Learning love, teaching love

I found my earthly paradise in Paris. A paradise in general, but especially a paradise of dance. The dynamicity and the beauty of the city contribute to the great energy of the classes, but my heavenly feelings are mostly thanks to my fantastic teachers. The presence of each and every teacher I have is electric and electrifying. Their inner freedom affects me profoundly and is synonym of love for me.

The maestros in dance are like the yoga gurus in yoga. They show us how to discover new potential in ourselves. They make us transparent and that’s what transforms us and reveals our soul. In dance classes you can see dancers who are criticizing themselves all the time. They are watching a film of their ideal self inside their minds and that makes them tense and unhappy. They are not living their body, but the film. In the yoga world I can quite often see unhappy faces, competing minds, tense bodies, serious people. That’s where I feel that people have got lost with their practice. If you don’t love yourself, what’s left? Self-suffiency. The teacher can be in the same world: criticizing and being too demanding and strict instead of loving and making students grow in joy. The real maestros and gurus see through us, the obstacles we create and they can stop the film we’re watching.

Yves Casati, one of my ballet teachers has a presence which makes me immediately feel myself lighter. He shows up and I feel dancing inside. I can feel my energy expanding and re-directing itself. In the beginning of the class Maestro Casati tells us to look at our hand with love and to move it with love. It doesn’t mean pretending love, we need to find it for real. Without that, why would we even danse? Why would we repeat movements with our body if we don’t feel anything? “Show your love!”, he tells us.

When the joy is gone, the body is tense and heavy and we become its prisoners. When we practice with effort, there’s no love. When we practice with love, there’s actually no effort. This is valid in yoga, in danse, in anything. When there’s a profound joy and freedom in us, our body is carried by it and it can express itself naturally. An effort then becomes meaningless, the energy is enough to do miracles. What I find personally fabulous is that almost every time I leave a dance class, I’m transformed, I’m a new person. I’m something more than I was before the class.

The best teachers for me are those who love. Those who love life and want to transmit this love to others. No matter actually if it’s the love through painting, dancing or yoga, but without love and freedom nothing really matters! If you find love and joy, then your practice is love and joy. The thing is to learn to love yourself and to learn to express it. To be touched by new openings and take them to your life. Dance for me is showing my love for my life. The yoga practice keeps my channels open to express that love.

APPRENTI AMOUR

J’ai trouvé mon paradis terrestre à Paris. Un paradis tout court, mais plus spécialement, un paradis de danse. L’entrain et la beauté de la ville contribuent évidemment à l’énergie magnifique des cours, mais c’est surtout grâce à mes professeurs fantastiques que j’y vis des moments sublimes. La présence de chacun d’eux est électrique et électrisante. Leur liberté intérieure me touche profondément et est le synonyme de l’amour pour moi.

Les maîtres de danse ont le même rôle dans la danse que les gourous en yoga. Ils nous montrent comment trouver notre vrai potentiel. Ils nous rendent transparents et ceci faisant, ils nous transforment et révèlent notre âme. Dans les cours de danse, il y a toujours quelques danseurs qui se critiquent continuellement. Ils se projettent un film à l’intérieur de leur moi idéal et cela les rend mécontents d’eux-mêmes. Ils ne vivent pas leurs corps, mais le film. Dans le yoga, je peux voir la même chose de temps en temps: des visages maussades, des mentaux pleins de compétition, des corps tendus, des gens sérieux. C’est là, que je me dis que les gens se sont perdus dans leur pratique. Si nous ne nous aimons pas, qu’est-ce qui nous reste-t-il? La prétention? Le professeur peut partager la même mentalité où il n’encourage pas le progrès des élèves par la joie. Les vrais maîtres et gourous voient à travers nous, ils comprennent les obstacles que nous crééons pour nous-mêmes et ils ont la capacité d’arrêter le film que nous sommes en train de regarder.

Yves Casati, un de mes professeurs de danse classique, a une présence tellement impressionnante que je me sens immédiatement plus légère en le voyant. Il apparaît et la danse commence à l’intérieur de moi. Je peux sentir une expension et une nouvelle organisation dans mon énergie. Au début du cours, maître Casati nous dit de regarder notre main avec amour et de la bouger avec amour. Ceci ne veut absolument pas dire qu’il faille prétendre cet amour, nous devons le trouver en nous pour de vrai. Sans l’amour, pourquoi danserions-nous? Pourquoi répéterions-nous des pas si nous sentons rien? “Montrez votre amour!”, il nous rappelle.

Quand il n’y a pas de joie, le corps est tendu et lourd et nous devenons ses prisonniers. Lorsque nous pratiquons avec beaucoup d’effort, il n’y a pas d’amour. Lorsque nous pratiquons avec de l’amour, il n’y a pratiquement pas d’effort. Cela est vrai en yoga, en danse, en presque tout ce qu’on fait. Quand il y a une joie profonde et une liberté en nous, notre corps est porté par cette joie et il peut s’exprimer dune façon naturelle. Là, l’effort devient superflu, car l’énergie elle-même nous fait faire des miracles. Ce que je trouve personnellement fabuleux, c’est qu’à chaque fois que je sors d’un cours de danse, je suis transformée, je suis une nouvelle personne. Je suis quelque chose de plus que je n’étais avant la classe.

Les meilleurs professeurs pour moi, ce sont ceux qui ont de l’amour. Ceux qui aiment la vie et qui veulent transmettre cet amour aux autres. Que ce soit à travers la peinture, la danse ou le yoga, ça n’a pas d’importance, mais sans amour et liberté rien n’a vraiment d’importance. Quand nous trouvons la joie et l’amour, notre pratique n’est que de la joie et de l’amour. Nous devons apprendre à nous aimer et à l’exprimer. À trouver de nouvelles possibilités et à les embrasser. La danse pour moi est avant tout le moment de montrer combien j’aime la vie. La pratique du yoga m’aide à maintenir ouvert tous les canaux pour exprimer cet amour pleinement.

RAKKAUDEN OPETTELUA

Löysin Pariisista oman maanpäällisen paratiisini. Kaiken muun autuuden ohella, Pariisi on minulle myös tanssiparatiisi. Kaupungin dynaamisuus ja kauneus toki heijastuvat myös tanssituntien tunnelmiin, mutta omat taivaita hipovat olotilani luen suurimmaksi osaksi fantastisten opettajieni ansioksi. Heidän jokaisen läsnäolo on sähköistä ja sähköistävää. Heidän sisäisen vapautensa suuruus koskettaa minua syvästi ja herättää minussa valtavan rakkauden.

Tanssimaestroilla on tanssin piirissä sama rooli kuin guruilla joogassa. He näyttävät meille todellisen potentiaalimme. Tekemällä meistä läpinäkyviä he saavat meissä aikaan muutoksen ja sielumme kukoistamaan. Tanssitunneilla tapaa toisinaan tanssijoita, jotka ovat jatkuvassa itsekritiikin tilassa. He näkevät mielessään kuvan ideaaliminästään ja se tekee heistä jännittyneitä ja onnettomia. He eivät eläkään kehoaan, vaan tätä kuvaa. Joogan parissakin näkee monesti äreitä ilmeitä, kilpailuhenkistä mieltä, jännittyneitä kehoja ja ylipäätään vakavia ihmisiä. Minusta tuntuu, että silloin ihmiset ovat eksyksissä harjoituksensa kanssa. Jos emme rakasta itseämme, mitä jää jäljelle? Itsetyytyväisyys ehkä. Opettaja voi olla ihan samassa maailmassa, kritisoida ja olla tiukka sen sijaan että olisi rakastava ja antaisi oppilaiden kasvaa ilon kautta. Todelliset mestarit näkevät lävitsemme ja havaitsevat ne esteet, joita itse luomme tiellemme. Heillä on myös kyky pysäyttää mielessämme pyörivä filminauha.

Erään suosikkibalettiopettajani, Yves Casatin, läsnäolo saa minut välittömästi tuntemaan itseni kevyemmäksi. Kun hän ilmestyy paikalle, tunnen tanssin alkavan sisälläni. Energia laajenee ja ojentuu uudella tavalla kehossani. Aina tuntien alussa Maestro Casati muistuttaa meitä siitä, että varmasti seuraamme kättämme rakastavalla katseella ja liikutamme sitä rakkaudella. Se ei todellakaan tarkoita rakkauden esittämistä, vaan aidon tunteen täytyy löytyä sisältämme. Ilman rakkautta, miksi edes tanssisimme? Miksi toistelisimme liikkeitä, jos emme tunne mitään? “Näyttäkää rakkautenne”, hän vaatii.

Kun meistä puuttuu ilo, keho on jäykkä ja raskas ja meistä tulee sen vankeja. Kun harjoittelumme on ponnistelua, ei rakkaus pääse esiin. Ja kun taas harjoittelumme lähtee rakkaudesta, ponnistelua ei tarvita. Tämä pätee joogaan, tanssiin, oikeastaan kaikkeen. Kun sisällämme on syvä ilo ja vapaus, se kantaa kehoamme ja ilo puhuu sen kautta. Ponnistelulla ei ole enää mitään sijaa, koska pelkkä energiamme riittää ihmeiden aikaansaamiseen. Henkilökohtaisesti koen, että on käsittämätöntä miten jokaisen tanssitunnin jälkeen olen uusi ihminen. Olen aina enemmän kuin mitä olin ennen tuntia.

Minulle parhaat opettajat ovat niitä, jotka rakastavat. Niitä, jotka rakastavat elämää ja haluavat jakaa sitä muille. Sillä mitä opetetaan, ei ole niin väliä, mutta taas ilman rakkautta ja vapautta millään ei oikeastaan ole väliä. Kun löydämme rakkauden ja ilon, harjoittelumme on rakkautta ja iloa. On tärkeää oppia rakastamaan itseään ja löytää sen ilmaisemiselle kanavia. Löytää uusia mahdollisuuksia ja ottaa ne vastan omassa elämässä. Minulle tanssi on se minkä kautta voin ilmaista väkevimmin rakkauteni elämää kohtaan. Joogaharjoittelu pitää kanavani auki siten, että rakkauden kokonaisvaltainen ilmaiseminen on mahdollista.

Behind this door – love. ❤

Resonating places

When I once visited the official website of the Actors Studio (http://theactorsstudio.org/), what touched me particularly was this quote of Lee Strasberg:

“There are actors all over the world (who) regardless of their circumstances, professional or personal, regardless of whatever difficulties they are facing, whatever problems or changes– there is one thing they can rely on & that is that 11 o’clock on Tuesday and Friday mornings come rain, shine, snow, or what have you there is a session in the Actors Studio. And the fact that actors can count on that, that they know that that exists, can help them get through.”

I made a connection with two similar, life-changing places I know, one in Paris, France, the other in Mysore, India.

At my twenties I found my way by chance to the Centre de danse du Marais, to a magnificently beautiful dance center in Paris which walls echo all different musics of the world. I found love. I was speechless by the experience in the ballet classes with the pianist surrendering to his music, a passionate atmosphere in general and the teacher: Frédéric Lazzarelli (http://www.dansefredericlazzarelli.fr/). Those mornings at the bar, sun shining through the window shutters, the pianist getting ready for us and then in one second, the start. And then there’s nothing else, but the dance, concentration, sweat, the body surrendering to the music and the intensive energy of Paris around us. It was more I ever expected to have in life. And it was something I couldn’t never really forget when I got back home to Finland.

These memories meant that when the whole body, the heart, the whole being had been submerged in this joy it went on being submerged in it. I was connected to this LOVE. This overwhelming joy carried me through many hard moments. When I was in my deepest anxiety, I had one light: My teacher in Paris. I thought I had lived my happiest moments in life, but life got me back again, decades later. And there he is, my teacher, like he used to be, always inspired, inspiring, with great sense of humour and love for life. The dancers from all over the world come back and Frédéric remembers them all.

When I first got to Mysore and I saw Guruji (Sri K Pattabhi Jois), I guess the feeling that went through me was this: He IS here. He’s always been here. He will be here forever. He had such a calmness in him, that it stopped all worries in me. In the afternoons, he would just sit down in the hall with his Indian paper and answer the questions of the students. He just were there with his heart. For others.

When I left India after my first trip, I felt I had visited another planet or that it was just a dream. I couldn’t tell much about my trip. I was overwhelmed by the love of Guruji. All my cells had been touched by a new vibration.

Even if in life only the change is certain, when we meet people who are steady, who don’t change with circumstances, not with fame, money, who just keep on doing what they love, it gives us faith and strength to go through many hard times even when we are far away from them. What I find unique in these places and these people is their availability and their steadiness. It’s really priceless. Today so few people are really available and very few have faith. These rare people give sense to life to others and nourish at least tens of thousands of people around the world from distance.

Centre de Danse du Marais | Actors Studio | Guruji helping a student & Anne in Kapotasana in Mysore

RÉSONANCE DES LIEUX

Une fois que j’ai visité le site officiel de Actors Studio (http://theactorsstudio.org/), ce qui m’a particulièrement touché, c’était la citation de Lee Strasberg:

“There are actors all over the world (who) regardless of their circumstances, professional or personal, regardless of whatever difficulties they are facing, whatever problems or changes– there is one thing they can rely on & that is that 11 o’clock on Tuesday and Friday mornings come rain, shine, snow, or what have you there is a session in the Actors Studio. And the fact that actors can count on that, that they know that that exists, can help them get through.”

dont je donne une traduction libre ici:

“Partout dans le monde, il y a des acteurs qui peuvent en toutes circonstances, professionnelles ou personnelles, et malgré toutes les difficultés, tous les problèmes ou changements qu’ils rencontrent, se fier à ce que tous les mardi et vendredi à 11h00 dans la matinée, qu’il pleuve ou qu’il neige, une séance aura lieu à Actors Studio. Et le fait que les acteurs puissent compter sur cela, le fait qu’il sachent que cela existe, peut les aider à surmonter les obstacles dans leur vie. ”

Cela m’a évoqué deux endroits similaires, transformateurs que je connais. L’un à Paris et l’autre à Mysore, en Inde.

Lorsque j’avais vingt ans, par chance, mon chemin m’a menée au Centre de danse du Marais, un centre magnifique d’une beauté extraordinaire dont les murs renvoient des musiques de toutes les cultures du monde. C’est là que j’ai trouvé l’amour. J’étais épatée par mon expérience dans les cours de danse classique avec un pianiste qui s’adonnait à la musique, l’atmosphère en général et le professeur: Frédéric Lazzarelli (http://www.dansefredericlazzarelli.fr/). Les matins à la barre, le soleil se filtrant entre les volets, le pianiste se préparant pour notre cours et puis, en une seconde, le commencement. Et puis il n’y a rien d’autre que la danse, la concentration, la transpiration, le corps qui s’unit avec la musique et l’énergie de la ville des lumières autour de nous. C’était beaucoup plus beau que j’avais jamais pu m’attendre dans ma vie. Et c’était aussi quelque chose d’inoubliable.

Ces souvenirs étaient spéciaux. Comme le corps et le cœur entiers avaient été submergés de joie, ils continuaient à en être submergés. Je restais connecté à cet amour. Cette joie me portait dans mes moments difficiles. Dans l’anxiété la plus sombre, j’avais un rayon de lumière: mon professeur à Paris. Alors que je pensais déjà avoir vécu les meilleurs moments de ma vie, la vie m’a placée à Paris de nouveau, des décennies plus tard. Et il est là, mon professeur chérissime, comme il a toujours été, inspiré, inspirant, avec beaucoup de sens de l’humour et l’amour pour la vie. Les danseurs du monde entier reviennent à ces cours et lui, il se souvient de tout le monde.

Quand je me suis rendue à Mysore pour la première fois et que j’ai vu Guruji (Sri K Pattabhi Jois), je pense que ce que j’ai ressenti, c’était ça: Il EST ici. Il a toujours été ici. Il va continuer à être ici pour toujours. Il avait un tel calme que tous mes soucis se sont envolés. L’après-midi, il s’assayait dans le hall du shala avec son journal et il répondait aux questions des élèves. Il était tout simplement présent avec son énorme cœur. Présent et disponible pour les autres. Lorsque je suis repartie, je sentais comme si j’avais visité une autre planète ou si ce n’était qu’un rêve. Je ne pouvais pas raconter grand chose de mon voyage. J’étais envahie par l’amour de Guruji. Toutes mes cellules avaient été touchées par une nouvelle vibration.

Même si dans la vie, la seule chose certaine, c’est le changement, lorsque nous rencontrons des gens stables qui ne changent pas avec les circonstances, ni avec la célébrite ou la richesse, ceux qui persévèrent dans ce qu’ils aiment faire, ça nous donne une foi et une force de traverser des périodes moins faciles dans la vie même quand nous sommes loin d’eux. Ce que je trouve unique dans ces gens, c’est leur disponibilité et leur engagement. C’est des qualités précieuses. Aujourd’hui, peu de gens sont disponibles et peu de gens s’engage vraiment. Les rares personnes qui possèdent ces qualités, donnent un sens dans la vie pour les autres aussi et nourrissent au moins des dizaines de millliers de gens à distance dans le monde entier.

Anne in Centre de Danse du Marais in 1988

PAIKKOJEN KAIKUJA

Kun kerran kävin tutkimassa Actors Studion nettisivuja (http://theactorsstudio.org/), minua kosketti erityisesti tämä Lee Strasbergin sitaatti:

“There are actors all over the world (who) regardless of their circumstances, professional or personal, regardless of whatever difficulties they are facing, whatever problems or changes– there is one thing they can rely on & that is that 11 o’clock on Tuesday and Friday mornings come rain, shine, snow, or what have you there is a session in the Actors Studio. And the fact that actors can count on that, that they know that that exists, can help them get through.”

jonka suomennan tähän vapaasti:

“Näyttelijöillä eri puolilla maailmaa, riippumatta henkilökohtaisista tai ammatillisista olosuhteista ja riippumatta myös vaikeuksista, ongelmista tai muutoksista, joita he saattavat kohdata, on yksi asia, johon he voivat turvautua. Se, että joka tiistai ja perjantai kello 11.00 aamupäivällä, satoi tai paistoi, tai mitä ikinä tapahtuikaan, Actors Studiolla pidetään tunti. Yksin tämä tieto ja luottamus tähän pysyvyyteen voi auttaa näyttelijät ongelmatilanteiden läpi.”

Minulle tuli näistä olosuhteista välittömästi mieleen kaksi samantyyppistä itseäni ravistellutta paikkaa. Yksi on Pariisissa ja toinen Intian Mysoressa.

Parikymppisenä löysin tieni sattumalta pariisilaiseen suurenmoisen kauniiseen tanssikeskukseen, Centre de danse du Marais’hin, jonka seinät kaikuvat kaikkia maailman eri musiikkilajeja. Siellä tunsin rakkauden. Olin kokemuksestani täysin mykistynyt. Balettitunnit, joissa musiikilleen antautunut pianisti, intohimoinen tunnelma ja opettaja: Frédéric Lazzarelli (http://www.dansefredericlazzarelli.fr/). Aamut balettitangon äärellä, ikkunaluukkujen välistä siivilöityvä aurinko, pianisti valmistautumassa keskittyneesti meitä varten ja sitten yhdessä sekunnissa kaikki starttaa eikä ole enää muuta kuin tanssi, virtaava hiki, keho, musiikki ja Pariisin intensiivinen energia ympärillämme. Kaikki se mitä Frédéricin tunnit tarjosivat minulle oli enemmän kuin olin koskaan elämältä osannut toivoa. Niissä oli jotain mitä en voinut mitenkään unohtaa palattuani koti-Suomeen.

Nämä muistot tarkoittivat sitä, että kun sydän ja koko olemus kerran oli uponnut tähän iloon, ne jatkoivat siinä ilossa uppeluksissa oloa aina muiston palatessa. Olin yhteydessä siihen loputtomaan rakkauteen ja se kantoi minut monien vaikeiden hetkien läpi. Synkimmän ahdistuksen hetkellä muistin valon Pariisissa: opettajani. Kuvittelin jo eläneeni elämäni parhaat hetket nuoruudessani, mutta elämä veikin minut takaisin Pariisiin vuosikymmenten jälkeen. Ja siellä hän edellen oli, rakas opettajani, aivan kuten ennenkin, jokaisena viikon päivänä, aina innostunut, innostava, huumorintajuinen ja rakkaudellinen. Tanssijat ympäri maailmaa tulevat takaisin ja Frédéric muistaa jokaisen.

Kun ensimmäistä kertaa matkustin Mysoreen Gurujin (Sri K Pattabhi Jois) luokse, tunne joka lävisti minut oli jotain tämänkaltaista: Hän ON täällä. Hän on aina ollut täällä. Hän tulee olemaan täällä aina. Guruji oli itse rauhallisuus ja lempeys ja niiden voima taltutti omat huoleni. Iltapäivisin hän tuli lueskelemaan lehteään joogasalin aulaan ja vastaili iloisena oppilaiden kysymyksiin. Hän vain oli. Oli olemassa muille.

Intian matkani jälkeen tuntui kuin olisin käynyt vieraalla planeetalla tai nähnyt vain unta. En osannut kertoa matkastani juuri mitään. Olin Gurujin rakkauden pehmentämä. Kaikki soluni olivat kokeneet uuden värähtelytason ja olivat siitä pökerryksissä.

Vaikka elämässä vain muutos on varmaa, kun tapaamme ihmisiä, jotka ovat vakaita, jotka eivät muutu olosuhteiden mukaan, ei maineen, rahan, vaan jotka jatkavat työtään omalla tavallaan, se antaa meille voimaa sietää vaikeita aikoja, vaikka olemme kaukana heistä. Ainutlaatuista näissä paikoissa ja näissä ihmisissä on heidän vakautensa lisäksi se miten he asettuvat palvelemaan muita. Se on suunnattoman arvokasta. Niin harva nykyään on läsnäolevasti saatavilla ja niin harvalla on usko elämään. Nämä harvinaislaatuiset ihmiset antavat muidenkin elämälle tarkoituksen ja ravitsevat etäisyyksien päästä vähintään kymmeniätuhansia ihmisiä ympäri maailmaa.

Ashes

As a young lady I used to fall asleep in a cold sweat and with a feeling of guilt and fear of death. Neurotically I got up several times to make sure the ashtray I emptied wouldn’t put fire in the trash bin. Having checked the situation, the thought about lung cancer took over me and gave me anxiety and tightness in my chest. Nevertheless I could fall asleep when I “decided”: “Tomorrow, I’ll quit. For sure.” That would be the way out of my fears, I thought, because I made the connection between my fear of death and my smoking.

After having started practicing yoga, I became more aware of the deeper feelings like guilt and fear controlling my life. I wanted to find out if I was really doing something bad constantly as I lived in this fear of punishment. Would I die not having understood anything about life? Not having experienced life as a blessing?

I lived under the fear of lung cancer for years. When I quit smoking, the fear didn’t grab my throat anymore. I did preserve the memory of the fear though and I still keep it for test purporse. Every day I stop to feel and to ask myself: What if today I got a diagnosis for cancer or if I woke up in the middle of a fire and realized in a split second that my life is ending now? Would I feel I lived a life I could let go with a heart roaring with gratitude?

Am I free to go? Yes, because I’ve been able to forgive and I’ve asked for forgiveness. The freedom is also connected to presence and connectedness I’ve had with the nature. Every day I live different things, meadows, colored sky, I feel the approaching thunder, I’m touched by the view of pigeons, crows, tufts of grass, everyday moments which never come back again. I can already feel how at my death I will be moved of these scenes and landscapes which I breathed, the moments I was present in with my emotions.

Today I’m grateful every moment for being grateful for every moment. 😀 When the death says hello, I know love, gratefulness and happiness will be there with me. I will go on breathing beautiful visions, sea, wind, birds. I will exhale my life that I lived.

POUSSIÈRE

Dans ma jeunesse et longtemps après, à l’heure de me coucher, j’ètais envahie par une inquiétude moite mélangée avec un sentiment de culpabilité et la peur de la mort. D’une manière névrotique, je me levais plusieurs fois pour aller vérifier que le cendrier que j’avais vidé dans la pouvelle n’y mette pas le feu. Après la vérification, je sentais la montée d’une autre anxiété et une pression dans la poitrine: j’ai peut-être le cancer du poumon! J’ai réussi à m’endormir après avoir pris la “décision”: “Demain, j’arrête. Sûr et certain.” Je me disais qu’arrêter de fumer me permetterait de vivre sans peurs, parce que je faisais la connection entre la peur de la mort et le fait que j’étais fumeuse.

Lorsque je me suis mise à pratiquer le yoga, je suis devenue plus consciente des sentiments plus profonds de culpabilité et de peur qui contrôlaient ma vie. Comme je vivais sous la peur constante d’être punie, je voulais comprendre si réellement je faisais quelque chose d’injuste continuellement. Allais-je mourir sans avoir rien compris de la vie? Sans avoir jamais senti que la vie était une bénédiction?

Je vivais dans la peur du cancer pendant des années. Quand j’ai arrêté de fumer, la peur a desserrer son étrainte autour de ma gorge. Cependant, j’ai voulu préserver la sensation de peur que j’utilise même aujourd’hui pour me tester. Quotidiennement, je me pose la question: Si aujourd’hui j’étais diagnostiquée avec un cancer ou si je me réveillais dans le feu et que je me rendais compte de la fin toute proche, sentirais-je avoir vécu une vie qui me permette de partir avec un cœur mugissant de gratitude?

Suis-je libre de partir? Oui, parce que j’ai pu pardonner et j’ai demandé pardon. Pour moi, la liberté veut aussi dire d’avoir eu la vraie connection avec la nature. Tous les jours, je vois des choses incroyables, des prés, des cieux colorés, je sens l’approche d’un tonnerre, je suis touchée par la vue des pigeons, des corneilles, des touffes d’herbe sur le pavé, touchée par des moments de tous les jours qui ne reviendront jamais. Je peux déjà sentir comment à ma mort, je vais être émue par des visions, des paysages que j’ai respirés, les moments où j’étais présente émotionellement.

Aujourd’hui, je suis reconnaissante à chaque instant pour être reconnaissante à chaque instant. 😀 Lorsque la mort va m’accueillir, je sais que la gratitude et le bonheur seront là avec moi. Je respirererai les belles visions, la mer, le vent, les oiseaux. Je vais juste expirer la vie que j’ai vécue.

MAASTA JA MAAKSI

Nuorena naisena nukahdin monesti kylmässä hiessä kuristavaan syyllisyyteen ja kuolemanpelkoon. Neuroottisesti nousin monta kertaa tarkistamaan, että tuhkakupin sisältö ei sytyttäisi roskista palamaan. Kun olin varmistanut roskiksen tilanteen, ajatus mahdollisesta keuhkosyövästä levitti ahdistuksen rintaani. Pystyin nukahtamaan, kun “päätin”: “Huomenna sitten lopetan. Taatusti!” Siten pääsisin peloistanikin, koska ajattelin niiden liittyvän vain tupakointiin. Mutta eihän se niin ollut.

Joogaharjoittelun aloittamisen jälkeen tulin tietoiseksi syvemmistä elämääni hallitsevista tunteista, syyllisyydestä ja pelosta. Halusin ottaa selvää teinkö jotain koko ajan oikeasti väärin, kun elin rangaistuksen pelossa. Kuolisinko tajuamatta lainkaan mistä elämässä oli kysymys? Kokematta elämää siunauksena?

Keuhkosyöpäpelossa meni vuosikaudet. Kun olin lopettanut tupakoinnin, pelko ei enää noussut kurkkuuni. Otin pelon muiston kuitenkin käyttööni ja käytän sitä edelleen. Pysähdyn joka päivä tuntemaan: Entä jos tänään saisin syöpädiagnoosin tai jos heräisin tulipaloon ja sekunnin ajan tajuaisin elämäni tulleen päätökseen, olisinko elänyt niin, että voisin lähteä sydän mylvien kiitosta?

Olenko vapaa lähtemään? Ihmissuhteissa olen hoitanut oman osuuteni, kun olen antanut anteeksi ja pyytänyt anteeksi. Muutoin lähdön hetkeen liittyy läsnäolon aste ja luontoyhteys. Kun näen kiitollisena kesäniityt, ukkosenvärjäämän taivaan, pulut ja varikset, ruohotupsut, arkisetkin hetket, jotka eivät koskaan enää toistu, voin tuntea jo etukäteen miten kuoleman hetkellä olen kiitollinen näkymistä ja maisemista, joita hengitin, niistä hetkistä, jolloin olin tunteineni läsnä.

Nykyään olen joka hetki kiitollinen siitä, että olen kiitollinen joka hetki. 😀 Kun kuolema tulee, tiedän rakkauden, kiitollisuuden ja onnen olevan paikalla. Hengitän silloin edelleen kauniita näkyjä, merta, tuulta, lintuja. Hengitän ulos elämäni, jonka elin.

* Namaste * Photo by Anne

Flexible realism

To describe the difference between an optimist and a pessimist we often use the imaginary situation of a person in front of a glass halfway filled. The optimist sees the glass half full while the pessimist sees it half empty. How does a yoga practitioner see the situation?

If we first make a little change in the scene and think of what we generally feel when this symbolical glass begins to empty or to fill up. In the former case, probably some kind of fear and in the latter one, some kind of joy. A yoga practitioner wants to remain conscious of the fact that when the glass is empty, it will start to fill up when the moment is right. (S)he’s not in a hurry, neither does the waiting fill his/her life or become a goal to him/her. When the glass is full again, the yoga practitioner understands that sooner or later it will empty again and doesn’t try to stop it or change his/her point of view. Whenever there’s something in the glass, it awaits the moment to change. When it changes, we need to adapt to that. This symbolism relates with Patanjali’s Yoga Sutra’s concepts ‘raga’ and ‘dvesha’ with which he points out our tendency to remain attached to what is pleasurable and to try to avoid what is not. These mental habits are life-limiting.

The yoga practitioner strives for a flexible realistic worldview watching how everything in life moves and is transformed. The yoga practitioner takes a closer look to his/her own worldview. (S)he sees his/her own optimism or pessimism and understands that on one side of this manifestation stands his/her conditionings and on the other its reflections. (S)he makes researches to see what are the deeper reasons for his/her optimism or pessimism. Is (s)he pessmist because of the disappointments (s)he experienced and swallowed into his/her cells? Is (s)he stuck in the experiences in the past? Even if the optimism would be a positive feature in his/her mind, (s)he goes deeper to feel if the optimism is true. It can’t actually be. 😯 (S)he is interested in knowing how it has developed. Is it forced optimism because in reality (s)he’s not feeling confident about life? Is it anxiety, an objection to the fact that one day the glass will be empty? Totally empty.

RÉALISME FLÉXIBLE

Lorsque nous décrivons la différence entre une personne optimiste et une personne pessimiste, nous utilisons très souvent la métaphore d’un verre rempli à moitié. L’optimiste voit le verre à moitié plein tandis que le pessimiste le voit à moitié vide. Et un praticien de yoga, comment voit-il la situation?

Faisons d’abord un petit changement de décor et voyons ce que nous ressentons en général lorsque le verre symbolique commence soit à se vider, soit à se remplir. Dans le premier cas, normalement, une crainte quelconque et dans le deuxième, une sorte de joie. Un praticien de yoga souhaite rester bien conscient du fait que lorsque le verre est vide, il va forcément se remplir à un moment donné. Il n’est pas pressé et l’attente ne devient pas le contenu de sa vie ou le remplissage un but. Et puis, dès que le verre est rempli, le praticien comprend que tôt ou tard, il va se vider de nouveau et il ne vas pas essayer d’arrêter les évènements ou forcer son propre point de vue. Quand le verre est rempli, le contenu ne fait qu’attendre le moment de changement. Quand le changement a lieu, nous devons nous adapter à ça. Cette symbolique est en relation avec les concepts ‘raga’ et ‘dvesha’ que Patanjali décrit dans son Yoga sutra en référant à notre tendance de rester attachés à ce qui nous fait plaisir et d’éviter ce qui nous déplaît. Ces habitudes mentales sont limitatives.

Le praticien de yoga cherche à obtenir une vision du monde réaliste et fléxible et à voir comment tout en mouvement et se transforme sans cesse dans la vie. Il s’intéresse profondément à sa propre vision du monde. S’il se prend pour un optimiste ou un pessimiste, il comprend que de l’un côté, il y a ses conditionnements et de l’autre côté, les réflexions de ceux-ci. Il veut comprendre les raisons pour son optimisme/pessimisme. Est-il pessimiste ayant avalé les déceptions et les avoir conduites jusque dans ses cellules? Est-il coincé dans les expériences du passé? Et même si l’optimisme peut présenter un trait de caractère positif pour lui, il va plus loin pour voir si son optimisme est vraiment vrai. Il ne l’est pas. 😯 Il veut savoir comment cet optimisme s’est développé. Est-ce qu’il s’agit d’un optimisme forcé, parce qu’en réalité, il n’a pas confiance dans la vie? Est-ce qu’il représente l’anxiété, une objection au fait qu’un jour le verre va se vider? Pour de bon.

NOTKEAA REALISMIA

Monesti optimistisen ja pessimistisen elämänasenteen eroa on kuvattu symbolisesti sillä miten ihminen tulkitsee puolillaan olevan lasin. Optimisti näkee, että lasi on puoliksi täynnä kun taas pessimisti näkee puoliksi tyhjän lasin. Mutta miten tilannetta katsoo joogan harjoittaja?

Jos lähtee joogafilosofisesti liikkeelle, voi todeta, että tämä symboliikka peilautuu myös Patanjalin joogasutrissa esiintyviin käsitteisiin ‘raga’ ja ‘dvesha’, joilla tarkoitetaan meidän elämää rajoittavia taipumuksiamme jäädä kiinni miellyttävään ja yrittää välttää epämiellyttävää. Mitä koemme silloin, kun lasi alkaa tyhjentyä tai täyttyä? Ensimmäisessa tapauksessa luultavasti jonkinasteista pelkoa ja jälkimmäisessä iloa. Lasin ollessa tyhjä, joogan harjoittaja tietää sen täyttyvän jollain uudelleen, kun sen aika on. Lasin täyttämisestä ei kuitenkaan tule päämäärää tai elämän sisältöä eikä asioilla ei ole kiire. Kun lasi taas on täynnä, joogan harjoittaja ymmärtää, että ennen pitkää se lähtee tyhjenemään, eikä hän yritä sitä estää tai nähdä tilannetta toisin. Kun lasi on puolillaan, on vain ajan kysymys milloin sisältö liikahtaa johonkin suuntaan. Muutos tulee vääjäämättä ja vaatii meiltä sopeutumiskykyä.

Joogan harjoittaja pyrkii realistisen notkeaan maailmankuvaan, joka hyväksyy sen että kaikki muuttuu ja myös sen miten kaikki muuttuu. Joogan harjoittaja katsoo omaa maailmankuvaansa. Hän näkee optimisminsa tai pessimisminsä ja hän ymmärtää, että tämän näkymän yhdellä puolella on hänen ehdollistumansa ja toisella sen heijastuma. Hän tutkii sekä pessimisminsä että myös optimisminsa syitä. Onko hän pessimisti koettujen ja soluihin nieltyjen pettymysten takia? Onko hän juuttunut siten asenteineen menneisyyden kokemuksiin? Vaikka optimismi olisi hänen mielestään positiivinen piirre, hän pyörittelee sitä nähdäkseen onko hänen optimisminsa totta. No, eihän se totta voi olla. 😯 Mutta häntä kiinnostaa miten se on syntynyt. Onko se esimerkiksi pakotettua optimismia, koska todellisuudessa sisimmässään pelkää, ettei elämään voi luottaa? Onko se ahdistusta, vastalause sille, että lasi yhtenä päivänä tyhjenee? Kokonaan.

Photo by Anne