Yoga Trail

Dear fellow yogis, yoginis and students of mine!

This is cool. I’m new to Yoga Trail and already a big fan!

I feel Yoga Trail is a really clever, clear and useful system as well for us teachers as for the students. It’s easy to use. You can locate a teacher or see what’s going on in a particular place you’re heading.

As I’m travelling quite much and my workshops, retreats and little special events are sometimes set up in a short time, I wouldn’t put them all on my website. I would certainly put them on my Yoga Trail profil, because this is where people do also their last minute searches.

What I find really functional too is that the teacher can mention all the studios she/he is visiting regularly or only sometimes. The students can then get the information from the studio about the particular teacher’s workshops to come.

You can follow one or several teachers, so you would be notified of their plans as soon as they update their profiles. You can also invite your friends if you think they would like to follow the same teacher.

This is how you can find me easily and see what are my plans. And if you feel like sharing your experience in one of my workshops, you can even write a review!

You can take a look on my profil: http://www.yogatrail.com/teacher/anne-nuotio-105468.

Advertisements

Intuition is always there

Recently I had two of my students telling me they don’t know what to do, because they lost the contact with their intuition. They had a decision to make and they felt they couldn’t find the answer inside. They were confused.

The first question is, what is the intuition reflection of? The reality? Or the mind and it’s conditionings? The intuition means our reflection of the reality and it’s inner understanding there where the mind doesn’t interfere. Sometimes there’s nothing to do. That’s following your intuition too – not to make a move when it’s not the right moment.

If you feel guilty about not doing enough or about not doing something all the time, that’s a conditioning you can explore within you. Feeling guilty makes the intuition disappear. The guilt is one of our mind’s conditionings and hinders us from seeing the truth.

The confusion comes when you hear your intuition telling you not to make a move, but you don’t accept it.  Because you are identified with your mind, you keep on wanting what your mind says and you keep on asking your “intuition” why doesn’t it tell you to do what your mind wants you to do. 😀

Intuition is always silent and can be heard in silence. So, just relax when life gives you moments like that! Enjoy not doing, just being.

INTUITION EST TOUJOURS PRÉSENTE

Récemment, il y a eu deux de mes élèves, qui m’ont contactée pour me poser la même question. Ils avaient une décision à prendre et ils m’ont dit qu’ils étaient confus ayant perdu le contact avec leur intuition.

La question qui se pose premièrement, c’est: Qu’est-ce que l’intuition, qu’est-ce qu’elle reflète. La réalité? Ou bien, les citta vrtti, c’est-à-dire, les mouvements du mental et ainsi notre façon de penser conditionnée? L’intuition peut très bien se manifester par la pression inexistante pour faire quelque chose. Pour suivre l’intuition, parfois, on ne fait rien. On saura quand il faudra agir.

Souvent, au premier abord, nous entendons bien notre intuition, mais nous commençons à nous poser des questions parce que nous n’obtenons pas la réponse souhaitée. Ce n’est donc pas un moment où nous avons perdu notre intuition. C’est juste le mental qui parle à sa place.

Ce qui nous empêche parfois d’entendre la voix silencieuse de l’intuition, c’est le sentiment de culpabilité. On se sent coupable de ne pas faire assez ou assez vite ou pas tout le temps. Le sentiment de culpabilité fait disparaître l’intuition. Elle est une manifestation des citta vrtti (Viparyaya, Vikalpa), des conditionnements du mental qui nous empêche de voir directement la réalité.

Nous entendons notre intuition nous dire de ne pas agir, mais nous la croyons pas, parce que nous voudrions qu’elle obéisse à notre mental. Nous nous identifions tellement à nos pensées, que “nous” voulons ce qu’elles veulent. Et nous continuons à interroger notre intuition: pourquoi elle ne veut pas refléter la même chose que le mental? Justement, ce sont deux choses bien distinctes.

Lorsque la vie nous accorde de tels moments tranquilles, nous pourrions les recevoir avec joie sans nous poser trop de questions. 😀 Être au lieu de faire.

INTUITIO ODOTTAA KUUNTELEVAA

Lyhyen ajan sisällä kaksi oppilastani on ottanut yhteyttä minuun kertoen intuition olevan hukassa. Molemmilla oli mielessään päätös, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tunnelma oli sisäisesti sekava ja siksi se oli vaikeaa.

Mitä intuitio oikeastaan on? Mistä se on heijastusta? Onko se todellisuudesta vai mielestämme kumpuavaa? Intuitio tarkoittaa sitä, että meissä on puhdas osa, joka on yhteydessä todellisuuteen. Monesti saamme syvältä kumpuavia impulsseja ja tuntemuksia. Usein käy kuitenkin niin, että se kallisarvoinen tieto tuhoutuu mielen analyysirattaassa. Yritämme löytää perusteluja sille miksi intuition tuoma ratkaisu voisi toimia ja jos emme löydä, ehkä jätämme sen omaan arvoonsa. Emme uskalla elää sen mukaan, koska emme ymmärrä sitä.

Mieli tuo intuition kylkeen usein stressin siitä, että jotain pitäisi tehdä. Jos tiedän mitä minun pitää tehdä, voin olla rauhassa. Kuitenkaan meidän ei aina pidä toimia tai tehdä yhtään mitään. On hetkiä, kun emme tee valintoja, vaikka tiedämme niiden olevan lähellä. Intuitiotaan voi siis seurata myös tekemättä asioita.

Joskus syyllisyydentunne on estämässä intuition varassa elämistä. Esimerkiksi siten, että jos emme tee päätöksiä ja toteuta aikeitamme heti kun ne päähän pälkähtävät tai jos emme koko ajan ole touhuamassa, asetamme itsemme alttiiksi arvostelulle ja tuomitsevuudelle. Ehkä muut pitävät meitä laiskoina? Syyllisyys on voimakas citta vrtti eli mielen ehdollistuma, joka estää merkittävästi intuition esiinpääsyä.

Mistä hämmennys sitten johtuu? Ehkäpä siitä, että vaikka kuuletkin intuition äänen ja suunnan, et hyväksy sitä. Koska olet tiukemmin kiinni mielesi ajoneuvossa, yrität vielä kääntää intuitiota mielen suuntaan. Olet mahdottoman tehtävän edessä. Intuitio on oma tiedonkanavansa eikä se välitä mielen ponnisteluista, vaan pysyy samana hiljaisena äänenä sisälläsi. Sieltä se on aina kaivettavissa esiin. 😀

Elämässä on erilaisia syklejä ja virtauksia. Helposti yritämme toistaa niitä, jotka jo tunnemme. Silloinkin olemme taas mielemme vankeja. Oikeasti voimme levätä intuitiomme varassa.

2013-08-22 19.46.36

Wait until it’s ripe! 😀

Straight knees!

Any discipline and all spiritual traditions have a diverse tradition of transmitting the knowhow in addition to the actual practice. There’s an inherent understanding accumulated throughout the centuries of how to initiate and support the evolution of a disciple.

The communication in the practice situation is not equivalent to a communication within common social conventions. When you learn yoga, you also learn how it’s been transmitted until here and the way it’s now given to you.

In a yoga practice or in a dance class, you would hear from your teacher: “Straight knees!” Instead of hearing:  “If you don’t mind I would suggest that you kindly straighten your knees. That’s because, in my mind it would be useful right now. I can also give you some arguments, if you wish.”

I’ve always loved teachers who intervene directly during my practice. That’s how I can immediately merge the piece of advice to my practice. “Turn your head. Now!” Whatever it is, I prefer having this kind of presence than a verbal explanation afterwords from my teacher. My guru, Sharath, is a very delicate teacher who doesn’t talk much. Sometimes everything is compressed in one word and the word goes straight through into my body or the movement. If he explained things, it would mean that the student would first think about it, analyse it and then try to apply. But it’s too late then.

My beloved Parisian ballet teacher, Frédéric Lazzarelli, requires silence and concentration from the very first moment in his class. He himself is totally present when the class starts: “Quickly, quickly, find a spot,  let’s start. Be ready now!” In the middle of the class he might remind us: “Stop talking and put your energy in straightening your knees instead!” Or when he sees someone thinking about the dance: “No need to think, just dance!”

Dance and yoga are both something that happens right now. If you think about what you’re doing, you’re late. You should be open to receive any advice given at any moment and change what’s asked. Some students are stuck in the words or the way of expressing of the teacher: “Why are you telling me this? Why do you speak that way? Why are you giving me orders?” The words themselves are not important in the transmission of the tradition. The meaning of the words is beyond them or in the energy behind them.

When the teacher and the student share the energy, when they really connect in the energyfield,  there’s no need for words. The student understands from the teacher’s attention what’s needed and can correct what’s not right. The consciousness of the teacher wakes the student and remains a support for the student’s practice.

 

TENDEZ VOS GENOUX!

Toutes les traditions et les disciplines qui ont évolué pendant des centenaires ont, en plus la pratique, une tradition de l’enseignement permettant à l’élève d’apprendre ou d’avancer sur le chemin en harmonie et en sécurité. La communication pendant la pratique entre le professeur et l’élève n’est pas basée sur les mêmes principes que la communication de la vie courante. Lorsque nous apprenons une discipline, nous apprenons en même temps les règles de l’apprentissage et la façon dont la discipline a été transmise jusque-là.

Dans la pratique du yoga ou bien dans un cours de danse, on entend souvent des exclamations des professeurs dans ce genre: “Tendez vos genoux! ” Au lieu d’entendre: “Veuillez prendre la peine d’essayer de tendre vos genoux, s’il vous plaît. Je vous dis ça, parce que j’ai l’impression que cela pourrait vous être utile. Si vous avez besoin de connaître le bien-fondé de mon raisonnement, je vous le clarifierais, bien entendu!”

Moi, j’adore mes professeurs qui interviennent directement dans ma pratique ou ma danse en donnant une correction précise à un moment précis: “Tourne ta tête, relax, vas-y!” Mon guru, Sharath, est un professeur très délicat. Il parle à peine. Mais ce qu’il émet porte une énergie qui se transmet directement dans  le corps et dans l’action de l’élève. Une explication ferait un voyage trop long dans le systême et arriverait à destination bien trop tard.

Mon professeur parisien de danse classique, Frédéric Lazzarelli, exige un silence et une concentration absolus dès que la classe commence. Lui-même, il est là 100%. Quand les portes de la salle ouvrent, il se précipite, il prépare tout ce qu’il faut avec attention et il saute à la barre: “Vite, vite, vite, mes enfants! Dépêchez-vous! Installez-vous. On commence.” Il ne perd pas une seconde. À un moment donné s’il entend les gens parler entre eux, il réctifie: “Au lieu de parler, tendez vos genoux!” Ou bien, quand il voit quelqu’un de faire des efforts dans sa tête: “Ne pensez pas! Dansez!”

La danse, le yoga, c’est toujours et surtout: maintenant. Aussi les ordres et les corrections sont là la seconde même où il le faut. Parfois, les élèves les prennent mal: “Pour qui tu te prends de me parler sur ce ton? Pourquoi me donnes-tu des ordres? Pourquoi veux-tu me faire faire ces trucs-là?” Il vaut mieux éviter d’essayer d’analyser la parole. Ce que dit le professeur en mots, n’est pas aussi important que l’influence que sa parole aura. Si nous étudions les mots, nous ne pouvons pas comprendre l’essentiel. Cette communication n’est pas équivalente de la communication conventionelle sociale. Elle est spéciale.

Lorsque le professeur et l’élève se trouvent dans la même énergie, à l’écoute l’un de l’autre, un seule mot suffira! Et parfois, même le silence transmet le message lorsque l’attention du professeur est là et l’élève en est conscient. La conscience du professeur éveille l’élève et donne le support indispensable pour sa pratique, que ce soit une pratique corporelle, spirituelle ou artistique.

POLVET SUORIKS!

Kaikissa pitkälle kehittyneissä perinteissä ja lajeissa on itse harjoituksen lisäksi muhkeat ja moniulotteiset opetusperinteet, jotka ovat monesti muotoutuneet tarkoituksenmukaisiksi oppilaan suotuisaa kehitystä ajatellen. Opetus- ja harjoitustilanteen kommunikaatio myös joogassa on asetuksiltaan eri kuin arkitilanteiden kommunikaatio. Yksi asia mitä opitaankin ymmärtämään uutta lajia opiskellessa, on lajin opettamisen perinne.

Joogaharjoituksessa tai tanssitunnilla saatetaan puhua tähän tyyliin: “Suorat polvet!” Sen sijaan, että opettaja selittäisi ja maanittelisi: “Voisitkohan mitenkään ajatella, että suoristaisit polvesi? Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, tee niin, koska siitä on sinulle minun näkemykseni mukaan hyötyä tässä kohtaa. Voin tietenkin perustella kantani, jos se tuntuu sinusta tarpeelliselta.”

Minulle on ollut ilo napata lennosta ohjeet sekä joogassa että tanssissa: “Suorat polvet!” “Katse eteen!”, jne. Guruni Sharath toimii minusta tässä hienovaraisesti. Sanoo sanan silloin, toisen tällöin. Ei puhu liikaa. Yksi sana voi hyvin kantaa monikerroksisen viestin ja sen tarkoitus voi välittyä suoraan kehoon sen sijaan, että pitkä lause matkustaa oppilaan mielessä, jossa sitä  ensin analysoidaan ja sitten yritetään soveltaa. Hetki menee silloin ohi.

Pariisilainen balettiopettajani Frédéric Lazzarelli vaatii oppilailtaan hiljaisuuden ja keskittyneisyyden. Hän on itse sataprosenttisesti läsnä heti tunnin alussa: “Äkkiä, äkkiä, aloitetaan! Olkaa heti valmiina!” Ja kesken tunnin hän voi muistuttaa: “Lopettakaa puhe. Käyttäkää energianne polvien suoristamiseen!” Nähdessään pohtimisen rypyt otsassa, hän ojentaa: “Tanssikaa, älkääkä miettikö!”

Tanssi ja jooga tapahtuvat tässä ja nyt. Ohjeet tulevat siksi samalla sekunnilla. Joskus ihmiset ottavat tällaisen ohjeistamistavan henkilökohtaisesti ja loukkaantuvat opettajalle: “Mikä sinä olet minua neuvomaan?” “Miksi puhut epäystävälliseen sävyyn?” “Miksi komentelet minua?” Oppilaan ei tarvitse välttämättä juuttua sanatasolle pohtimaan miksi opettaja käytti juuri tiettyjä sanoja, vaan kokea se mikä vaikutus sanoilla on. Jos jäämme tutkimaan sanojen sisältöä ja vaadimme kommunikaatiolta sosiaalisten konventioiden täyttämistä, emme ehkä koe hetkeen liittynyttä olennaisinta viestiä. Jälkeenpäin se on miltei mahdotonta.

Kun opettaja ja oppilas pääsevät samaan energiayhteyteen, yksi sana tai usein myös sanaton kommunikaatio riittää. Oppilas herkistyy huomaamaan sen, mihin opettajan huomio on suunnattu. Opettajan tietoisuus herättää oppilaan ja on koko ajan tukena tämän harjoitukselle.

ImageSharath and me in Santiago de Chile, 1999. Connected. No talking.

SO VERY EXTRAORDINARY

My father used to beat me when I was a child. My mother didn’t say anything to stop him. I knew I was not guilty what I was accused of. I wasn’t bad. All I could conclude was that I must be ugly that they hate me so much. So I lived an ugly girl’s life.

But then one day at school my friend Tiina told me I was pretty. I couldn’t believe my ears! She made me very happy. I ran home to call my mother to share the joy: Mom, Tiina said I’m pretty! My mother replied: No, Anne, you look just very ordinary. 🙂

Nobody looks ordinary. Nobody is ordinary. We are all extraordinary! But we differ in what we are capable of seeing in others.

FILLETTE ET SA FIGURE

Mon père me punissait souvent en me tapant dessus avec des ceintures, des batôns, des branches d’arbres. Ma mère ne disait rien pour l’arrêter. Moi, je savais que je n’avais rien fait de mal et que je n’étais pas vilaine. Je tirais la conclusion de leur comportement que je devais être laide parce qu’ils me détestaient tant.

Je vivais la vie d’une petite fille laide. Un jour, à l’école, ma copine Tiina m’a dit qu’à son avis, j’étais très mignonne! Moi, mignonne!? Je ne pouvais pas en croire mes oreilles, même si je voulais. Je suis rentrée en courant pour appeler ma mère et je lui déclarai: Tiina m’a dit que j’étais mignonne! Ma mère m’a répondu: Non, Anne, tu n’es pas mignonne. Tu as une figure tout à fait ordinaire.

Aujourd’hui, je sais que personne n’a une figure ordinaire, parce que personne n’est ordinaire. Nous sommes tous vraiment extraordinaires! Tout le monde ne peut pas le percevoir, c’est tout.

RUMA TYTTÖ

Kun olin lapsi, sain usein isältäni selkäsaunoja. Äiti ei puuttunut näihin rangaistusmenetelmiin. Tiesin kyllä, että en ole paha. Mietin pääni puhki miksi sain sellaista kohtelua. Päädyin sisälläni siihen lopputulokseen, että olin ruma, kun he vihasivat minua.

Sitten yhtenä päivänä koulussa ystäväni Tiina yllätti minut sanomalla, että olen hänen mielestään nätti. Sydämeni pompahti ilosta. Juoksin kotiin soittamaan äidilleni kertoakseni että joku piti minua nättinä. Voisiko se olla totta? Äiti vastasi: Ei, Anne, olet ihan tavallisen näköinen.

Kukaan ei voi olla tavallisen näköinen, koska kukaan ei ole tavallinen.  Olemme kaikki niin ihmeellisiä ja erilaisia! Kaikki eivät vain kykene näkemään sitä ihmeellisyyttä.

Image

– Tiina and me –

suicide trip

From the very beginning of my life I remember having had two things on my mind: God and killing myself. In other words, how to get a deeper feeling of life and how to get out of this life. I always understood that there was a tremendous beauty that I couldn’t connect to. It made me depressive already as a child and lead to a constant inner questioning on the meaning of life.

I couldn’t feel God taking care of me. I was anxious, scared of everything and under a  constant threat. I wanted to die. For the first time I tried to commit suicide I was 12 years old. With my best friend, Niina, we had the idea to make a suicide trip to another Finnish town. We bought a lot of food on my parents’ credit and off we went! Realizing that now that we also had done something bad, we really had to finalize our plan.

We emptied the medecine cabinet of our parents. We took everything out without knowing exactly what it was. We did know that Niina’s parents used sedatives and antidepressants. It was enough to give us an eternal sleep. In addition to that we took two bottles of spirit. We wanted to make a little farewell trip, so we took the train to go to the town where my grand-mother lived. We were afraid that the ticket inspector would understand what we were up to, but he sold us the children’s train tickets with no problem at all. In the afternoon we found a camping place at the border of a small lake and in the twilight we started to swallow the pills with determination. The cognac made us feel sick, but we managed to keep the drugs inside.

Very quickly the world turned upside down and everything was wrapped in great softness. Then, all I could see was the lake shrunk into a really small, remote point. Then I saw an unknown face close to mine articulating something very strongly. I couldn’t here anything anymore. I fell into a total silence.

I wasn’t dead. I woke up in the emergency department of a hospital. My mother had brought me a rose perfumed eraser. I liked it very much and I felt I might like to live a little bit longer.

On the way back home, in the train, my visual field was narrow as a ray and I had to turn my head every time I wanted to see something that was not directely ahead of me. I was like a telescope moving like a robot. My mother had to hold me and walk me.

When I arrived at home, my father was lying in bed, curtains closed, a towel around his aching head. He whispered something to say hello. I  thought: Finally that fucking asshole has shut up!

I felt I had taken my life to my own hands. I went on with my life with wobbly steps. But I did go on.

 

PIQUENIQUE

Depuis toujours, j’avais deux choses en tête: le bon Dieu et le suicide. Une sensation vive de vie et de mort. La beauté de la vie qui m’échappait, mais dont je sentais l’existance menait à la dépression et à une réflexion constante sur le sens et le non-sens de la vie.

Je n’entendais pas la réponse du bon Dieu. Ma vie était sombre, chargée de peurs et j’étais complètement soumise.  J’ai voulu me prendre la vie. Pour la première fois, j’ai essayé de commettre le suicide à l’âge de 12 ans.  Nous sommes parties avec ma copine, Niina,  dans une autre ville pour nous tuer sur un coup de tête. Bien fournies après avoir acheté à manger à 400 francs sur un compte de mes parents et c’était parti! Cet acte punissable mettait une pression en plus sur la réussite du suicide.

Nous avons vidé les armoires à pharmacie de nos parents sans savoir exactement ce qu’on avait saisi. On savait pourtant que les parents de Niina consommaient des somnifères et des médicaments antidépresseurs. Assez pour nous éteindre pour de bon. On a pris  quelque chose avec quoi on était déjà familier – deux bouteilles d’alcool fort.

Nous voulions faire un petit voyage et nous avons pris le train pour aller dans la ville de Hämeenlinna. Nous craignions que le contrôleur comprenne notre intention, mais tout s’est très bien passé: il nous a vendu les petits billets pour enfant en carton. Je connaissais un grand parc là-bas, comme c’était la ville où vivait ma grand-mère paternelle. Nous nous sommes dirigées au bord d’un lac et au crépuscule, nous nous sommes mises à avaler les médicaments les uns après les autres. Le cognac nous donnait mal au coeur, mais on a réussi à retenir les médicaments dans l’estomac.

Rapidement, tout a commencé à basculer et se transformer en quelque chose de doux. Et soudain, je ne voyais plus qu’un tout petit point qu’était devenu le lac. Je ne pouvais plus bouger du tout. J’étais comme paralysée. Ensuite, j’ai vu une gueule humaine se rapporocher pour articuler quelque chose tout près de mes yeux. Je n’y comprenais absolument rien du tout. Tout d’un coup, c’était le silence total.

Je me suis réveillée à l’hôpital au service des urgences. Ma mère était venue et elle m’avait apporté une gomme à effacer rose parfumée. J’aimais ce cadeau et j’ai senti une nouvelle joie surgir en moi. Pendant le voyage de retour, mon champ de vision était rétréci en une raie d’une largeur de la tête d’une aiguille. Je tournais ma tête pour voir de tous les côtés comme si j’étais un téléscope à des mouvements d’un robot. Ma mère devait m’accompagner main dans la main.

Arrivée chez moi, j’ai retrouvé mon père dans une chambre, rideaux fermés, une serviette autour de la tête pour apaiser la migraine. Il  murmurait quelque chose pour me saluer. Je me souviens d’avoir senti la victoire: putain, pour une fois, il se tait, celui-là!

J’avais conquis ma vie à moi-même. Puis, je l’ai continuée en titubant. Mais, j’ai continué quand même.

 

ITSARIREISSU HÄMEENLINNAAN

Pienestä lapsesta asti mielessäni ja tunteissani on ollut voimakkaasti Jumala ja itsemurha. Elämän- ja kuolemantunne. Elämän kauneus, johon ei pääse mukaan, mutta jonka aistii ja tajuaa. Turhuus, kun ei pääse. Jatkuvassa pohdinnassa merkityksellisyys ja turhuus.

Kun Jumala ei tuntunut vastaavan mihinkään ja elämä oli synkkää, pelottavaa ja alistettua,  kokeilinkin ensimmäisen kerran tappaa itseni 12-vuotiaana. Silloin päähänpälkähdyksestä päätimme ystäväni Niinan kanssa lähteä hyvin varustellusti toteuttamaan suunnitelmaamme. Ostimme vanhempieni tilille ruokaa neljällä sadalla markalla. Sitten tietenkin väärän teon pelossa tuntui, että nyt tosiaan on sitten parempi toteuttaa ne itsemurha-aikeet, ettei tarvitse vastata hirmuteostaan.

Kahmimme vanhempiemme lääkekaapit tyhjiksi tarkistamatta edes mitä saaliiksi saimme. Sen tiesimme, että Niinan vanhemmilla oli unilääkkeitä ja erilaisia psyykenlääkkeitä. Niillä henki lähtisi. Viinakaapista kelpuutimme vain jo tutuksi tulleet kossun ja konjakin.

Jostain syystä halusimme matkustaa päätöksemme kunniaksi johonkin muualle. Saimme pelätä junamatkalla konduktöörin vaistoavan aikeemme, mutta hänpä myikin mukisematta meille pahviset lastenliput Hämeenlinnaan. Isoäidin asuinseudulta tunsin Aulangon maisemat ja sinne suunnistimme lääkelasteinemme ja makuupusseinemme. Aloimme auringonlaskun aikaan popsia lääkkeitä rytmikkäästi. Konjakki sai yökkimään, mutta lääkekimara pysyi sisällä. Vaikutus oli nopea. Kaikki alkoi heilua ja muuttua oudon pehmeäksi. Pian näinkin enää järven pienenä pisteenä enkä pystynyt liikkumaan. Sitten tuli naamaan kiinni jonkun huutava suu. Filmi katkesi siihen.

Olimme vatsahuuhtelussa ja sitten teho-osastolla hoidettavina. Muistan, että äiti tuli hakemaan kotiin ja toi vaaleanpunaisen hajukumin! Se oli kiva ja antoi toivoa. Junamatkalla kotiin pystyin näkemään vaan nuppineulanpään kokoisen säteen eteeni ja kääntelin päätäni nykäyksittäin kuin kaukoputkea sinne tänne äitini taluttaessa minua.

Kotona isä oli pimentänyt verhoilla makuuhuoneen ja makasi rätti pään ympärillä migreenissä. Onnistui tervehtimään jotenkuten. Muistan ihmetelleeni sitä tyytyväisenä: vittu, kerranki toiki pitää päänsä kiinni.

Olin ottanut elämän omiin käsiini. Ja siitä se jatkui kompastellen. Jatkui kuitenkin.

blog-suicide

Yoga Habits

blog-tara

For some people yoga practice is a way out from addictions, for some others, yoga can offer healing from traumas. The healing is possible because the practice stabilizes a higher energy level into the body, clears the mind and calms the emotions. Those, not having these afflictions, the purification is more about becoming aware of their own motives and thinking patterns through interpretation and understanding of the bodily signals during the practice. In all of these cases, the practice can not be “training”.

When it comes to physical training, we can accept different manners and habits to reach the goal. In a traditional yoga practice, the means are as important as  the goal – if there is any goal at all. When you don’t know precisely where you’re aiming at, you have to surrender to the moment and concentrate your energy and attention to what’s going on right now. You have to be in your body, in your mind and take them as they are at that moment. Still, some mannerisms come into being, because as humans, we have the tendency to reflect everything in our minds and take the mind as a starting point for our action.

The manners in yoga means that the practitioner repeats some gestures or habits during the practice, reflecting actually what’s going on in the mind. When we are not capable of being present, we start to act,  to perform our vision. This is how we create distance between us and the reality. We live in our mind. The deviances are most visible when someone has a fear inside. The movements of the body will actually imitate the way how the mind escapes the way of truth and you can see slightly or strongly interrupted movements or stopping of the energy.  The body is not diffusing the energy equally, some parts of the body are not filled with energy. The person is not living the body entirely and practices as if he/she was smaller than he/she is, i.e. with a smaller potential than he/she has.

I believe the introduction to yoga play a remarquable role in the evolution of a practitioner. If you learn from your teacher to repeat the practice mechanically and to train, you might miss all the freedom, the bliss and the healing side of the practice that are a natural part of it, if you don’t have any pressure or goal. Just the presence and the awareness to start with. The freshness of the practice is the key: not to repeat what you already know or can and not to prove anything to anybody.

The habits we carry, can also be due to the advice of a yoga teacher. You should integrate the piece of advice gradually to your practice and then check that it doesn’t become a mannerism. For example, me as a teacher, I could ask someone to give more space in the body for the energy to fill it up and the student might immediately catch the point. But he/she might repeat the empty movement even when it’s not necessary anymore. Or, sometimes, when people know that yoga is also about being relaxed, they try to be relaxed and are actually more tense.

Yoga is silence or action here and now, no matter if it’s about practicing or teaching it. The advice teachers give are not to be generalized, because they always are given in a specific situation and moment to a specific person as a energy response to something that is not in balance. That’s why in yoga, in my mind,  it’s not possible to teach common and general techniques. We all are for different reasons stuck, sore, flexible, scared, courageous, feeling inferior or superior that no advice could help all of us. Only a teacher being fully present for a practitioner can find precisely perfect remedy for the stuck mind and by doing so, free the body too.

BIENVENUE LA FRAÎCHEUR!

La pratique du yoga peut être un moyen de se débarrasser des addictions. Elle peut aussi bien offrir la guérison des traumatismes. Pourquoi? Parce que la pratique stabilise un haut niveau d’énergie dans le systême, elle clarifie la pensée et sérénise la vie émotionnelle. Pour ceux qui n’ont pas ces afflictions, la pratique est plutôt une purification spirituelle et une prise de conscience de nos propres motifs et d’habitudes de pensées par l’interprétation et la compréhension explicites des signaux corporaux. Une telle pratique qui vise à améliorer la qualité de vie fondamentalement, ne peut pas être équivalent d’un entraînement.

Souvent, quand il s’agit d’un entraînement purement physique, les moyens justifient la fin. Quand à la pratique du yoga traditionnel, les moyens comptent autant que la fin – si fin il y a. Lorsque nous ne savons pas exactement quel est notre but, nous devons vivre le moment présent en concentrant notre énergie et attention sur ce qui se passe à ce moment précis. Nous devons bien sentir notre corps, bien rester vigilants dans notre esprit et percevoir avec délicatesse ce qui se passe.  Parce que nous sommes humains et nous avons la tendance à tout refléter dans notre mental et agir selon, il y a des manières qui naissent.

Les manières en yoga veulent dire que le pratiquant répète des gestes ou des habitudes pendant la pratique en réflectant en fait ce qui se passe dans la tête. Cela crée une façon maniérée de pratiquer. Lorsque nous ne sommes pas capables d’être présents, nous nous mettons à transmettre notre vision mentale. Et par ça, nous créons une distance entre nous-mêmes et la réalité. Nous vivons dans notre tête. Les déviations au niveau énergétique sont très visibles quand quelqu’un pratique avec une peur. Le corps va répéter les chemins zigzaguants du mental, il imite la route des pensées et transforme les mouvements de leur beauté naturelle en un langage saccadé. Les mouvements sont interrompus dans leur fluidité. Comme le corps ne peut pas diffuser l’énergie également à cause des blockages, il y a des parties du corps dépourvus d’énergie. La personne ne vit pas son corps entièrement et utilise son énergie partiellement ce qui peut se refléter dans la vie quotidienne de la même façon: tout le potentiel n’est pas exploité.

Je suis convaincue que l’introduction à la pratique du yoga joue un rôle extrêmement important dans l’évolution possible du pratiquant. Si dès le début, on apprend à répéter méchaniquement  des mouvements du corps et à s’entraîner, on peut passer à côté de l’essentiel: la liberté, la félicité et la guérison de ce qui n’est pas en équilibre. Si nous avons un but, on dévie facilement de cette route de félicité. La fraîcheur de la pratique en est la clé: ne pas répéter méchaniquement ce qu’on connait déjà et ne pas prouver quoique ce soit à qui que ce soit.

Les manières que les pratiquants ont, peuvent persister à cause des conseils d’un professeur. Les conseils sont là pour un moment donné pour que l’élève puisse les intégrer peu à peu dans sa pratique. Il faudrait vérifier au bout d’un moment que les conseils en question ne soient pas restés dans la pratique  en gestes vides et sans signification. Par exemple, si le professeur demande à l’élève de donner plus d’espace dans le corps pour le mouvement, l’élève se sert de cette idée jusqu’à ce que l’espace se trouve naturellement. Ensuite, c’est fini et l’élève omet ce geste devenu superflu. Comme dans la pratique, on est censé être détendu, parfois les pratiquants font des efforts pour être détendu ou pour avoir l’air détendu et c’est comme ça qu’ils deviennent plus tendus et stressés.

Le yoga veut dire le silence ou l’action ici et maintenant, que ce soit pour le pratiquer ou l’enseigner. Les conseils des professeurs ne sont pas à généraliser, parce qu’ils sont toujours donnés dans une situation spécifique, dans un moment spécifique à une personne spécifique en réponse à un déséquilibre énergétique. C’est pour la même raison qu’on ne peut pas enseigner des techniques communes et générales. Nous sommes tous, pour des raisons diverses, bloqués, ouverts, raides, flexibles, craintifs, courageux différemment ou d’une façon où aucun conseil ne peut être la solution idéale pour tout le monde. Si le professeur est totalement présent, il peut trouver la remède idéale pour le blockage mental ou émotionnel du pratiquant et ainsi libérer le blockage et le corps avec.

IRTI MANEEREISTA

Jooga tarjoaa joillekin helpotusta pahoihin traumoihin, joillekin tien ulos kuristavista riippuvuuksista.  Tämä on mahdollista siksi, että harjoittelu vakiinnuttaa korkeamman energiatason ja elinvoiman kehoon ja rauhoittaa mielen ja tunteet. Niille, joilla ei tällaisia vitsauksia ole, harjoittelu alkaa kirkastaa olemusta toisella tavalla.  Silloin se voi olla alusta asti omien motiivien ja ajattelun tiedostamista fyysisen kehon signaalien tulkitsemisen ja ymmärtämisen kautta. Molemmissa tapauksissa harjoitus on vastakohta joogan “treenaamiselle”.

Treenissä voidaan suvaita maneerit ja pyhittää keinot jonkin päämäärän vuoksi. Perinteenmukaisessa joogaharjoittelussa keinot ovat yhtä merkityksellisiä kuin itse päämäärä – jos sellaista tiedossa onkaan. Päämäärää kun ei tunne etukäteen, on antauduttava tähän hetkeen ja keskitettävä kaikki energia ja huomio siihen mitä tapahtuu. On oltava kehossa ja mielessä ja koettava ne sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Silti kaikenlaisia maneereja syntyy, koska olemme ihmisiä ja helposti liu’umme omaan mieleemme reflektoimaan.

Maneerilla tarkoitan joogassa sitä, että ihminen toistaa harjoituksessaan jotain elettä tai tapaa, joka kertoo sen takana olevasta mielikuvasta. Kun emme ole aidosti läsnä, teemme asioita näytellen, esitämme omaa mielikuvaamme ja olemme etääntyneet itsestämme ja siten myös vähän todellisuudesta. Näkyvimmin tämä tulee esiin silloin, kun ihminen harjoittelee pelossa. Kehon liikkeet mukautuvat mielen mutkiin ja pimeisiin onkaloihin ja näyttäyttäyvät ulospäin energian katkonaisuutena ja vetäytymisenä joistain kehon osista. Ihminen harjoittelee pienempänä kuin onkaan, ei täytä kehoaan. Ylimielinen asenne harjoittelussa johtaa eri reittiä samaan lopputulokseen.

Uskon johdantokursseilla  olevan todella merkittävän roolin siinä miten ihmisen harjoittelu lähtee liikkeelle ja miten se kehittyy. Jos oppii toistamaan ja treenaamaan, ei ehkä koskaan pääsekään siihen vapauteen, autuuteen ja korjaavuuteen, jonka harjoittelu voi suoda, jos siihen ei liity suorituspaineita ja se lähtee puhtaan läsnäolevalta pohjalta. Harjoitus voi olla aina tuore, jos emme suostu toistamaan sitä minkä jo osaamme emmekä pyri todistamaan itsellemme mitään.

Joogaopettajien neuvoilla on paikkansa, mutta joskus jäämme niihin kiinni ja pidämme yhtä asiaa toista arvokkaampana. Kun neuvo on otettu vastaan ja integroitu harjoitukseen, on hyvä tarkistaa, ettei se jää maneeriksi. Esimerkki voi olla vaikka joku pieni hengitystä auttava kehon laajentaminen, joka muuttuu irralliseksi nykimiseksi, tyhjäksi eleeksi, kun ohje on tehtävänsä täyttänyt. Tai jos vaikka pyrimme olemaan rentoja, voimme alkaa keskittyä näyttämään rennolta. Näin sisäinen jännitys pysyy ja saattaa jopa kasvaa, vaikka annamme kenties rennon vaikutelman itsellemmekin.

Jooga on hiljaisuutta tai toimintaa tässä ja nyt, on sitten kyse harjoittelusta tai opettamisesta. Siksi myöskään opettajien parhaat neuvot eivät ole yleisluonteisia, vaan aina yhteen hetkeen kuuluvia energiakiteytymiä. Näin ei siis oikeastaan voi olla yleisiä ja yhteisiä tekniikoitakaan. Olemme kaikki niin eri syistä samalla tai eri tavalla lukossa, tukossa, jäykkiä, venyviä, peloissamme, uhkarohkeuksissamme, alemmuuden- ja ylemmyydentunnoissamme, että yksi neuvo ei mitenkään voi ulottua kaikkialle apuun. Ainoastaan läsnäoleva opetus ja harjoituksen oikeahetkinen korjaaminen voi löytää täsmälääkkeen mielen patoutumille ja siten vapauttaa myös kehon.