A Temple in Paris

When I took my first  yoga classes twenty years ago, I immediately knew I had got a suitable tool for the rest of my life. I didn’t feel my first teachers shared my yoga experience and so from the very beginning I was alone with my practice. It didn’t matter. I knew what I had to do.

At that time I was living in Paris and I happened to find one yoga book of André Van Lysebeth. I devoured it and then I read all his books. I read every word and line with my heart. I was so fascinated by his generosity. He explained and desribed with small nuances about his own experience no matter if it was about the body, energy, nature or the practices. The text was magical, overflowing and alive. I believe I got deeply inspired and influenced by his texts for many years. It felt even that he transmitted his experience to me. His paternal and spiritual touch was like if someone really took my hand and guided me, opened new windows and doors – inside of me. I consider André Van Lysebeth my first yoga teacher.

I saw pictures of his yoga classes and they took my breath away – the atmosphere was so concentrated, authentic and delicate – it was yoga! These pictures in my mind I kept dreaming about this kind of place to practice in, where the silence, the devotion, the concentration and the connection between the practitioners reign. I have had the possibility to practice under Guruji’s guidance in the Lakshmipuram’s old shala in Mysore, India. It was something really unique, because of Guruji, but also because only twelve people could fit in. Guruji is the most important teacher for me. Still in Mysore I’ve felt that the hype and the emotional excitement around the teacher(s) disturbs the practice. People can be aggressive and blind, because they get so emotional.

Last year I met Patrick Frapeau in Mysore and we became friends. This year he started the Mysore morning classes in Paris where I live. Now that I can practice every morning in his presence, I feel my dream has come true. Thanks to him the space of the yoga shala is filled with the serenity and a deep, soft breathing. Everybody does his/her practice independently and with almost no loss of concentration, like bursts into laughter or little screams. The shala is like a small temple. Patrick is connected to everybody. He brings his warmheartedness, his care, his tenderness and joy to every gesture. No stress, no forcing, just love. I’m profoundly grateful to get help that starts from the real presence, the connection in the energy level and without any need to prove anything. What counts for me also, is that my teacher has a daily practice, he follows the tradition and he regularly goes to Mysore to practice. In this kind of subtle communication new energies emerge and the body finds new dimensions. I’m humbly thankful for this opportunity every day.

I warmly recommend Patrick’s teaching: http://www.patrickfrapeauyoga.fr/

UN TEMPLE À PARIS

Quand j’ai commencé à pratiquer le yoga, il y a vingt ans, j’ai tout de suite su que j’avais trouvé un outil précieux pour le reste de ma vie. Avec mes premiers professeurs je n’avais pas les mêmes affinités. J’ai préféré pratiquer seule. Ça m’allait parfaitement bien. À l’époque, je vivais à Paris et j’avais la chance de tomber sur un livre de yoga d’André Van Lysebeth. Je l’ai dévoré et ensuite j’avalais tous ses livres de yoga. Je respirais chaque ligne, chaque mot et j’étais éblouie par sa générosité. Il expliquait et décrivait minutieusement ses expériences au niveau physique, psychique, prânique. Son texte vivant m’enchantait. Je crois que j’ai été fortement influencée par lui pendant des années. J’avais même l’impression qu’il me transmettait directement son savoir. Il était tellement paternel et spirituel que je sentais qu’il me prenait par la main et me guidait sur mon chemin en ouvrant de nouvelles portes à l’intérieur de moi. Je le considère comme mon premier professeur de yoga.

Quand j’ai vu des photos des classes de Van Lysebeth, j’étais médusée de ravissement – j’ai tout de suite vu que ça, c’était du yoga! Les gens étaient profondément concentrés et l’atmosphère était délicate. Ces images sont restées gravées dans ma mémoire et elles me faisaient rêver d’un endroit pareil pour pratiquer. Un endroit où le silence, la dévotion, la concentration et la connection entre les pratiquants règnent. J’ai eu l’opportunité de pratiquer avec Guruji dans son vieux petit shala à Lakshmipuram, à Mysore en Inde. C’était quelque chose d’unique, déjà parce que Guruji était d’un rayonnement magique, mais aussi dû au nombre limité de gens que la pièce pouvait abriter, seulement douze personne à la fois. Guruji a été sans aucun doute le professeur le plus important pour moi. Sinon à Mysore, je trouve que l’excitation émotionelle de certains et parfois même l’hystérie collective autour le(s) professeur(s) sont tels que ça dérange. Certains peuvent être même agressifs dans le shala dû à leur état émotionnel turbulent.

L’année dernière, j’ai rencontré Patrick Frapeau à Mysore et nous sommes devenus amis. Cette année, il a commencé les Mysore matin réguliers à Paris. Maintenant que je pratique avec lui tous les matins, mon rêve s’est réalisé. Grâce à lui, la petite salle est comme un petit nuage qui avance dans une sérénité absolue poussé par les souffles doux et profonds. Tout le monde fait sa pratique indépendemment sans se déconcentrer. La salle est comme un petit temple. Patrick est connecté à tout le monde. Il amène sa gentillesse, sa tendresse et sa joie dans chaque geste. Il ne stresse pas, ne force pas, il nous aime. Je suis profondément reconnaissante d’avoir ce genre de soutien dans ma pratique, un soutien qui est basée sur une présence bien enracinée et qui commence toujours avec une connection énergétique. Ce qui compte pour moi personnellement aussi, c’est que mon professeur ait une pratique quotidienne, qu’il suive la tradition et qu’il aille régulièrement pratiquer à Mysore. Dans ce genre de communication subtile et sublime, de nouvelles énergies naissent et le corps trouve de nouvelles dimensions également. Je suis émue et heureuse.

Je recommande vivement l’enseignement de Patrick:  http://www.patrickfrapeauyoga.fr/

TEMPPELI PARIISISSA

Kun kaksikymmentä vuotta sitten sain ensikosketukseni joogaharjoitteluun, tunsin välittömästi, että olin saanut sopivan työkalun elämääni. Olin heti alusta alkaen yksin harjoitukseni kanssa siinä mielessä, että ensimmäiset opettajani tuntuivat olevan aika eri linjoilla harjoituksen suhteen kuin minä. Oikeastaan en kaivannutkaan harjoitukseeni silloin ulkopuolista tukea. Tiesin mitä tein.

Asuin tuolloin Pariisissa ja kirjakaupassa käteeni sattui lukuisista joogakirjoista André Van Lysebethin joogaopus. Luin sen ahmien ja sitten luin kaikki hänen kirjoittamansa joogakirjat.  Huumaantuneena luin jokaisen sanan ja rivin. Olin haltioissani hänen antaumuksestaan selittää ja kuvailla vivahteikkaasti omia kokemuksiaan oli sitten kyse kehosta, energiasta, luonnosta, jooga- tai pranayamaharjoituksista. Teksti oli taianomaista, voimakasta ja elävää. Uskon, että sain kunnon joogapistoksen nimenomaan Lysebethin teksteistä. Hänen isällinen ja henkinen otteensa tuntui todella siltä kuin hän olisi ottanut kädestä kiinni ja taluttanut, availlut ikkunoita ja ovia ja esitellyt uusia maisemia – minussa.  Hänen kokemuksensa tuntui siirtyvän minuun.  Koen, että hän oli ensimmäinen joogaopettajani.

Katselin kuvia hänen opetustunneiltaan ja mykistyin pelkistä kuvista – niin keskittynyt, aito ja hienovireinen joogatunnelma niissä oli. Mielessäni oli sen jälkeen pitkään haave, että tällainen paikka osuisi kohdalleni. Joogastudio, jossa olisi samantyyppiset olosuhteet: hiljaisuus, hartaus, keskittyneisyys ja ihmisten keskinäisen yhteys ja sen lisäksi vielä herkkä ja ammattitaitoinen opettaja. Olen toki saanut harjoitella Gurujin kanssa pienessä kahdentoista hengen ryhmässä, Lakshmipuramin vanhalla joogashalalla Intian Mysoressa. Se oli ainutlaatuista Gurujin säteilyn ansiosta, mutta myös siksi, että saliin mahtui kerralla vain kaksitoista harjoittelijaa. Guruji on ollut minulle tärkein kohtaamistani opettajista. Kuitenkin Mysoressa olen kokenut häiriöksi harjoitustilanteessa sen hypetyksen mikä opetuksen ja varsinkin opettajan ympärillä on. Ihmisten kiihkon ja sokeutumisen. Monet käyvät niin ylikierroksilla, että tunnelma on emotionaalisesti virittynyt ja toisinaan jopa kireä.

Viime vuonna tapasin Mysoressa ranskalaisen Patrick Frapeaun ja parin kuukauden aikana me ystävystyimme. Tänä keväänä hän alkoi pitämään säännöllisiä Mysore-harjoituksia kotikaupungissani Pariisissa. Nyt kun saan harjoitella aamuisin hänen läsnäolonsa lämmössä, tunnen saaneeni vihdoin sen mitä kaksikymmentä vuotta olen toivonut.  Hänen ansiostaan syvä, pehmeä hengitys ja suuri rauha täyttää koko salin. Kaikki tekevät harjoitustaan selkeän itsenäisesti ja ilman naurunpurskahduksia tai muita kiljahteluja. Sali on kuin pieni temppeli. Patrick tuo harjoitukseen aitoa lämpöä, välittämistä, iloa ja hellyyden joka avustukseen.  Ei vääntämistä, pakottamista, pelkästään rakkautta. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että saan itselleni sopivaa avustusta, joka lähtee läsnäolosta, energiatasolta ja yhteyden hakemisesta ja josta puuttuu kaikki pätemisen tarve. Sen lisäksi minulle on tärkeää, että opettajallani on oma päivittäinen harjoitus ja tiivis suhde Mysoreen. Tällaisessa herkässä vuorovaikutuksessa uudet energiat pilkahtelevat ja keho löytää ihan uusia ulottuvuuksia.  Olen tästä mahdollisuudesta nöyrän kiitollinen joka päivä.

Suosittelen lämpimästi Patrickin opetusta: http://www.patrickfrapeauyoga.fr/

Patrick in Anokhi Garden, Mysore, India.

Atha yogānuśāsanam

Growing up psychically commonly means growing a personality, an ‘I’. This personality is not our real self, it’s our ego which is the command center of the action for the majority of people. Our ego is like a kernel, a mental-emotional-neural package formed by all our former experiences and containing the instructions for how to live new situations – or how to survive them. The most crucial feature inside the kernel commands the rest. It means that usually our life is built around some emotional condition, a deep feeling constantly telling us either to get, to avoid, to protect or to hide something. It gives our life a meaning, but this meaning is shallow. It’s more about living a constant fight inside or outside of ourselves and trying to be the winner in it. When our actions are motivated by our problems, weaknesses or traumas, we go to the wrong direction all the time, i.e. towards more suffering. Instead of remaining a mentally-emotionally conditioned robot, we can start a new life, the creation of a new bright center that will subjugate the conditioned center. Yoga is about that.

In the Yoga Sutra‘s first chapter, Samadhi Pada, Patanjali tells what yoga is about. He illustrates the way to the state of Samadhi. In the second chapter, Sadhana Pada, he lists the means to minimize suffering and to attain the Samadhi state. This is possible via Ashtanga yoga, the yoga of eight limbs. The first two limbs, Yama and Niyama, are essential in building a balanced emotional and spiritual base. Often these two limbs are translated as the ethical precepts of yoga. Patanjali doesn’t call these things ethics or moral though. They are existential and universal laws about human nature. They state the results and consequences when we do or say something or think in some way. By understanding the wisdom of these laws and by integrating them into your life you create consciously a new, pure center. The steps taken on this path will gradually put the end to your suffering. This pureness of heart is love. Love that is all-pervasive, universal love, love for everything. In the beginning you consciously avoid taking yourself as the center of the world in any decision making. This is how the old egocentric patterns are replaced with new, healthier ones.

Sometimes people lose their interest in studying yoga or start to rebel when these “rules” and “limitations” are introduced. And sometimes they are more than welcome, because you can build a mentally controlled life without allowing any real change inside. Yama and Niyama are about working your way to a higher consciousness. Not limiting, restraining, but avoiding all egoistic reasoning and being constantly aware on what basis you make your choices. For me Yama and Niyama have been and still are a great way of studying myself, to understand myself as well on the mental level as on the emotional and pranic levels. Why do I draw the line at a specific point? Why can’t I reach my ideals? Or more precisely why can’t I be the incarnation of good? This constant research inside makes life such a beautiful and multifaceted adventure.

PAS À PAS

Devenir adulte, au sens général, veut dire avoir développé une personnalité, un ‘je’ et bien la connaître. Cette personnalité n’est pourtant pas notre vrai ‘je’, il s’agit de notre ego qui est le centre de commande pour la majorité des gens. Notre ego est comme un noyau à la fois mental, émotionnel et neural formé par toutes nos expériences vécues et contenant les instructions pour les situations à venir. Il y a en général un trait ou plusieurs qui dominent est qu’on appelle le caractère d’une personne. Le caractère n’est souvent qu’un conditionnement émotionnel qui se traduit en une urgence, soit d’avoir, d’éviter, de protéger ou bien de cacher quelque chose. De là, la raison de vivre – superficielle. Ce qui veut dire vivre dans une sorte de lutte constante et chercher des solutions pour en sortir vainqueur. Lorsque notre action est motivée par nos problèmes, nos faiblesses ou nos traumatismes, nous allons tout le temps dans une mauvaise direction, c’est-à-dire, nous créons plus de souffrance pour l’avenir. Au lieu de rester conditionné mentalement et émotionnellement, nous pouvons commencer une nouvelle vie par la création d’un centre pure qui va effacer le centre conditionné. C’est là que commence le yoga. 

Dans le premier chapitre de Yoga Sutra, Samadhi Pada, Patanjali nous clarifie ce que c’est que le yoga. Il nous décrit le chemin jusqu’à l’état de Samadhi. Dans le deuxième chapitre, Sadhana Pada, il liste les moyens de minimiser la souffrance et d’atteindre l’état de Samadhi. Tout cela est possible via Ashtanga yoga, le yoga de huit branches. Les deux branches mentionnées en premier, Yama et Niyama,  sont essentielles pour construire une base émotionnelle et spirituelle équilibrée. Souvent ces deux noms sont traduits comme des préceptes éthiques de yoga. Patanjali ne les appelles pas éthiques ou morales pour autant. Ce sont des lois existentielles et universelles de la nature humaine qu’il nous expose. Ces notions nous expliquent précisément les conséquences de nos actes, paroles et pensées. Lorsque nous comprenons ces lois et lorsque nous intégrons cette sagesse dans notre vie, nous commençons à créer un nouveau centre pure. Chaque pas que nous prenons sur ce chemin, nous éloigne de la souffrance. Cette pureté du coeur est l’amour. C’est un amour universel, l’amour pour tout. Au début, nous faisons des efforts conscients pour ne pas nous prendre nous-mêmes comme point de départ quant à nos décisions et choix. C’est comme cela que les anciens modèles egocentriques sont peu à peu remplacés par les nouveau modèles plus sains.

Parfois les élèves se désintéressent au yoga quand ces concepts sont introduits, car ils les prennent pour des limitations et des règles à suivre. Parfois, au contraire, ces règles sont plus que bienvenues, parce qu’elles peuvent aussi aider à construire une vie contrôlée sans un vrai changement à l’intérieur. Yama et Niyama sont des outils pour travailler notre chemin vers une conscience plus claire et illuminée. Ce n’est pas limiter, restreindre, mais éviter tout raisonnement égoistique et être constamment conscient d’à partir de quelle base nous faisons nos choix et nous agissons. Pour moi personnellement, Yama et Niyama, ont été et sont toujours des outils magnifiques pour me comprendre moi-même plus profondément aussi bien au niveau mental, émotionnel que pranique. Je me demande par exemple, pourquoi je ne peux pas atteindre mes idéaux. Qu’est-qui m’empêche d’être l’incarnation du bien seulement? Pourquoi j’ai des pensées négatives? Cette recherche constante à l’intérieur de moi-même rend la vie tellement juteuse, fabuleuse et fascinante qu’on peut appeler ça une vraie aventure humaine! 

UUSI ALKU

Tarkoitamme aikuiseksi kasvamisella yleensä sitä, että ihmisistä tulee omanlaisiaan persoonallisuuksia. Tätä persoonallista minuutta, joka on rakentunut omista kokemuksistamme kutsutaan egoksi. Aikuisina egomme toimii monesti ytimenämme, mentaalis-emotionaalis-hermostollisena keskuksena, josta versoaa meille tyypillinen tapa kokea uudet tilanteet. Usein ihmisen luonne rakentuu jonkun päätunteen tai sisäisen paineen mukaan. Joko ihminen kaipaa tai välttelee jotakin, puolustaa jotakin tai sitten energia kuluu jonkun asian unohtamiseen ja peittämiseen. Tämä perustunne antaa elämälle merkityksen ja sisällön. Se ei kuitenkaan tyydytä meitä lopullisesti, koska kyse on jatkuvasta taistelutilanteen luomisesta ja siinä kamppailemisesta. Silloin kun ongelmamme, heikkoutemme tai traumamme muodostavat sen keskuksen, josta toimintamme kumpuaa, menemme vääjäämättä  koko ajan väärään suuntaan, luomme kärsimystä tulevaisuuteemme. Sen sijaan, että pysyisimme tällä tavalla ehdollistuneina, voimme aloittaa alusta. Voimme luoda itsellemme uuden, kirkkaan keskuksen, joka ottaa vallan ehdollistumista kehittyneeltä keskukselta. Joogassa on kyse juuri tästä. 

Yoga Sutran ensimmäisessä luvussa, Samadhi Padassa, Patanjali kertoo mitä jooga on. Hän kuvailee tien Samadhi-tilaan. Toisessa luvussa, Sadhana Padassa, hän listaa keinot, joilla  kärsimys minimoidaan ja joiden avulla Samadhi-tila saavutetaan. Tämä on mahdollista Ashtanga Yogan eli kahdeksanhaaraisen joogatien kautta. Ensimmäisinä mainitut kaksi haaraa, Yama ja Niyama, ovat olennaisia tasapainoisen henkisen perustan rakentamiseksi. Monesti nämä kaksi osaa näkee käännettävän eettisiksi ohjeiksi. Patanjali ei kuitenkaan nimitä näitä osia eettisiksi. Ne ovat nimittäin ihmisluontoa koskevia universaaleja lakeja, jotka kertovat tarkkaan mitä saamme itsessämme aikaan, kun toimimme, puhumme tai ajattelemme tietyllä tavalla. Kun ymmärrämme nämä lainalaisuudet ja kun alamme toimia niiden pohjalta, alamme vähitellen tietoisesti rakentamaan uutta, puhdasta keskusta. Jokainen askel tällä tiellä vähentää kärsimystämme. Puhdas keskus ilmenee rakkautena. Rakkautena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Alussa on olennaista tehdä valintoja siten, että tietoisesti välttää pitämästä itseään tai omaa etuaan lähtökohtana. Näin entiset egosentriset mallit korvataan uusilla, sopusointuisilla malleilla. 

Joskus ihmiset menettävät kiinnostustaan opiskella joogaa tai he kapinoivat mielessään, kun nämä “säännöt” ja “rajoitukset” tulevat joogafilosofiassa esiin. Joskus taas ne voivat olla hyvinkin tervetulleita, koska niiden avulla voi loihtia itselleen pinnallisesti hyvin kontrolloidun elämän sallimatta todellisuudessa minkäänlaista muutosta sisimmässään. Yama ja Niyama ovat työtä, tekoja ja valintoja korkeamman tietoisuuden saavuttamiseksi. Ne eivät todellisuudessa ole rajoituksia, vaan egoistisen järkeilyn välttämistä ja tietoisena pysymistä sen suhteen miltä pohjalta teemme ratkaisuja. Itselleni Yama ja Niyama ovat olleet ja ovat edelleen suurenmoinen tapa tutkia ja ymmärtää itseäni sekä mielenliikkeiden tasolla, että emotionaalisesti ja energeettisesti. Miksi vedän rajan johonkin kohtaan enkä toisaalle? Miksi en pysty elämään ideaalieni mukaisesti? Tai vielä tarkemmin, mikä estää minua olemasta hyvän ruumiillistuma? Tämä jatkuva sisimpänsä ja motivaatioidensa tutkiminen tekee elämästä aina vain monisärmäisempää ja lumoavampaa. 

Photo Minna Nuotio

Let live

I feel grateful to each one of those ancient yogis who’ve contributed to the creation of different yoga practices, for those who systematized Ashtanga Yoga method with their wisdom and those who carried it over to us. I could go on praising this practice’s genious, but I rarely talk about it outside my teaching. My way to live my gratefulness is transmitting it to those who don’t know it yet. I’ve lived its benefits myself and I’ve witnessed many healings among my students. This practice has transformed me from the very root of my being and has given me enormously in many areas in my life. Despite all the love I feel I’ve got through the Ashtanga yoga practice, I think I can’t call myself an Ashtanga lover. In my mind I carefully discriminate the form from the experiences I’ve got through this extraordinary living tool.

There are many kind of yoga practices and yoga styles. Ashtanga yoga is famous for its system which implies among other things a daily morning practice. Twenty years of dedicated daily practice have given me the perspective on the usefulness of the method. I’m convinced that many other systems must be as useful as Ashtanga yoga if you commit yourself fully to them. On one hand what’s important is the system as such, on the other hand what counts is what the system is made of. I never felt the system was too rigid to submit myself to, it rather gave me safety to work inside a frame. The system is reliable, because it doesn’t change. You change. You can use it like a mirrow. It reflects your tiniest changes day after day. You can fight inside it, you can do whatever you want – except leave it.

If you don’t distinguish the form from the real yoga experience, you might get more attached to the form than the spiritual part of the practice. Sometimes the practitioners love their idea of the practice so much, that they become fanatic. They obey the “rules” and want to prove themselves and maybe others how strictly they follow what should be followed. They become purists and start to observe others and remind them if they go wrong. In the end, is it the purity of the system or the purity of the heart that counts? Even if some people modify the system or don’t follow it, should we put our energy to judge them, to warn them, to try to stop them? I don’t think so. We don’t have to be worried about others and run after them.

Those who find this method ideal, they follow it as it is. Some people follow less strictly and some take just small parts of it. Maybe they even call themselves Ashtanga practitioners or teachers. I don’t see it as a danger. I guess the yoga polices, their moralism and fundamentalism can do more harm than good and their attitude might chase many people away from this great practice. It’s like within religions, some people taking the system for the real thing. Sticking too much to the system, means being materialistic, mental and nourishing the ego. The system is necessary. But see beyond it. Allow others find their path and let them try some steps on the Ashtanga path if they want. We all know that one day we have to let go. One day we have to skip the system to fly with our own wings and connect totally with our own wisdom. Don’t live your life for a system. Allow the system help you to purify your body-mind and let your soul shine.

NE NOUS MÊLONS PAS

Je me sens extrêmement reconnaissante envers tous les anciens yogis qui ont contribué à la création de différentes pratiques yoguiques, envers ceux qui avec leur sagesse ont systématisé la méthode de yoga Ashtanga et qui l’ont amené jusqu’à nous. Je pourrais propager des phrases élogieuses à l’égard de cette pratique à l’infini, mais en réalité, j’en parle rarement en dehors de mon enseignement. Ma façon de vivre ma reconnaissance se manifeste dans la transmission de la pratique à ceux qui ne la connaissent pas encore. J’ai pu vivre une multitude de bénéfices de cette pratique et j’ai pu voir des guérisons chez mes élèves. Cette pratique m’a profondément transformée. Malgré tout cet amour que j’ai pu découvrir par la pratique d’Ashtanga yoga, je ne dirais pas que je suis amoureuse de cette pratique. J’ai envie de discriminer la forme des expériences que j’ai eues par cet outil extraordinaire.

Il y a des tas de pratiques yoguiques différentes ainsi qu’il y a en grande quantité des styles de yoga. Le yoga Ashtanga est fameux pour sa méthode impliquant par exemple une pratique quotidienne matinale.  Je pense que les vingt ans de pratique quotidienne m’ont doté d’une perspective sur l’utilité de la méthode. Je suis convaincue que beaucoup d’autres systêmes sont aussi efficaces que le yoga Ashtanga si le pratiquant s’engage avec ferveur et perséverance. D’une part, ce qui compte, c’est le systême lui-même et d’autre part, ce qu’il englobe. Je n’ai jamais senti que le systême soit trop rigide pour moi. Il me donne plutôt un cadre dans lequel le travail intérieur peut se faire. Le systême est fiable, parce qu’il ne change pas. Nous changeons. Nous pouvons nous servir du systême comme un miroir. Il va nous refléter les changements les plus infimes jour après jour. Nous pouvons tout expérimenter, nous pouvons nous révolter contre le systême, mais nous devrions pas l’abandonner pour développer une conscience toujours plus illuminée.

Si nous ne distinguons pas la forme de la vraie expérience de yoga, il se peut que nous nous attachions plus à la forme qu’à la vie spirituelle qu’elle peut nous ouvrir. Parfois les pratiquants aiment leurs idées par rapport à la pratique au point d’en devenir fanatiques. Ils obéissent aux règles et veulent prouver aussi bien à eux-mêmes qu’aux autres à quel point ils le font. Ils deviennent puristes et se mettent à contrôler les autres. Finalement, n’est-ce pas le coeur pur et non le systême pur qui importe? Même si certains modifient le systême, devrions-nous mettre notre énergie à les juger, à les avertir, à essayer de les arrêter? Je ne crois pas. Nous ne devons pas du tout nous soucier de la pratique des autres.

Ceux qui trouve cette méthode idéale pour eux, vont la suivre. Certains la suivent moins strictement et quelques-uns ne choisissent de prendre que de petits morceaux. Et ceux-là peuvent se nommer pratiquants de l’Ashtanga ou professeur de l’Ashtanga. Et alors, où est le danger? Je crois que les policiers de yoga avec leur doctrines et leur fondamentalisme font plus de mal que de bien. C’est comme dans les religions, il y en a qui prennent le systême pour la vérité. S’attacher trop au systême veut dire être matérialiste, mental et  ne nourrir que son ego. Le systême est nécessaire, mais voyons au-delà. Permettons à tout le monde de trouver leur chemin et prendre peut-être quelques pas sur le chemin d’Ashtanga s’ils le souhaitent. Un jour, nous tous, nous devons nous détacher de tout et déployer nos propres ailes pour connecter avec notre vraie sagesse à nous. Ne sacrifions pas la vie pour le systême, mais purifions notre corps et notre mental pour que notre âme puisse briller.

ASHTANGAN ERI GENRET

Tunnen suurta kiitollisuutta jokaikistä muinaista joogia kohtaan heidän elämäntyöstään ja panoksestaan erilaisten joogaharjoitusten syntyyn. Olen kiitollinen myös niille, jotka viisaudessaan kehittivät Ashtangajoogametodin ja ovat siirtäneet tätä perinnettä eteenpäin meidän päiviimme asti. Voisin ylistää tämän harjoituksen nerokkuutta loputtomiin, vaikka harvoin puhun siitä lainkaan opetukseni ulkopuolella. Elän kiitollisuuteni siirtämällä perinnettä eteenpäin uusille oppilailleni. Joogaharjoitteluni on muuttanut  oman elämäni perustukset täysin. Huolimatta siitä rakkaudesta ja ilosta, jonka olen saanut harjoitteluni kautta, en voi sanoa rakastavani Ashtangajoogaa. Erotan mielessäni huolellisesti harjoituksen ja ne kokemukset, jotka olen saanut tämän timanttisen työkalun kautta.

On olemassa suunnattoman paljon erilaisia joogaharjoituksia ja myös runsaasti erilaisia joogasuuntauksia. Ashtangajooga on kuuluisa selkeästä systeemistään, jossa yksi keskeinen periaate on päivittäinen aamuharjoitus. Kaksikymmentä vuotta päivittäin harjoitelleena uskon omaavani perspektiiviä siihen miksi tällainen systeemi on hyödyllinen. Ensinnäkin olen vakuuttunut siitä, että monet muutkin perinteet ovat yhtä hyödyllisiä kuin Ashtangajooga, jos niihin sitoutuu ja niille omistautuu. Systeemi itsessään antaa tietyt hyödyt ja se mitä systeemi sisältää parhaimmillaan vielä jotain muuta. Itse olen tuntenut, että tällainen järjestelmä antaa turvalliset raamit sisäiselle työskentelylle ja siten sen ohjenuorat eivät ole minusta tehneet siitä laisinkaan liian jäykkää noudatettavaksi.  Systeemi on pettämätön, koska se ei muutu. Me muutumme. Voimme käyttää systeemiä peilinä ja se näyttää meille pienimmätkin muutokset kerta toisensa jälkeen. Me voimme tehdä mitä vain sen sisällä, voimme kapinoida ja taistella. Kunhan emme lopeta harjoittelua, saamme elää kasvavassa tietoisuudessa itsestämme.

On olennaista erottaa kuitenkin tämä rakenne todellisesta joogakokemuksesta, ettei käy niin, että kiintyy harjoituksen muotoon sen henkisen annin sijaan. Jotkut harjoittelijat ihastuvat omiin ajatuksiinsa ja tuntemuksiinsa niin paljon, että heistä tulee fanaattisia. He noudattavat sääntöjä ja todistavat itselleen ja muille kuinka pilkulleen he sen tekevät. Heistä tulee puristeja ja niin he alkavat tarkkailla myös muiden elämää. Loppujen lopuksi sydämen puhtaus on varmasti tärkeämpää kuin harjoittelun puhdasoppisuus. Jos jotkut muuttavat harjoitusta tai eivät noudata perinteisen mukaista harjoittelutapaa, pitäisikö meidän laittaa energiaamme heidän tuomitsemiseensa? Varoittaa heitä? Yrittää estää heitä tekemästä omalla tavallaan? En usko. Minusta tuntuu, että on aivan turhaa kantaa huolta muiden harjoittelusta.

Ne,  joille tämä harjoitus on optimaalinen, noudattavat luonnostaan perinteistä tapaa harjoitella. Jotkut eivät noudata yhtä tarkkaan ja jotkut saattavat ottaa vain pieniä paloja kokonaisuudesta. Ehkä nämä ihmiset jopa kutsuvat itseään ashtangajoogaharjoittelijoiksi tai -opettajiksi. Minusta siitäkään ei koidu vaaraa kenellekään. Joogapoliisit moraalisääntöineen ja fundamentalistisine asenteineen tekevät ehkä enemmän hallaa kuin hyvää taistellessan “harhaoppisia” vastaan. Tilanne on sama kuin monissa uskonnoissa, että jotkut ihmiset pitävät systeemiä totuutena, vaikka se on vain pintarakenne. Jos takertuu pintaan, se tarkoittaa, että mieli on kiinni materialistisessa tasossa ja näin ravitaan ainoastaan egoa. Tarvitsemme rakenteen, mutta meidän pitää nähdä sen rooli isommassa kokonaisuudessa. Antakaamme kaikkien löytää oma tiensä ja kokeilla Ashtangaa omalla tavallaan. Jonain päivänä meidän kaikkien täytyy päästää irti kokonaan ja lentää omilla siivillämme luottaen omaan sisäiseen viisauteemme. Älkäämme siis uhratko elämäämme systeemille, vaan antakaamme sen puhdistaa mielemme ja kehomme, jotta sielumme saa loistaa jo nyt.

Photo by Minna Nuotio

How deep can you dive?

Yoga teachers is a relatively new profession in the West. If there are quite a number of prejudices, illusions and ambiguities about yoga in general, there are at least the same amount of them about the yoga teachers. Some people see us as sports trainers, some as therapists and some even as gurus, where some look for a parent in us. It’s understandable that as the images students have of us differ considerably, so do their expectations. Due to our public role we can become the center of admiration, critics or hatred of anybody. I guess that also we teachers live our profession with very different perspectives and various aims.

My yoga practice colors my life and my relationships with my students. It means that even when I teach physical yoga practice, it’s possible only with a spiritual dimension and connection. For me, being a yoga teacher is being a fellow human being, to be openly and truly me. Even if sounds simple, it can be occasionally complicated. It necessitates precise communication and often extrasensory perception. The priority in the relation with students for me is in listening to them. When a person having suicidal thoughts and heavy emotions comes to me asking if I have a minute, no matter if I’m a yoga teacher, a beautician or a construction worker, I’d say I have a moment. If someone for the first time in his/her life feels that (s)he can trust and share something, how could you ever just walk away because you’re not a therapist? But it’s possible that the same person in difficulties feels the open channel and comes back over and over again. It’s as hard to say no, NOW I don’t listen to you. Some of my students have been in a state I felt they needed a professional therapist to help them and I told it to them. This is not an easy situation, because sometimes the students get attached to the teacher and they get mad if the dialogue doesn’t go on. For some people yoga practice is a risk for their mental balance. They are too fragile or it just brings up too much. We can’t be responsible for our students’ mental health and I feel we need to say it.

Honesty in this context means that I need to be steady whatever reactions I might provoke. I need to say what I need to say no matter if people like me or not or if they stop coming to my classes. Sometimes it means I’m alone with my standpoint and feeling, but I can just listen what I feel and be loyal to that. The yoga goes beyond all these structures we usually interact in. That’s why I say no to pleasing and other social conventions. Some people feel bad about that, because they are used to manipulate situations and suddenly it doesn’t work. Some stick to the image they have about themselves and they want to maintain. My aim is to get the connection directly to what’s behind that image. Why is this? Because some people have been able to live their whole life in a lie without anybody noticing or saying anything about it. To be seen as you are can save your life. So being honest can save a life. It can also not save it.

When the teacher sees the real beauty of the student, (s)he can understand what kind of mindset is refraining it and even if it creates a storm inside the student, it can be the most essential thing to say it. It’s superficial and moralizing to say something about let’s say someone’s abuse of alcohol. But if you can see what’s behind the drinking problem, it’s possible that the real pain comes up. Even if you want to be delicate and gentle, sometimes you touch a painful point. Some of my students have left and come back after having gone through some issues. Some of them maybe never understood what happened inside them. I think conflicts are part of this profession, because deeper students dive, more complex it gets. More complex it gets, more vulnerable the students. The teacher doesn’t have to tell the truth, but is not supposed to accept the lies either.

I was inspired to write this post after having read Karen Miscall-Bannon’s post on a yoga teacher’s suicide. You can read it here:  http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

PLONGÉE PROFONDE

Les professeurs de yoga est une profession assez récente en Occident. S’il y a un grand nombre de préjugés, d’illusions et d’ambiguïtés concernant le yoga en général, tout cela existe à l’égard des professeurs de yoga aussi. Il y en a qui nous prennent pour des professeurs de gymnastique, d’autres pour thérapeutes.  Quelques-uns voient un guru en nous et il y en a même qui inconsciemment souhaiteraient trouver un parent en nous. Comme il y a tellement d’images diverses, il est naturel que les attentes soient divergeantes aussi. Comme beaucoup de personnages publiques, nous faisons par alternance l’objet d’admiration, de critique ou même de haine.  Quant à nous les professeurs, j’estime que nous pouvons avoir des perspectives et des buts très variés dans notre enseignement.

Ma pratique du yoga donne une certaine couleur à ma vie et à mes relations avec mes élèves. Même lorsque j’enseigne une pratique physique, je le fais toujours avec la dimension et la connection spirituelles. Pour moi, l’essence dans mon métier, c’est d’être ouvertement et totalement moi-même. La priorité dans la relation avec les élèves, c’est d’être à leur écoute. Lorsqu’une personne ayant des pensées sombres ou suicidaires,  s’approche de moi en me demandant si j’ai une minute, que je sois une professeur de yoga, une esthéticienne ou une ouvrière de chantier, ma réponse est oui. Si quelqu’un pour la première fois dans sa vie sent qu’il peut avoir confiance et qu’il a envie de partager quelque chose, comment pourrais-je m’en aller juste parce que je ne suis pas une thérapeute? Mais si la même personne comprend qu’il y a une ouverture et reviens me voir plusieurs fois de suite, ça devient plus compliqué. Ce n’est jamais évident de dire non, maintenant, je ne t’écoute plus. Certains élèves s’attachent à leur professeur et ils souhaitent continuer le dialogue avec le professeur.  J’ai eu des élèves qui à mon avis avaient besoin de consulter un psychiatre et j’ai dû le leur dire. Pour certains la pratique du yoga est pourtant un risque psychique. Soit ils sont trop fragiles, soit la pratique fait remonter trop de choses à la surface. Nous ne pouvons pas prendre la responsabilité de la santé mentale de nos élèves et nous devons le leur dire.

L’honnêteté dans ce contexte pour moi veux dire que je dois rester stable peu importe quel genre de réactions je provoque. Je dois dire ce que je dois dire sans me soucier si les élèves m’aiment encore ou pas, s’ils arrêtent de fréquenter mes classes. Parfois ça veut dire que je me trouve seule avec mon point de vue, mais tout ce que je peux faire, c’est rester fidèle à moi-même. Le yoga, ça veut dire aussi qu’on opère au-delà des conventions sociales et ainsi au-delà de vouloir plaire. Il y a des élèves qui sont mal à l’aise quand il faut laisser tomber toute cette structure et arrêter de manipuler les situations. Pour certains il est extrêmement dur de se détacher de l’image qu’ils ont d’eux-mêmes et qu’ils veulent maintenir.  Mon but est d’être en contact avec la personne qui est derrière tout ça. Pourquoi? Parce que certaines personnes ont pu vivre toute leur vie dans le mensonge sans que personne ne s’en rend compte. Quand quelqu’un nous voit comme nous sommes, ça peut nous sauver la vie. Le fait d’être honnête peut sauver la vie à quelqu’un.

Lorsque le professeur voit la vraie beauté d’un élève, il peut comprendre qu’est-ce qui l’empêche de la vivre et peut-être le dire au risque de voir une tempête à l’intérieur de l’élève. Ça serait superficiel et moralisant de faire des allusions, disons par exemple sur l’abus de l’alcool de quelqu’un. Si nous voyons la raison derrière l’abus, il est possible que la peine fasse surface. Même si nous voulons être gentils, nous touchons parfois le bon point. J’ai eu des élèves qui sont partis et qui sont revenus après avoir fait un travail sur eux-mêmes. Il y en a qui n’ont pas compris que la pratique les mettait dans un état spécial. Je pense que les conflits font partie de ce métier, parce que plus les élèves plongent, plus c’est complexe. Plus c’est complexe, plus vulnérable ils deviennent – au moins pour un certain temps. Le professeur ne doit pas forcément dire la vérité, mais il n’est pas censé laisser passer les mensonges non plus.

J’étais inspiré à écrire ce post après avoir lu l’histoire d’une professeur de yoga américaine dans un post de Karen Miscall-Bannon. Vous pouvez le lire ici: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

SYVIIN VESIIN

Joogaopettajat on länsimaissa suhteellisen uusi ammattikunta. Jos joogaan liittyy ennakkoluuloja, epämääräisyyttä ja virhekäsityksiä, niin niitä liittyy myös tämän ammatin harjoittajiin. Helposti vertaudumme joko jumppaohjaajiin, terapeutteihin, joskus jopa intialaisiin guruihin. Jotkut oppilaat saattavat hakea meistä isää tai äitiä. Oppilaiden odotukset tehtävästämme ovat luonnollisesti aika erilaiset riippuen tästä mielikuvasta. Yhteistä monien julkisten ammattien suhteen on se, että opettajat ovat sekä ihailun että arvostelun, mutta myös vihan kohteina. Luulen, että myös joogaopettajien omassa suhtautumisessa työhönsä ja näkemyksissä työnkuvan suhteen esiintyy paljon eroja.

Vaikka opetankin pääasiassa fyysistä joogaharjoitusta, en tee sitä ilman henkistä ulottuvuutta ja yhteyttä. Minulle joogaopettajuus on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista. Sen toteutuminen voi olla hyvinkin monimutkaista ja vaatia tarkan kommunikaation lisäksi yliaistillista havainnointikykyä. Olennaisin asia joogaopettajuudessa on oppilaan kuunteleminen. Kun itsemurha-ajatuksissa oleva ihminen lähestyy minua ja kysyy onko minulla hetki aikaa, on sama olenko jooga-ohjaaja, kosmetologi vai rakennustyöläinen, vastaan, että minulla on hetki. Jos jollekin ensimmäistä kertaa elämässä tulee olo, että voi luottaa ja avautua, miten siitä voisi kävellä pois vain siksi, että ei ole koulutukseltaan terapeutti? Ongelma onkin se, milloin ja miten tämä lopetetaan. Kun sama kipuileva ihminen tuntee auki olevan kanavan, hän lähestyy opettajaa uudestaankin. Yhtä vaikeaa on sanoa silloin, että NYT en kuuntele. Jotkut kurssilaisistani ovat minusta tarvinneet ammattiapua ja sen olen heille sanonut. Sanominen ei ole helppoa, koska oppilaat kiintyvät opettajaan ja saattavat vihastua, kun dialogia ei voikaan jatkaa pidemmän päälle. Joillekin harvoille jooga on mielenterveydellinen riski. Olen kokenut, että on oikein sanoa se mitä tunnen, koska en voi ottaa vastuuta oppilaiden mielenterveydestä.

Rehellisyys tässä yhteydessä on minulle myös sellaista vakautta, että en heilahtele sen mukaan mitä minulta odotetaan tai mieti tykätäänkö minusta vielä, tullaanko kursseilleni enää, jos tuon esiin jonkun epäkohdan. Vaikka olisin yksin näkemyksineni, voin olla uskollinen ainoastaan sille mitä itse koen. Siksi en esimerkiksi ota vastaan mielistelyä. Joskus se tuntuu ihmisistä ikävältä, koska he ovat tottuneet vetämään tietyistä naruista eikä se konsti yhtäkkiä toimikaan. Jotkut pysyvät itsepintaisesti kiinni siinä kuvassa joka heillä on itsestään tai jota he haluavat pitää yllä. Pyrin olemaan suoraan yhteydessä ihmisen sisimpään. Miksi se sitten on tärkeää? Siksi, että ihmiset ovat voineet elää koko elämänsä tässä valheessa ja voi olla todella olennaista tajuta, että joku näkee ja sanoo sen. Se, että tulee nähdyksi sellaisena kuin on, voi pelastaa jonkun elämän. Siten opettajan rehellisyys voi pelastaa. Vaikka se voi toki olla pelastamattakin.

Kun opettaja näkee ihmisen todellisen kauneuden, hän voi ymmärtää minkälainen vääristymä sitä estää tulemasta esiin ja vaikka se voi aiheuttaa myrskyn ihmisen sisällä, joskus on tärkeintä kohdistaa oppilaan huomio siihen. On pinnallista ja moralisoivaa puuttua vaikkapa jonkun alkoholin käyttöön. Jos taas näkee syyn alkoholin liikakäytön takana, voi olla, että todellinen kipupiste nousee esiin. Vaikka ei halua loukata, joskus tulee osuneeksi tiedostamattomaan pisteeseen ja se voi aiheuttaa valtavan mylläkän. Jotkut omista oppilaistani ovat kaikonneet ja myöhemmin palanneet käytyään asioita läpi. Jotkut eivät ehkä ole lainkaan päässeet kärryille siitä mitä heissä tapahtui. Uskon, että ongelmatilanteita tässä ammatissa tulee aina olemaan, koska mitä syvemmälle ihmiset sukeltavat, sitä monisyisemmäksi elämä muuttuu. Mitä monisyisempiä ovat tunteet ja tuntemukset, sitä haavoittuvaisemmaksi ihminen muuttuu – ainakin hetkeksi. Minusta opettajan ei tarvitse olla mikään totuuden torvi, mutta hänen ei pidä myöskään myötäillä kenenkään valheita.

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation luettuani Karen Miscall-Bannonin postauksen, joka kuvasi erään amerikkalaisen joogaopettajan suhtautumista itseensä, joogaharjoitteluun ja elämään. Voit lukea postauksen täältä: http://karenmiscallbannon.blogspot.fr/2014/04/where-do-we-go-from-here.html?m=1

 

Photo by Minna Nuotio