultime, à Dieu. À l’aide des visions créées par le mental, ils peuvent avoir des sentiments de dévotion, des émotions du sacré et de l’amour. Cependant, une vraie spiritualité se manifeste dans la respiration et le corps. Nous ne pouvons pas la comprendre ou la capturer avec le mental. Nous ne pouvons pas la contrôler non plus et nous ne pouvons pas la connaître juste par la volonté. Peu importe que notre expérience spirituelle soit vécue par une religion ou la pratique du yoga, lorsqu’elle est authentique, elle nous met dans un état physique plein de vivacité. Parce qu’à ce moment-là, nous avons reçu la grâce d’être connectés à l’énergie divine que nous pourrions jamais atteindre par un effort du mental.

Tant que le corps porte des symptômes, tant qu’il est bloqué ou malade, il reflète nos propres structures mentales et émotionnelles restrictives. La maladie est une expression du corps dévoilant un déséquilibre dû à notre aveuglement par rapport à de certaines choses. Si nous nous intéressons un peu plus à notre corps physique et notre respiration, nous commençons à mieux nous connaître. Nous comprendrons les connections, nous saurons comment tout équilibrer et même comment nous guérir nous-mêmes. La pratique des asanas dans le yoga Ashtanga est excellente pour cela. Elle nous permet d’étendre le corps, de libérer la respiration et de les unir l’un à l’autre. Nous pouvons laisser l’engourdissement derrière nous, prendre la direction vers la lumière, et c’est là, que le mental va nous servir d’outil.

La spiritualité n’est pas forcément quelque chose de mystique, même si la vie peut être vécue comme un mystère et une aventure prodigieuse, naturellement. La spiritualité veut dire accepter la vie telle qu’elle et s’y adonner. Ceux qui ont une connection profonde avec la vie, ont un corps rayonnant. La connection est possible quand on aime son corps et quand on prend du plaisir d’y vivre.

SÄKENÖIVÄ SIELU

Millainen on henkinen ihminen? Henkinen ihminen on fyysinen. Henkinen ihminen ei ole mentaalinen.

Kun ihminen hengittää tietoisesti eli on yhteydessä omaan elämänenergiaansa, hän elää todellisuudessa. Jos ihminen unohtaa hengityksen tai ei ole tietoinen tästä energiavirtauksesta, hän ei ole kosketuksissa kehoonsa. Vapaa hengitys nimittäin tuntuu kaikkialla kehossa. Kun kehoyhteys on katkeileva, myös yhteys henkeen rakoilee. Missä ihminen itse silloin on? Hän on eksynyt mieleensä.

Kun ihmisen hengitys ja keho ovat joutuneet erilleen, se yleensä johtuu siitä, että kehossa on jotain “piilossa”. Moni pidättää hengitystään eikä anna energian liikkua vapaasti hengityksen mukana kaikkialla kehossa, koska syvään hengittämällä tulisi kosketuksiin sellaisen tunnealueen kanssa, jota ei syystä tai toisesta halua elää. Yleensä kyse on alitajuisesta kontrollista, joka on jäänyt jostain menneisyyden kokemuksesta päälle. Mikä tahansa negatiivinen tunne voi koteloitua ja se ilmenee monesti kehollisena häpeänä. Ihmisen keho surkastuu ennenaikaisesti energian vetäytyessä pois ja mieli alkaa dominoida kaikkea. Hienoa on se, että tietoisesti hengittämällä me voimme tunnistaa itsessämme näitä kehon lamautuneita kohtia ja ottaa askeleita niitä kohti itsellemme sopivalta tuntuvaan tahtiin.

Jotkut pitävät uskonnon harjoittamista tai omia uskonnollisia ajatuksiaan henkisyytenä. He ovat mielessään yhteydessä johonkin korkeampaan, Jumalaan. Näin he voivat kokea mielikuviensa avulla hartautta, pyhyyttä, rakkautta. Kuitenkin todellinen henkisyys ilmenee hengityksessä ja kehossa. Sitä ei saa mielellä vangittua. Sitä ei voi hallita eikä siitä voi itse päättää. On sitten kyse jonkun uskonnon kautta koetusta hengellisyydestä tai joogaajan henkisyydestä, kokemus on elävä ja kehollinen, kun se on aito. Ihminen on saanut armon kautta kokea yhteyden taivaalliseen energiaan. Kuvittelemalla sitä ei voi saavuttaa.

Niin kauan kuin keho oireilee, kun siinä ilmenee tukkoisuutta tai sairauksia, se ilmentää ihmisen omia mentaalisia, elämää rajoittavia kuvioita. Keho ilmentää epätasapainoa, joka syntyy siitä, kun emme halua nähdä tai kykene näkemään todellisuutta. Kiellämme joitain asioita itsessämme tai muissa ja haluamme nähdä jotain muuta kuin totuuden. Seuraamalla kehoa ja hengitystä voimme tuntea itsemme syvemmin. Ymmärrämme yhteyksiä ja osamme korjata epätasapainoa ja jopa parantaa itsemme. Ashtangajoogan asanaharjoitus tähtää juuri tähän, että keho ja hengitys saadaan avautumaan, laajentumaan ja yhdistymään. Kun suuntaudumme valoa ja rakkautta kohti, pois salatusta ja pimeästä, mielemme toimii apuvälineenä.

Henkisyys ei ole välttämättä mystisyyttä, vaikka elämän voi toki kokea suurena mysteerinä. Se on syvää elämän hyväksymistä ja sille antautumista. Jokainen joka on syvässä yhteydessä elämään, on väistämättä kehollinen. Se tarkoittaa sitä, että ihminen elää vapautuneena kehossaan ja nauttii elämästä myös kehollaan.

409059_2536285615806_578287850_n

Photo by Mari Jannela

Advertisements

Apatra

It’s commonly known that the yoga tradition is universal spiritual knowledge and thus accessible for everyone. Despite of its universal character, not everybody feels yoga is something for them. By the media we get an image of today’s yoga world as if there was a premise that yoga should be available for all. Anybody should be able to get yoga tuition no matter their own attitude or input. This is not how things used to be. This is not how things are even now under some teachers’ guidance.

There are always some differences in the yoga practice depending on the teacher’s way to teach, but also on the way (s)he sees the content, the very essence of yoga. Personally I feel that all yoga knowledge and practices are sacred and that teaching yoga is equivalent to experiencing and sharing the sacredness of life – also when the practice is focused on the physical body. In an old Vedic text, Parashara smriti, we find a concept called Apatra . It means literally “not a recipient” and it refers to the responsibility and obligation of a yogi not to teach those who don’t present a good soil for the seed to grow. The loyalty towards the tradition combined with the yoga teacher’s own intuition must be harnessed with the courage not to teach when the student is not ready to receive. If the attitude of the student is not respectful enough, it’s better to leave the place of the teacher vacant for another teacher to take over. Traditionally both the student and the teacher choose who they want to work with.

Throughout my twenty year yoga teacher path, I’ve mostly felt delighted to share my experience with my students. There’s been only few students to whom I’ve told I couldn’t be their teacher anymore. I’ve told so to someone who recurringly showed disrespect towards me. To someone who time after time was eager to attack my teaching and my points of view in my workshops. To someone who had serious difficulties in integrating a group, who continuously tried to attract other’s attention – transforming thus the commun space just for a private playground. And to someone who was clearly more interested in making research on my ego than his own. In these cases, there was a moment when it was very clear that the yoga was not the main thing for these students. I felt there was not enough respect for me as a teacher and because of all these things the work together was completely senseless.

Apatra includes the idea that as we have something precious to transmit to our students in our unique way, we shouldn’t waste that pearl on those who don’t appreciate our way of teaching. This can seem arbitrary and even wrong to a Western mind, because we are so used to get anything with money. When even money can’t buy it, it makes people frustrated. The tradition says that if we put a seed to a bad soil, it will grow something bad only. In addition to that, the teacher puts his/her energy to a wrong person. This leads to no good. It’s important that the teacher has the courage to tell his/her students when it seems that the relationship is not working well. The teacher is responsible and (s)he needs to be able to express the truth – gently. And who knows, sometimes the distance makes people evolve differently and the students come back to their former teachers to be “recipients”.

APATRA

Nous savons que le yoga est un patrimoine spirituel universel et accessible à tous. Malgré ses caractéristiques bienfaisantes et le bien-être garanti par sa pratique, tout le monde ne se sent pas concerné. Par la médiatisation du yoga aujourd’hui, nous avons une image, une conviction même comme quoi le yoga devrait être disponible à tous. Tout le monde devrait pouvoir apprendre le yoga quel que soit leur propre attitude ou leur propre mise. Mais ce n’est pas du tout comme ça que cela se passait en Inde avant. Et cela ne se passe pas aujourd’hui non plus comme ça avec tous les professeurs de yoga.

Il y a des différences dans la pratique du yoga par rapport à la façon dont un professeur enseigne, mais aussi en ce qui concerne le contenu de l’enseignement, l’essence même du yoga. Personnellement, je considère toute la sagesse et les pratiques yoguiques sacrées et pour moi, enseigner le yoga égale l’expérience et le partage du sacré – aussi quand il s’agit de travailler avec le corps physique. Dans un texte ancien védique, Parashara smriti, on parle d’un concept nommé Apatra qui littéralement veut dire “non un récipient” et qui refère à la responsabilité et l’obligation du yogui/de la yoguini de s’abstenir d’enseigner ceux qui ne présentent pas une terre saine pour semer la graine. La loyauté vers la tradition et l’intuition du professeur ensemble doivent l’encourager de ne pas enseigner lorsque l’élève n’est pas prêt à recevoir. Si l’attitude de l’élève n’est pas suffisamment respectueuse, il vaut mieux laisser la place vacante à un autre professeur. Dans la tradition, ce sont et le professeur et l’élève, les deux, qui choisissent avec qui approfondir leur yoga.

À travers mon chemin d’enseignante de yoga, j’ai été enchantée de partager mes connaissances et mes expériences avec mes élèves pendant déjà une vingtaine d’années. Il n’y a eu que quelques élèves à qui j’ai dû dire que je ne pouvais plus les enseigner. Je l’ai dit par exemple à quelqu’un qui à répétition m’a fait preuve d’un manque de respect. Je l’ai dit également à quelqu’un d’autre qui s’acharnait à critiquer mon enseignement et mes points de vues pendant mes stages. Et je l’ai dit à quelqu’un qui avait de problèmes sérieux dintégration dans le groupe, qui détruisait l’espace commune en le transformant en un terrain de jeu personnel. Et puis je l’ai dit aussi à une personne qui s’intéressait plus à la compréhension de mon égo que le sien. Dans tous ces cas, il y avait un moment où c’était clair que le yoga n’était pas ce qui les intéressait le plus. J’ai senti qu’il n’y avait pas assez de respect envers moi en tant qu’enseignante. Toutes ces choses ensemble ont fait que le travail commun me paraissait absurd et sans fondation.

Apatra nous rappelle que comme nous avons quelque chose de précieux à transmettre à nos élèves à notre façon unique à nous, nous devrions pas perdre cette perle en la donnant à ceux qui n’apprécient pas notre manière à enseigner. Cela peut paraître arbitraire et même injuste comme raisonnement à notre mental occidental, parce que nous sommes tellement habitués de nous sortir avec de l’argent de n’importe quelle situation. Et lorsque l’argent n’a aucun pouvoir là-dedans, les gens se sentent déroutés, frustrés. La tradition dit que si nous semons la graine dans une terre de mauvaise qualité, elle va faire pousser quelque chose de mauvais. En plus, l’enseignant n’est pas censé perdre son énergie à un élève abusif. Il est important que l’enseignant ait le courage de dire à ses élèves quand la relation n’est pas en équilibre. L’enseignant est responsable et il doit pouvoir exprimer la vérité, même pénible – avec gentillesse. Parfois la distance permet aux gens d’évoluer différemment. Ils finissent par être transformés en récipients et ils reviennent à leurs enseignants, qui sait?

APATRA

Kun yleisesti voidaan todeta, että jooga on universaalia henkistä tietoa ja siten kaikkia varten, voidaan samaan hengenvetoon myös todeta, että kaikki eivät kuitenkaan koe joogaa omaksi tiekseen. Nykyään törmää mediassa myös sellaiseen käsitykseen, että joogan tulee olla kaikkien saatavilla. Kenellä tahansa on oikeus osallistua joogaopetukseen riippumatta omasta asenteesta tai panoksesta. Näin ei ole ennen ollut. Eikä näin ole nytkään kaikkialla.

Joogassa on opettajasta riippuen eroja siinä miten sitä opetetaan, mutta myös siinä mitä opetetaan, mikä on opetuksen ydin. Itse koen kaiken joogatiedon olevan pyhää ja joogatiedon välittämisen olevan elämän pyhyyden kokemista ja jakamista silloinkin kun työskennellään fyysisen kehon kanssa. Muinaisesta veedisestä Parashara smriti -joogatekstistä löytyy käsite Apatra, joka kirjaimellisesti tarkoittaa “ei astia” ja sillä on viitattu joogaopettajien ja joogien velvollisuuteen olla opettamatta niitä, jotka eivät näytä antavan tiedon siemenelle riittävän hyvää kasvualustaa. Tähän uskollisuuteen perinnettä ja opettajan omaa tunnetta kohtaan liittyy rohkeus pidättäytyä opettamasta silloin kun oppilas ei ole valmis vastaanottamaan. Jos oppilan asenne ei ole tarpeeksi kunnioittava, on parempi jättää paikka hänen elämässään avoimeksi jollekin toiselle opettajalle. Perinteisesti siis sekä oppilas että opettaja valitsevat kenen kanssa joogaan syventyvät.

Lähes kaksikymmenvuotisen joogaopettajuuteni aikana minusta on ollut pääasiallisesti pelkästään ilahduttavaa jakaa omaa kokemustani. Vain muutamia oppilaita olen kehottanut hakeutumaan muualle oppimaan. Syitä on ollut erilaisia. Joku on toistuvasti käyttäytynyt epäkunnioittavasti minua kohtaan. Joku taas on ollut kärkkäänä vastustamaan opetustani ja näkemyksiäni. Jollekulle on olllut mahdotonta sopeutua ryhmään, mikä on tarkoittanut kaiken huomion vetämistä itseensä, tilan viemistä muilta. Joku taas on ollut kiinnostuneempi tutkimaan minun egoani kuin omaansa. Näissä kaikissa tilanteissa tuli jossain kohtaa selväksi se, että oppilaalle joogaa olennaisempi asia oli joku muu, arvostus minun opetustani kohtaan puuttui ja siitä johtuen yhteistyön jatkaminen olisi ollut turhaa, merkityksetöntä.

Apatraan liittyy ajatus siitä, että meillä opettajina on jotain kallisarvoista ja hyvää annettavaa ainutlaatuisen itsemme kautta. Meidän ei pidä haaskata opetustamme niille, jotka eivät arvosta meidän kauttamme avautuvaa tietoa. Tällainen voi kuulostaa länsimaisesta ihmisestä mielivaltaiselta ja väärältä. Ehkä vain siksi, että olemme tottuneet saamaan rahalla mitä vain. Kun rahalla ei sitten saakaan haluamaansa, tyrmistyy ja turhautuu. Joogaperinteen näkemys on se, että huonoon maaperään istutettu siemen saa aikaan vain huonoa kasvua. Sen lisäksi opettaja tuhlaa oman energiansa väärään kohteeseen eikä oppilas saa opetuksesta välttämättä mitään hyvää itselleen. Siitä ei siis ole kenellekään hyötyä. On tärkeää, että opettaja uskaltaa sanoa oppilailleen, kun hänestä näyttää, että suhde ei toimi. Opettaja on vastuuhenkilö ja hänen täytyy voida sanoa ääneen myös kipeät tosiasiat – rakentavasti. Joskushan välimatka voi edistää asioita paljonkin ja oppilas saattaa palata takaisin saman opettajan luo avoimempana astiana.

1077785_10200165466488737_1637826564_o

Photo by Mari Jannela

Infinite yoga space

In the West we are pushed towards different goals from the very beginning of our lives. We learn that life is about making efforts to achieve the goals. Gradually we lose the art of being, of not making efforts. Through a regular yoga practice we can renew our relation with life and find peace. We re-learn how not to make any effort when no effort is needed. Many people come to yoga with the internalized society’s values. This means once again setting goals, competition, learning how to make it right, how to manage all quickly. The majority is self-satisfied with the bigger amount of practices than the quality of it. How many will go on with this set up for years? Doing a lot, making it harder than it is and with just a little consciousness? Showing off their achievements in asanas? Many. If to a life which is already full of obligations, you add a new yoga system with a lots of demands, you add more stress. Some know intuitively that yoga is a very delicate energetic practice and that almost the only effort you do is to diminish effort, to let go.

From the very beginning of my yogic life, I’ve wanted to give myself the freedom to feel, to experiment. To do my practice without any judgments from myself or anybody else. Instead of doing a performance I wanted to go deeper. That’s also the reason why I’ve very rarely been going to yoga classes. As a student I was mostly given advice to complete a program perfectly and not encouraged to be me, to discover what is real in me and what’s superfluous. I didn’t feel I wanted to become a perfect performer. That’s why I still go on practicing mostly on omy own. My teacher, Sharath, has always offered me a space to go deeper by his presence and by helping me just when needed.

As I’ve found bliss in working in non-judgmental silence, it’s been something I’ve been willing to share with my students too. Now that I give two-year programs where participants are whether already yoga teachers or might one day become ones, I face more concrete questions about teaching yoga. How does one teach yoga? Why does one teach yoga? I feel there’s nothing to teach when the student is deeply in his/her practice. The teacher is just fully present. When it comes to beginners, I’m sure that the teacher’s attitude and approach count enormously. We can point out the “mistakes” or we can allow him/her to explore without intervening straight away. An experienced teacher sees those “mistakes”, but puts the emphasis on the integration of the breath and the body. What is meaningful during this time-consuming integration process, is that the teacher is alert to see what goes on on the energy level. Where are the imbalances in the body and what feels connected inside. If the student is deeply concentrated on the energy work, the adjustment of a physical posture is just meaningless. The deeper inner imbalance can’t be changed in one moment. The student has to grow. It will take time and space to clear up all the imbalances and to get a bigger picture.

If you first get rid of the mental conditionings about how the practice should be done, you also get rid of the fear of making mistakes. After this you are closer to a peaceful state of yoga and you can start to build your practice with the help of the tradition. If this process of purification is successful, the practitioner automatically applies the experience to the emotional world. He or she wants to get in contact with all the spectrum of his or her emotions and past without any judgement.

Sometimes it’s possible that while the student is capable of having a silent and concentrated state of mind, the teacher is not. Sometimes the student has a higher level of consciousness than the teacher and in this case the hustle of the teacher can disturb his/her practice. Now that we see the yoga industrialized in the West, the teachers that don’t have a strong practice and long experience are unsure of their teaching and this can be seen in their neurotic way of adjusting the students. Teachers who are there to teach every moment – even when there’s nothing to teach. They talk, explain, point out the mistakes. The student is a customer and the customers need to get something in exchange for their money. Of course, you can adjust and align postures, but it’s only worth of doing when the student is free of stress. Otherwise you create more stress. If the student gets the stress of the teacher in addition, it’s possible he or she never reaches a calm state.

I’ve noticed that my practice suffers if:

😯 The teacher gives me advice and instructions before I even get to the pose. He or she tells what to concentrate on without ever seeing me before in that asana and without understanding my practice right now. The approach is teacher-centered, not student-centered. The teacher’s mind is in the past, in the “knowledge” and not present here and now.

😯 The teacher is mental and verbal. He or she bursts to talk in the middle of my practice to give some details and explanations. This brings me up to the surface from a concentrated, meditative physical state.

😯 The teacher shrinks my energy by his or her adjustments. When the teacher works on the basis of his/her mind, he or she doesn’t feel the response of my body. He maybe stops my energy from growing and can even conduct it to a wrong direction trying to stretch it the way he/she sees it. The body can open in so many different ways.

😯 The teacher accelerates his/her counting towards the end of an asana and changes the atmosphere in stress. It doesn’t help me to feel that there’s only “two more breaths left”. I would like to do my asanas with steady counts and “suffer” every moment in a calm atmosphere.

😯 The teacher is not in connection with my breath, my central axis and my Mula bandha. The adjustments are not connected either. Then it’s possible that he or she takes me out of my vertical axis, my center and makes it impossible for me to relax and do my work. Doing the asana for me, taking it away from me and making my body tense.

A student can naturally share his/her feelings and ask the teacher to be more present to the elements he/she is working on right now. It’s just not so easy, I guess. Fortunately some teachers are open and willing to communicate whatever it is about.

EXPENSION DE L’ESPACE

À l’Occident, nous sommes dès l’enfance poussés à nous orienter vers des objectifs. Nous apprenons que dans la vie, il s’agit d’atteindre ses objectifs. Petit à petit, nous perdons le naturel d’être nous-mêmes, nous faisons des efforts à tout moment – même quand ce n’est pas nécessaire. Une pratique de yoga régulière nous aide à rafraîchir notre relation avec la vie et retrouver ainsi la paix intérieure. Cela veut dire que nous pouvons accéder à cette dimension parfaitement détendue de notre être, lorsqu’aucun effort nous est demandé.

La majorité des gens qui viennent vers le yoga arrivent avec les valeurs intériorisées de la société. Cela veut dire les objectifs, la compétition, apprendre comment bien faire et comment tout vite acquérir. Beaucoup sont concernés seulement par le nombre de pratiques au lieu de leur qualité. Et combien de personnes vont continuer de la même façon des années durant? En s’efforçant à faire plus, en transformant la pratique en quelque chose de compliqué et avec très peu de conscience sur ce qui se passe pendant les pratiques? Et même en se vantant de leurs asanas? Elles sont nombreuses. Mais lorsqu’on ajoute à une vie déjà pleine d’exigences un nouveau systême avec ses exigences, nous ajoutons du stress. Il y a toujours quelques-uns qui intuitivement savent que le yoga tout en étant une pratique physique aussi, est surtout une pratique énergétique délicate et que le seul effort qu’on fasse est orienté à diminuer les efforts, à lâcher prise.

À partir de mes premières pratiques yoguiques, j’ai tenu à créer une espace pour mes sensations et expérimentations pour faire ma pratique sans aucun jugement de ma part ou de la part de quelqu’un d’autre. Au lieu de faire une performance, j’ai voulu approfondir. C’est aussi la raison pour laquelle, je n’ai pas fréquenté les cours de yoga. En tant qu’élève, j’ai souvent reçu des conseils pour faire la série d’une manière parfaite à des détails près plutôt que d’avoir été encouragée à être moi-même et à découvrir ce que je suis. Comme je n’étais pas intéressée à faire des performances, j’ai préféré pratiquer seule chez moi. Mon professeur, Sharath, par contre, m’a toujours donné une espace silencieuse protégée par sa présence et ses corrections rares et remarquables.

Comme j’ai trouvé le bonheur de travailler en silence et bienveillance, ça a été quelque chose que j’ai voulu partager avec mes élèves. Actuellement que je donne des formations de yoga où les participants sont soit des professeurs de yoga soit ils le deviennent éventuellement un jour, les questions pertinentes se posent: Comment enseigner le yoga? Pourquoi enseigner le yoga? Personnellement, je vois que l’enseignement proprement dit n’est pas nécessaire quand l’élève a déjà compris de quoi il s’agit. Dans ces situations-là, il suffit que le professeur soit présent. Quant aux débutants, je pense que l’attitude et l’approche de l’enseignant compte énormément. Nous pouvons indiquer les fautes sur le champ ou bien, nous pouvons accorder plus de temps à l’élève à explorer sans intervenir. Un enseignant avec beaucoup d’expérience s’aperçoit bien entendu de ces “fautes”, mais s’intéresse plus à l’intégration de la respiration et du corps. Ce qui compte pendant ce processus d’intégration est la présence et la vigilance de l’enseignant pour voir ce qui se passe dans l’élève au niveau énergétique. Où se trouvent les déséquilibres physiques et comment se déroulent les connections à l’intérieur du corps. Si l’élève est concentré sur le travail énergétique, l’ajustement de la posture devient superflu. Car un déséquilibre profond ne peut pas être changé ou ôté d’un moment à l’autre. L’élève a besoin du temps pour purifier ces déséquilibres et pour comprendre les connections entre le corps bloqué et les émotions bloquées.

Si nous pouvons nous débarrasser d’abord des conditionnements mentaux par rapport à l’exécution juste de la pratique, nous nous débarrassons en même temps de la crainte de ne pas bien faire. Après, nous sommes plus près de l’état paisible de yoga et nous pouvons pratiquer en toute tranquillité et avec l’aide des piliers de la tradition. Si le processus de purification mental s’avère efficace, le pratiquant va automatiquement appliquer ses connaissances et expériences à sa vie émotionnelle. Il veut vivre toutes ses émotions sincèrement et les reconnaître entièrement.

Il est tout à fait possible que l’élève a la capacité de s’intérioriser et de rester dans la concentration tandis que l’enseignant n’en est pas capable. L’élève peut avoir un niveau de conscience plus élevé que l’enseignant et dans ces situations-là, le professeur apporte un facteur perturbant avec sa présence tumultueuse. À l’heure actuelle où nous voyons le yoga industrialisé à l’Occident, les professeurs ont des comportements particuliers dû à une expérience faible en tant que pratiquant et au business où l’élève est vu en tant que client. Les professeurs n’arrêtent pas de parler, d’expliquer, de corriger. Les clients veulent ça en échange de leur argent. Bien sûr, on peut toujours aligner les postures, mais ça n’aboutit que si l’élève n’est pas stressé. Sinon, on arrive à créer encore plus de stress. Et si l’élève reçoit le stress de l’enseignant en surplus, il est probable qu’il n’atteint jamais à un état serein par sa pratique.

J’ai remarqué que ces choses gênent ma pratique:

😯 Si l’enseignant me bourre d’instructions avant que je ne me sois installée dans la posture. S’il me dit sur quoi je dois me concentrer sans m’avoir jamais vu dans cette asana et sans comprendre ma pratique du moment. L’approche est centrée sur l’enseignant, non sur l’élève. Les pensées de l’enseignant sont orientées vers le passé, dans le “savoir” et non ici et maintenant.

😯 Si l’enseignant est mental et verbal. S’il commence à parler en coupant ma concentration pour donner quelques détails et explications. Ceci me fait quitter mon état physique méditatif et m’oblige à redevenir mentale.

😯 Si l’enseignant par ses ajustements diminue mon énergie. Si l’enseignant travaille à partir du mental, il y a peu de connection énergétique et compréhension du corps. Il arrête mon énergie, l’empêche de l’étendre et même parfois la conduit dans une direction où elle ne va pas naturellement. Le corps et l’énergie peuvent s’ouvrir de multiples façons.

😯 Si l’enseignant accélère ses comptes pour me donner l’impression que ça ne va plus durer trop longtemps. Je préfère “subir” le temps total dans l’asana, je n’ai pas besoin de sentir mon professeur me porter en trichant.

😯 Si l’enseignant n’est pas en connection avec ma respiration, mon axe central et mon Mula bandha. Les ajustements ne peuvent pas servir à grand chose. Il est possible que l’enseignant me déplace de mon axe, de mon centre et ainsi faisant, rend impossible un travail détendu. En prenant l’asana de l’élève, il empêche l’élève de travailler et impose une tension musculaire pour que l’élève puisse garder un équilibre quelconque.

Naturellement, l’élève a bien le droit de faire part de ses problèmes dans l’enseignement, mais ça ne doit pas être facile. Heureusement, il y a des enseignants qui sont ouverts à la discussion et à la critique de leur travail.

JOOGA-AVARUUKSIA

Länsimaisessa yhteiskunnassa meitä ohjataan lapsesta asti tavoitteita kohti. Opimme, että elämä on ponnistelua tavoitteiden saavuttamiseksi. Pikkuhiljaa menetämme taidon olla ponnistelematta. Säännöllisen joogaharjoittelun myötä voimme kuitenkin löytää rennomman suhteen elämään eli taidon olla ponnistelematta silloin kun se on tarpeetonta. Moni tulee joogaan yhteiskunnasta sisäistetyllä asenteella: asettamaan tavoitteita, kilpailemaan muiden kanssa, ottamaan haltuun, opettelemaan miten harjoitus suoritetaan oikein. Monen itsetyytyväisyydelle harjoituksen määrällä on suurempi merkitys kuin laadulla. Kuinka moni jatkaa näillä samoilla linjoilla vuosikaudet? Suorittaen paljon, kovaa ja päättömästi ja ylpeillen “treeneillään”. Moni. Kun ennestään suoritus- ja kilpailuorientoituneeseen elämään lisätään uusi joogan suoritussysteemi, stressi kasvaa entisestään. Jotkut ymmärtävät intuitiivisesti, että joogassa on kyse energian keskittämisesn taidosta ja että ponnistelu suunnataan ponnistelua vastaan, irtipäästämiseen.

Omassa harjoittelussani olen aivan alusta asti halunnut antaa itselleni vapauden kokea. Tehdä harjoitusta niin, ettei tarvitse katsella heristelevää sormea – ei omaani eikä toisten. Ei suorittaa jotain ohjelmaa, vaan löytää itsestäni aina vain lisää syvyyttä. Olen hyvin harvakseltaan käynyt eri ohjaajien tunneilla ja monesti saanut oppilaana kokea sen, ettei minulla olekaan oikeutta olla minä, eikä mennä syvemmälle siinä mikä on juuri nyt käsillä. Sen sijaan minua on korjattu johonkin systeemin suuntaan, jotta minusta tulisi hyvä systeemin suorittaja. Siksi olen pitänyt parhaana yleensä harjoitella itsekseni, kun en ole saanut syventyä rauhassa siihen mitä kulloinkin koen. Oma opettajani Sharath on aina suonut minulle rauhan ollen läsnä ja auttaen minua fyysisesti vain harkitusti.

Kun olen saanut itse onnen työskentelystä hyväksyvässä hiljaisuudessa, olen halunnut suoda myös oppilailleni tilaa kokea. Nyt kun pidän joogakoulutuksia, joiden osallistujissa on kenties joskus tulevaisuudessa muita ohjaavia, esille tulee konkreettisia kysymyksiä: Miten joogaa ohjataan? Miksi joogaa ohjataan? Minusta sitä ei tarvitse ohjata lainkaan, jos ihminen tietää mitä hän tekee, jos hän on saanut jonkun langan päästä kiinni. Silloin ohjaaja voi antaa tukensa olemalla läsnä pikemminkin kuin puuttumalla johonkin linjaukseen. Mitä tulee aloittelijoihin, uskon, että on suuri merkitys sillä annetaanko ihmisen etsiä ja kokea rauhassa vai puututaanko heti “virheisiin”. Kokenut harjoittelija tai ohjaaja näkee myös “virheet”, mutta olennaisempaa on integroida hengitys ja keho. Siihen tarvitaan harmoninen ja häiriötön ympäristö. Tässä integraatioprosessissa on merkitystä sillä pystyykö opettaja näkemään mitä energiatasolla tapahtuu. Mikä on yhdistymässä, missä energia on epätasapainossa? Jos silloin puuttuu vain asanan muotoon, voi pilata tärkeän hetken. Sisäistä epätasapainoa kun ei voi mitenkään korjata kerralla. Siihen pitää kasvaa ymmärtämällä epätasapainon syy. Ja siihen taas tarvitaan aikaa ja tilaa tutkia ja selvitellä isompaa kokonaisuutta.

Jos poistetaan ajatusehdollistumat siitä miten harjoitusta pitää tehdä, päästään vähitellen eroon pelosta tehdä väärin. Vasta sen jälkeen perinteen tukipilarien avulla voidaan päästä stressittömään tilaan ja siten lähemmäksi joogaa. Jos tämä mielen puhdistumisvaihe harjoituksen sisäänajossa onnistuu, harjoittelija luultavasti automaattisesti soveltaa kokemaansa henkisesti. Hän haluaa löytää myös emotionaalisen laajuutensa ilman mitään arvioita tai arvostelua.

Joskushan sattuu olemaan niin, että oppilas on tietoisempi kuin opettajansa. Voi olla, että harjoittelija itse pääsisi hyvinkin hiljaiseen ja keskittyneeseen olotilaan, mutta ohjaaja ei pääsekään ja silloin opettajan touhu voi olla oppilaasta jopa häiritsevää. Nykyään joogan teollistuessa länsimaissa näkee paljon sitä, että joogaopettajat eivät uskalla olla ohjaamatta ja se näkyy neuroottisena korjaamisena. He puhuvat, selittävät, opettavat, korjaavat virheitä. Harjoittelija on asiakas ja asiakkaiden pitää saada vastinetta rahoilleen. En tarkoita, etteikö asentoja voisi linjata, mutta vasta sitten kun vapaus ja rauha on löytynyt. Muuten mennään koko ajan kohti isompaa stressiä. Jos harjoittelija saa ohjaajan stressin niskaansa omansa lisäksi, voi olla vaikeaa päästä koskaan oikeaan olotilaan.

Mitkä asiat opettaja sitten tekee niin, että ohjattavan jooga kärsii? Minä olen huomannut, että nämä asiat rikkovat harjoituksen:

😯 Jos mekaanisesti tuo neuvonsa asanaa varten jo ennen kuin ohjattava edes on asanassa. Sanoo mihin pitää keskittyä näkemättä mikä on juuri tämän harjoittelijan tämänhetkinen tilanne. Suhtautuminen on siis ohjaajalähtöinen eikä harjoittelijalähtöinen. Ohjaajan mieli on kiinni menneessä kokemuksessa ja “tiedossa” eikä siis läsnä tässä ja nyt.

😯 Jos on mentaalinen ja verbaalinen. Jos kesken harjoituksen puhkeaa puhumaan ja selittää asioita yksityiskohtaisesti. Tämä tuo ohjattavan keskittyneestä kehollisesta tilasta pintaan.

😯 Jos avustuksellaan supistaa ohjattavan energiaa kutistamalla kehoa. Yleensä liian voimakkaat avustuksen pakottavat ohjattavan puolustautumaan. Kun ohjaaja on mielessään eikä kuuntele kehon vastauksia, saattaa käydä niin, että energia ei pääse avautumaan, vaikka harjoittelija olisikin jo valmis. Ohjaaja ei siis koe harjoittelijan potentiaalia ja vie ehkä asanassa ihan väärään suuntaan. Keho kun voi avautua niin monella tavalla.

😯 Jos kiirehtii ohjattavaa kiihdyttämällä laskuja asanassa loppua kohti. Sen sijaan, että tämä helpottaisi harjoittelijaa, se luultavasti nostaa stressiä. Ohjaajan ei tarvitse kantaa harjoittelijaa henkisesti, vaan hänen tulisi antaa harjoittelijan kasvaa harjoituksen mittaiseksi ja sitten sen yli.

😯 Jos menee asioiden edelle. Kun vääntää tai venyttää ennen kuin ohjattava on edes läsnä tässä hetkessä. Kun lähtökohta on pielessä, ei asanassa tilanne parane. Ohjaajat toimivat useimmiten näin omassa innossaan tavatessaan notkeakehoisen oppilaan.

😯 Kun ei pääse yhteyteen ohjattavan hengityksen, Mula bandhan ja keskusakselin kanssa ja toimi suhteessa niihin. Silloin mahdollisesti siirtää ohjattavan painon juuri sen verran pois akselilta, että ohjattava menettää oman voimansa ja tasapainonsa ja sen vuoksi jännittyy. Tällöin ohjaaja tekee asanan tavallaan oppilaan puolesta, ottaa sen oppilaalta pois.

Toki oppilaskin voi kertoa tuntemuksistaan ja pyytää ohjaajaa kuuntelemaan tarkemmin. Se ei vaan taida olla kovin yksinkertaista. Jotkut ohjaajat ovat onneksi kuitenkin avoimia tällaiselle kommunikaatiolle.

323429_2548547922356_935813953_o

Photo by Mari Jannela

BUILDING NEW BRIDGES

Many people grow in sensitivity when they start to practice yoga. Other people’s negativity becomes clearly visible, noticeable and quickly unbearable. Some say the remedy is to leave the negative people behind you. I’ve never wanted just to walk away without first understanding the negative emotions some people “make” me feel. I see the opportunity to ask myself why am I retreating or defending myself. Why is my energy shrinking? I feel the yoga practice has given me a magnificent tool to distinguish what happens originally in me and what is my body’s reaction to someone else’s energy. More I’ve come to understand the responses of my body, more my spontaneous neural response has changed. As I don’t allow myself to escape any negative situation emotionally, my energy is calming down in many different kind of situations it used to shut down. I can even often feel it creates a bond to unite with others, also with those who are being aggressive. Life flows on in all of us to become love again if we don’t mentally control it.

Usually we understand our fellow beings through the understanding we have gained of ourselves. Through my personal emotional rollercoasters it’s been quite easy for me to identify with a great variety of other people’s feelings. Some years ago however I was in a situation where I felt my emotional flexibility wasn’t enough. A few people expressed their hatred towards me together with a suprisingly great power. Their behaviour was harsh, destructive and evil. First I tried to understand why I was such a terrible person in their eyes and what made them want to express their hatred with such a huge amount of energy. Then I stopped asking myself these questions. I saw it was about their projections, their inner world. Their long shadow transformed everything into perversion. I was puzzled for a long time by being the object of these people’s hatred, because I really couldn’t identify with that. Even if I’ve been angry and bitter in my life, I never wanted to hurt someone so systematically and with such perseverance they did.

A friend of mine was once contemplating on that situation. What could be behind such incredible hatred? Her conclusion was: nothing but huge love. Of course! Nobody hates anybody with such rage without being first emotionally attached to the other. The power of truth of her words left me speechless. Afterwords I asked myself why I couldn’t see this love myself straight away. Seeing their love through the hate, the situation was easier to digest, easier to forgive and to let go. We all are love in our innermost being. When we don’t know how to express it, it takes another form – even hatred. To be the object of hate is never easy and that’s why we often run away from these difficult feelings. It would be so comfortable to judge the other, the hater, and not to go through our own feelings. Those who are propelled by hate give us a great opportunity to grow, if we accept to stop and to listen to what’s going inside us.

It’s sometimes so hard to connect with the luminous layer of ourselves. In theory it’s so simple, but the negative way of feeling still often takes hold on us. The love is higher energy than hatred and to be love demands bigger energy than hatred. Hate is blindness, hate is weakness. That’s why it’s important to practice yoga. We need energy to be stronger in love. With the fresh, daily renewed energy we can be patient when we are faced to other people’s negativity. The bigger the shadow the other has, the bigger the light we need. But it’s not about the light of the intellect, it’s about the light of the heart. When we accept to feel the hate of someone else’s deep in our heart, we can surrender to it and see how the pain is gradually transformed into freedom.

Personnally it was important for me not to close my heart before these people’s hate. As I saw the light in the end of the tunnel, I focused on that. We shouldn’t ever give up love when somebody hates us! The hate is such big negative power that contributes to the cultivation of our own heart: we need to find a stronger light. The meaning of the daily practice is the movement and fluidity of the energy. No emotion gets stuck. It’s not enough to mentally resolve the conflicts, we need to purify our heart. When we have gone through this process of purification, we can choose freely. We can ask ourselves whether or not we want to keep conflictual people in our lives. Do we continuously want to work with the negativity of someone or be freed from it? 🙄 Probably we want to build new bridges towards new people?

À RECONSTRUIRE?

Pour la plupart du temps, lorsque les gens se mettent à pratiquer le yoga avec dévouement, au bout d’un certain temps, ils acquièront une grande sensibilité. C’est surtout la négativité chez les autres qui devient facilement repérable et vite intolérable. Il y en a qui disent que le remède serait d’ignorer les gens négatifs. Personnellement, avant de tourner la page, j’ai toujours souhaité d’abord comprendre les émotions négatives suscitées en moi par quelqu’un d’autre. Dans ces situations, j’ai vu une opportunité de concevoir pourquoi je me défends, pourquoi mon énergie diminue. La pratique du yoga nous dote d’un outil indispensable pour discerner entre ce qui se passe initialement en nous-mêmes et la réponse de notre corps énergétique à l’énergie de quelqu’un d’autre. Plus j’ai été capable de saisir les réponses de mon corps et plus je les ai vécues en tant que telles, plus la réponse spontanée neurale a changé – en mieux. Comme je ne me permets pas d’échapper émotionnellement à des situations déplaisantes, aujourd’hui mon énergie se calme dans beaucoup de situations différentes là où avant elle avait tendance à faire demi-tour ou à s’arrêter. Je peux sentir qu’elle crée parfois des connections même vers les gens aggressifs presque sans aucun effort de ma part. La vie continue son chemin pour se réinstaller dans l’état d’amour si nous la contrôlons pas mentalement.

En général, nous pouvons comprendre les autres autant que nous nous comprenons nous-mêmes. À cause des turbulences émotionnelles personnelles persistantes dans la vie, il m’a été relativement facile de m’identifier à une grande variété de sentiments humains chez les autres. Mais il y a quelques années, je me suis trouvée dans une situation qui me dépassait complètement. Ma flexibilité émotionnelle était insuffisante. Trois personnes ont exprimé leur haine à mon égard avec une violence inouïe pour moi. Leur comportement était méchant et destructif. Au début, je voulais comprendre pourquoi, à leurs yeux, j’étais une personne tellement terrible et détestable et pourquoi ils exprimaient leur haine avec autant de dynamisme. Et puis, à un moment donné, je me suis arrêtée de me poser des questions voyant qu’il s’agissaient de leurs projections plutôt tordues. Leur ombre transformait tout en perversion. J’étais longtemps abattue, abasourdie d’être un objet de haine. Même si dans ma vie, j’ai bien sûr été en colère, j’ai été amère, je n’ai jamais voulu systématiquement blesser quelqu’un, en plus avec une persévérance impressionante dont ces gens-là faisaient preuve.

Un jour une amie contemplait cette situation. Qu’est-ce qui pourrait mobiliser une telle haine? La conlusion qu’elle en tirait était la suivante: Rien d’autre qu’un amour fou! Et bien sûr, c’était ça. Personne ne peut haïr quelqu’un d’autre avec autant de rage sans avoir d’abord un attachement émotionnel autre que la haine. Devant ces paroles vraies, je suis restée bouche bée. Après, je me suis posé la question de savoir pourquoi j’avais été incapable de reconnaître cet amour moi-même. Quand j’ai pu voir l’amour derrière leur haine, la situation a été beaucoup plus facile à digérer, à pardonner. Notre essence est l’amour. Si nous savons pas l’exprimer directement, purement, cet amour prend n’importe quelle forme, même la haine. Il n’est jamais facile d’être haï et c’est pour ça qu’on a envie d’échapper à ces situations – surtout qu’il est tellement facile de juger une personne haineuse et ne pas se questionner du tout. Mais ceux qui se nourissent de négativité nous donnent vraiment une opportunité de grandir notre amour si nous acceptons de nous mettre à l’écoute de nous-mêmes.

Parfois il est difficile de se connecter avec la lumière que nous portons tous. En théorie, c’est très simple. Mais comme l’amour est une énergie beaucoup plus dense et élevée que la haine, il requiert un effort beaucoup plus important. La haine est aveuglement, elle est synonyme de faiblesse. C’est une des raisons pour laquelle nous pratiquons le yoga. Nous avons besoin d’énergie pour être ancrés dans l’amour. Avec une énergie fraîche, renouvelée quotidiennement, nous pouvons rester patients face à la négativité des autres. Plus la haine de l’autre est aiguë, plus notre lumière doit grandir. Il ne s’agit pas de lumière de l’intellect, il s’agit de lumière du cœur. Lorsque nous acceptons de recevoir la haine de quelqu’un dans notre cœur, nous pouvons voir comment la peine que nous éprouvons se transforme petit à petit en une énergie complètement libre.

Personnellement, il était très important pour moi de ne pas fermer mon cœur devant cette haine. Je fixais la lumière au bout du tunnel. Nous sommes censés ne jamais laisser tomber l’amour. La haine de l’autre est une force qui peut contribuer à la sublimation de notre propre cœur: nous devons trouver une force encore plus grande et il n’y a que l’amour qui puisse vaincre la haine. La signification d’une pratique quotidienne est le mouvement et la fluidité de notre énergie. Elle ne s’arrête pas à une émotion. Je suis convaincue qu’il n’est pas suffisant de résoudre les conflits au niveau mental, il faut toujours faire le travail au niveau du cœur. Quand nous aurons fini le processus de la purification, nous pouvons choisir différemment. Au lieu de prendre une décision à la hâte et sous l’emprise d’une émotion négative, nous serons sereins et libres de choisir. Nous pouvons nous demander si nous voulons encore fréquenter les gens conflictuels. Avons-nous la volonté de travailler constamment la négativité de quelqu’un d’autre? Peut-être voulons-nous constuire de nouveaux liens avec des gens moins exigeants? 🙄

SILTOJA

Joogaharjoittelun aloittamisen jälkeen monille käy kuten minullekin. Muiden ihmisten negatiivisuus alkaa tuntua pahemmalta. Sen myös havaitsee herkemmin kuin aikaisemmin. Jotkut tarjoavat tähän lääkkeeksi uutta suuntaa: jätä taaksesi negatiiviset ihmiset. Itse en ole halunnut sulkea ovia ymmärtämättä sitä mikä aiheuttaa itsessäni negatiivisen tunteen tai miksi koen jonkun tilanteen niin, että kutistun, puolustaudun tai vetäydyn. Joogaharjoittelusta olen saanut hienompaa erottelukykyä siihen mikä alunperin tapahtuu minussa itsessäni ja mikä kumpuaa reaktiona toisen ihmisen energiaan. Mitä enemmän olen ymmärtänyt ja elänyt läpi oman kehoni vastauksia, sitä enemmän myös spontaani kehollinen suhtautumiseni on muuttunut. Kun en tietoisesti torju mitään, energia ei vetäydy. Se pysyy ponnistelematta rauhallisena monessa tilanteessa ja usein myös itsestään alkaa ojentautua rakentavasti ja ihmisiä yhdistävästi – kuten elämä meissä kaikissa toimii, kun mieli ei sitä kontrolloi.

Yleensä me kaikki kai ymmärrämme kanssaihmisiämme itsemme kautta ja juuri sen verran kuin itseämmekin. Omien tunnevuoristoratojeni kautta minulle on ollut aina suhteellisen mutkatonta samastua kanssaihmisten monenkirjaviin tunteisiin. Joitakin vuosia sitten olin kuitenkin tilanteessa, jossa siihen asti tallaamastani tunnemaastosta ei ollut juurikaan apua. Muutama ihminen nousi yhteistuumin ja -voimin minua vastaan. Jonkin aikaa vaivasin päätäni sillä miksi olin heidän mielestään vihattava ihminen ja yritin ymmärtää mikä sai heidät laittamaan minun vihaamiseeni moisen energiamäärän. Jossain vaiheessa lopetin miettimisen. Tajusin toki, että se oli heidän projisointiaan, heidän vihansa värittämää mielenmaisemaa. Mielen vääristymät ja niistä kumpuavat tunteetkin ymmärsin hetken tilannetta katseltuani, mutta heidän toimintaansa minun oli silti mahdotonta samastua. Koin sen toisaalta sairaaksi, mutta ennen muuta tavattoman ilkeäksi. Vaikka olen toki ollut elämässäni kiukkuinen, vihainen ja katkerakin, omat tunteeni eivät ole koskaan saaneet minua systemaattisesti ja pitkäjännitteisesti toimimaan jotain toista ihmistä vastaan. Vihan kohteeksi joutuminen jäi askarruttamaan minua pidemmäksi aikaa.

Eräs ystäväni maisteli tätä tilannetta joskus ja tuumi mitä ihmettä noin suuren vihan takana voi olla. Päätelmä oli tämä: Mitäpä muuta kuin valtava rakkaus! Kukaan ei voi vihata ketään moisella raivokkuudella, ellei ensin ole kokenut suurta kiintymystä ja omistamisenhalua. Hänen näkemyksensä pysäytti minut totuusvoimallaan. Jälkikäteen ihmettelin miten en voinut itse nähdä heti tätä rakkautta. Katsoin vain vihaa ja heidän tarvettaan purkaa sitä minuun. Rakkauden näkemisen kautta näiden ihmisten negatiivisuuden takaa pääsi pilkistämään syvempi tunne. Kaikkihan olemme todelliselta olemukseltamme rakkautta ja jos emme sitä osaa suoraan ilmaista, se löytää kummallisia tapoja olla olemassa. Joskus se kieroutuu jopa vihaksi. Toisen ihmisen viha ei ole kenellekään helppoa ottaa vastaan, koska se sattuu ja niinpä helposti torjummekin näin vaikeat tunteet. On helppoa tuomita toinen ja jättää tunteet käsittelemättä, kun toinen on “syyllinen”. Jos suostumme pysähtymään ja kuuntelemaan mitä meissä tapahtuu, negatiivisuudesta voimansa ammentavat kanssaihmiset tarjoavat meille kallisarvoisen tilaisuuden kasvaa.

Näistä kokemuksista päädyin pohtimaan miksi meille onkin usein niin vaikeaa kääntää eri tilanteissa valon puoli esiin. Teoriassa se on niin yksinkertaista, mutta negativiinen tapa kokea pitää joskus meitä otteessaan. Ehkä siitä syystä, että valo tarvitsee suuremman energian kuin viha? Viha on yhtäältä sokeutta ja toisaalta heikkoutta. Siksi joogaharjoitus on tärkeä. Sen kirkastamalla ja voimistamalla energialla uskallamme kohdata raskaita energioita ja jaksamme odottaa valon esiinnousua itsessämme myös vihaa kohdatessamme. Mitä suuremman varjon kohtaamme, sitä suurempi valo meidän tulee löytää itsestämme. Kyse ei kuitenkaan ole järjen valosta, vaan hengen. Kun henkisesti tulee pimeyden ja vihan koskettamaksi, kun kokee jonkun vihan sydänjuurissa asti, saa nähdä miten sille antautumalla sydämen tuska hitaasti muuttuu vapaudeksi.

Koskaan ei pidä lannistua muiden pimeyden edessä. Päinvastoin se on tilaisuus, joka kannattaa ottaa vastaan. Sen avulla voimme jalostaa itseämme ja löytää oikeasti jotain itseämme häikäisevää ja todellisen minuutemme voimaa. Itselleni oli tärkeää uskaltaa olla sulkematta sydäntäni näiden ihmisten vihalta ja mennä tunnelin päähän asti vihattuna, sydän seivästettynä. Joogaharjoituksen merkitys on siinä, että sen avulla energiaa liikutetaan päivittäin ja näin estetään tunnetukkeutumat. Konfliktitilanteissa ei asioiden läpikäyminen mielen tasolla riitä. Vasta kun sydän on työstänyt negatiivisen energian, voi valita seuraavat askeleensa vapaalta pohjalta. Sitten voimme kysyä haluammeko pitää elämässämme ihmisiä, jotka syövät energiaamme tai vaativat meiltä jatkuvasti tällaista puhdistustyötä. 🙄 Ehkä rakennamme uusia siltoja uusia ihmisiä kohti?

2014-09-16 14.50.45