The spirit of the asana

It’s often said that the Ashtanga yoga asana practice is a spiritual practice. Those who don’t know this practice might be astonished at this statement. Why something you do with your body is considered to be spiritual? Why isn’t physical just physical? What makes physical spiritual?

Firstly the asana practice can be only and totally physical. People who practice asanas as a sport or gymnastics might ignore yoga’s spiritual essence. They can come to a yoga class in a very excited mood. To their excitement they might add some expectation of being able to relax nicely. These practitioners start their practice from a state of disorder and fragmented energy. Everything is in movement. The mind, the emotions, the breathing, the energy and the body. Thanks to the concentration during the yoga class the energy might calm down a little and take the stress levels of the practitioner down. However after some time the same overall movement returns.

Secondly the asana practice has the power to guide the practitioner towards the spirituality. The difference between the two approaches lies at the starting point of the practice. Those who look for a stillpoint inside and start from that space are having a silent center from which they act and make their body move. This kind of practice is created around the stillness and harmony. The stillpoint organizes everything else accordingly. There will be a harmonious natural order on several levels after the practice.

Actually it’s very simple to move from a physical practice to a spiritual one. Before we start we need time to calm down the movement. With peacefulness we are connected to our essence and then whatever we do has a different quality. Our essence is alive.

28504740_10213612554261335_623953419_o

L’ESPRIT DE L’ASANA

La pratique des asanas dans le yoga ashtanga se veut spirituelle. En d’autres mots, les exercices physiques sont vus comme spirituels. Ceux qui ne connaissent pas cette pratique, pourraient être interloqués par le fait qu’une pratique faite avec le corps soit considéré comme spirituelle. Pourquoi le physique n’est pas tout simplement physique? Qu’est-ce qui rend une pratique physique spirituelle?

La pratique des asanas peut être totalement et purement physique. Ou bien, elle peut aussi guider le praticien vers la spiritualité. Qu’est-ce qui fait la différence, alors? C’est le point de départ.

Les gens qui pratiquent les asanas comme un sport ou bien comme de la gymnastique, ignorent probablement l’essence spirituelle du yoga. Ils peuvent arriver dans un cours de yoga dans un état plutôt excité. À cette excitation s’ajoutent peut-être des attentes vis-à-vis de la relaxation. Ces personnes commencent leur pratique à partir d’un désordre et d’un état énergétique fragmenté. Tout est en mouvement. Le mental, les émotions, la respiration, l’énergie et le corps. Grâce à la concentration pendant le cours, l’énergie peut se calmer un peu et le niveau de stress baisse. Après la pratique, pourtant, tout revient au point de départ.

Ceux, par contre, qui cherchent une quiétude à l’intérieur d’eux-mêmes, et font leur pratique dans cet espace, ont un centre silencieux à partir duquel les mouvements sont exécutés. Une pratique construite autour de la quiétude, est une création énergétique autour du silence et de l’harmonie. La quiétude organise tout le reste autour d’elle. Après la pratique, il y aura un ordre naturel plus harmonieux durable à tous les niveaux.

En fin de compte, il est très simple de transformer sa pratique physique en une pratique spirituelle. Nous avons besoin du temps pour calmer tout le mouvement avant la pratique. Avec la paix qui en résulte, nous sommes connectés à notre essence et nous donnons une autre qualité à tout ce que nous entreprenons. Notre esprit est littéralement vif.

28504782_10213612539380963_1784057051_o

ASANAN HENKI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen kuulee usein luettavan henkisten harjoitusten joukkoon. Ajatus, että keholla tehtävät asiat voisivat olla henkisiä, voi ihmetyttää niitä, jotka eivät tunne tätä harjoitusta. Miksi fyysinen ei ole fyysistä? Mikä tekee fyysisestä henkistä?

Itse asiassa asanaharjoittelu voi olla totaalisen fyysistä. Keholla tehty harjoitus voi kuitenkin toimia myös oppaana henkisyyteen. Harjoittelun erot syntyvät jo sen alkuasetelmissa.

Ne, jotka harjoittelevat asanoita urheillen tai voimistellen, voivat olla täysin tietämättömiä joogan henkisestä ulottuvuudesta. He saattavat saapua joogatunnille intoa ja kiihtymystä täynnä. Innostuksensa lisäksi heillä voi olla odotuksia sen suhteen, että tunti laskee stressitasoja. He tekevät harjoituksensa jäsentymättömästä olotilasta ja sirpaloituneesta energiasta lähtien. Kaikki on liikkeessä. Mieli, tunteet, hengitys, energia ja keho. Keskittymistä vaativan joogatunnin aikana energia voi hieman rauhoittua ja osallistuja voi huomata olevansa vähemmän stressaantunut. Kuitenkin pian harjoituksen jälkeen, sama hektinen energia palaa takaisin.

Jotkut taas keskittyvät etsimään sisältään tyyneyttä ja lähtevät siitä liikkeelle. He ovat yhteydessä sismpänsä hiljaisuuteen, ja toimivat ja liikkuvat sen ohjaamina. Harjoitus, joka toteutuu tästä lähtökohdasta, rakentuu energeettisesti hiljaisuuden ja harmonian ympärille. Hiljainen keskus organisoi kaiken ympärillään olevan uudelleen ja muuntaa sen kaltaisekseen. Harjoituksen jälkeen ihmisellä on sisälläänkin luonnollinen harmonia.

Fyysisen harjoituksen muuttaminen henkiseksi on yksinkertaista. Ennen harjoitusta tarvitaan aikaa rauhoittaa kaikki liike itsessämme. Tästä syntyvä rauha sallii meille yhteyden ytimeemme, joka puolestaa tuo kaikkeen tekemiseemme erilaisen laadun. Henkemme on elävänä kaikessa, mitä teemme.

Advertisements

soft challenges

I’ve expressed earlier on my blog my astonishment about a kind of general rule in Ashtanga Yoga’s asana teaching: to use a lot of strength in helping students (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Some teachers have the philosophy of pushing their students until it starts to be totally unbearable. Yoga is not about performing or striving to achieve something or hurting people. Actually if we think of the deeper meaning of yoga the help in the asanas is not needed at all, as yoga is about detachment, about letting go inside of yourself.

The fact that the teacher doesn’t respect the student’s physical boundaries, may have long lasting negative consequences. How can a student learn to respect his/her boundaries, if the teacher exceeds the natural limits of the body by forcing it over and over again? If the teacher respects the limits of the body and listens carefully the wisdom residing in the breath, the student becomes more sensitive and learns to respect his/her other necessary personal boundaries. That’s important, because the unclarity of the boundaries is one of the main reasons for the problems in life in general and the ongoing suffering.

To undo one’s limitations doesn’t have to mean that one tortures oneself or struggles continuously. A wise expansion of boundaries happens gradually and can be worked on in silence and softness. A real detachment can be a very intensive moment of humbleness which doesn’t show. Yoga is an art to do a meaningful work inside of one’s heart without being constantly at one’s limits. It’s more about being aware of the right time of letting go. When everything else is ready and we can just relax our mind to the reality. Positive changes take place in gentleness and spaciousness, not under the pressure.

londonpondon

DOUCE TRAVERSÉE

J’ai exprimé dans mon blog précédemment mon étonnement devant une sorte de règle générale en Ashtanga yoga, à savoir combien les enseignants utilisent la force en aidant les élèves dans les asanas (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Il y a des enseignants qui poussent les élèves à leurs limites jusqu’à ce que ça leur devienne totalement insupportable. Le yoga n’est pas une performance. Il ne s’agit pas non plus des buts à atteindre ou un comportement violent envers les élèves. En fait, si nous pensons à la signification la plus profonde du yoga, l’aide dans les asanas n’est pas du tout nécessaire. Le yoga est un art de détachement à l’intérieur de soi.

L’absence de respect de l’enseignant à l’égard des limites physiques de l’élève a certainement des conséquences défavorables pour celui-ci. Comment pourrait un éleve apprendre à respecter davantage ces limites naturelles si l’enseignant les dépasse systématiquement en forçant son corps? Si, par contre, l’enseignant respecte les limites du corps et écoute attentivement la respiration, l’élève peut devenir de plus en plus sensible et va apprendre à respecter ses autres limites personnelles nécessaires. Ceci est important, car lorsque les limites sont malsaines ou mal établies, elles sont la source des problèmes et de la souffrance dans la vie.

Pour défaire ce qui nous limite, nous n’avons pas besoin de nous torturer ou de nous battre sans fin. Une expansion et une transformation se font graduellement et peuvent être travaillées en douceur. Un vrai détachement peut être un moment intense d’humilité sans aucun signe extérieur. Le yoga est un art de travailler des choses profondes dans son propre cœur sans se trouver constamment à ces limites. C’est plutôt une question de conscience par rapport au bon moment pour le lâcher-prise. Les changements positifs se font dans un espace de douceur, non sous la pression.

PEHMEITÄ HAASTEITA

Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani sitä miksi juuri ashtangajoogaan on vakiintunut tavaksi se, että opettaja avustaa oppilasta asanoissa koko ajan voimakkaammin ja aina vain pidemmälle, jopa sietokyvyn rajoille (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Monesti ajatus on se, että harjoituksessa pitää alituiseen lisätä panoksia, jotta sillä voisi saavuttaa jotain. Tämähän ei ole mitenkään joogaan sisäänrakennettua eikä välttämätöntä. Jooga ei ole suorituksia eikä tavoitteiden saavuttamista eikä varsinkaan kivun tuottamista. Avustukset eivät ole oikeastaan lainkaan tarpeellisia, jos ajatellaan syvällisemmin joogan toteutumista, mikä voi tapahtua vain hellittämällä.

Sillä, että joogaopettaja ei kunnioita oppilaan kehon rajoja, on pitkälle meneviä vaikutuksia. Miten oppilas voi itse oppia niitä kunnioittamaan, jos opettaja toistuvasti rikkoo kehon rajoja, vääntää väkisin pakottaen oppilaan jatkuvasti ylittämään itsensä? Eikö taas päinvastainen tapa ohjaisi oppilastakin kuuntelemaan itseään tarkemmin? Jos opettaja kunnioittaa kehon rajoja ja kuuntelee hengityksessä ilmenevää viisautta, muuttuu oppilas herkemmäksi ja oppii siten kunnioittamaan muitakin henkilökohtaisia rajojaan. Niiden epämääräisyys kun on monen ihmisen elämässä syy ongelmien synnylle ja kärsimyksen jatkumiselle.

Omien rajojen laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että rääkkää kehoaan ja kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Rajojen viisas ylittäminen tapahtuu asteittain ja sitä voidaan työstää hiljaisuudessa. Todellinen irtipäästäminen voi olla hiljaisuudessaan intensiivinen nöyrtymisen hetki eikä siitä välity ulospäin välttämättä mitään. Joogaharjoittelu voi olla taitoa tehdä merkittävää sisäistä työtä niin, ettei olekaan koko ajan äärirajoilla. Sen sijaan on tietoinen siitä milloin on oikea hetki, milloin kaikki on valmista irtipäästämiselle. Lempeydessä ja avaruudessa tapahtuu enemmän elämänmyönteisiä muutoksia kuin paineen alla.

Photo by Anne

A wise builder

In Ashtanga Yoga practice the only material thing the practitioner has is his/her mat. On the mat (s)he faces him/herself with all the weaknesses and strengths (s)he has. All the Ashtanga practitioners know this, but still every now and then in my workshops people ask my point of view about the use of the props in the asana practice.

When a practitioner prepares him/herself to face him/herself during the practice and assembles a stock of props on that purpose, the meeting with oneself becomes necessarily quite complicated. The props become an entertainment and an action that takes the attention away from the practice and from the practitioner. They disturb the real connection. Those who are attached to the use of props have often a physical problem that can be alleviated with a prop. Nevertheless in Ashtanga we follow the same philosophy of no props when it comes to pain. If an asana hurts you, you need to find a way in your own body to protect the vulnerable area. You don’t put a block to support your body or tie yourself with a strap to help, but you control the weight of that part of the body with your body’s own possibilities. On one hand, you get in touch with a problem behind the pain and on the other hand, you learn to control your body’s different parts in relation to each other from inside.

From embryology we know that life in our body develops around some ordering principles that are called fulcrums. These same fulcrums continue to order life in us during our whole existence. We easily deviate from this natural, original energetic structure when we encounter wounds, accidents or emotional trauma. They remain in our body leaving some parts empty and uninhabited that can be called added fulcrums. These parts are isolated from the whole. If the body contains many added fulcrums, our balance is built on an unbalance or a tension.

The asana practice can undo these knots and allow us to come back to our natural center, to the midline of the body if the practice is a conscious search for a natural balance. We reconnect with these isolated parts and we get them back to the global action of the body. Only if you don’t use props! Because if you do, you keep adding new fulcrums in the body. It gets used to the props and not to itself. It builds a balance with the props, not a one of its own. If all that time we can sacrify for our well-being goes to the creation of new, added fulcrums, the real balance might become unreachable. I guess it’s reasonable not to make new obstacles on our way while we’re getting rid of some others.

13023704_10207703414696539_1701383831_n

BÂTIR SUR DU SABLE

Dans la pratique de l’Ashtanga yoga, le seul matériel que nous ayons dans la pratique, est notre tapis de yoga. C’est sur le tapis que nous faisons face à nous-mêmes, à nos faiblesses et à nos forces aussi bien physiques que psychiques. Tous les pratiquants de l’Ashtanga connaissent ce principe de simplicité, mais néanmoins, on me pose assez souvent des questions sur l’utlisation des accessoires dans la pratique.

Est-ce que nous avons besoin d’être équipés pour nous rencontrer nous-mêmes? Si nous nous préparons pour cette rencontre en assemblant un arsenal d’accessoires, la rencontre devient forcément assez compliquée. Les accessoires dérangent la vraie connexion. Ils deviennent une distraction. L’action qu’ils exigent empêche l’attention sur la pratique et le praticien. Ceux qui tiennent à l’utilisation des accessoires ont souvent un problème physique qui peut être facilité avec un accessoire. Cependant, en Ashtanga, nous suivons la même philosophie du zéro accessoire aussi quand il y a des problèmes physiques. Si nous sentons de la peine dans une posture, nous devons trouver une façon de protégér cette partie vulnérable du corps avec les moyens de notre propre corps. Nous ne mettons pas une brique pour soutenir le corps ou nous ne nous attachons pas avec une sangle, mais nous cherchons à contrôler le poids de cette partie du corps avec les possibilités de notre propre corps. Ça va nous servir d’une part pour nous approcher du vrai problème derrière la peine physique et d’autre part, ça va nous apprendre à contrôler de l’intérieur les différentes parties du corps en relation les unes aux autres.

Nous savons de l’embryologie que le développement de l’embryon se fait selon quelques principes organisateurs. Ces fulcrums naturels organisent la vie dans notre corps pendant notre existence entière. Nous nous écartons facilement de ces fulcrums naturels quand nous rencontrons des accidents, des blessures ou des traumatismes émotionnels. Ces chocs restent dans notre corps en laissant des parties inhabitées, des fulcrums ajoutés. Ces parties sont isolées du reste du systême. Si le corps physique contient beaucoup de fulcrums ajoutés, notre équilibre est construite sur un déséquilibre ou une tension.

La pratique des asanas peut nous permettre de revenir à notre centre naturel, à la ligne médiane, si la pratique est une recherche de l’équilibre naturel consciente. Nous nous reconnectons avec ces parties isolées et nous les regagnons dans l’action globale du corps. Mais seulement si nous n’utilisons pas les accessoires! Car par une utilisation systématique des soutiens externes, nous ne faisons qu’ajouter des fulcrums dans notre corps. Le corps va s’ajuster, s’habituer à des accessoires et non à lui-même. Si le peu de temps que nous avons pour la pratique, va à la création de nouveaux fulcrum ajoutés, le vrai équilibre est encore plus loin. Pendant que nous nous débarrassons de certains obstacles, il vaut mieux pas en créer de nouveaux.

HIEKALLE RAKENNETTU

Ashtangajoogassa harjoittelijalla on harjoituksessa vain matto ja matoltaan hän löytää itsensä kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Tämän ashtangajoogaa harjoittavat tietävätkin, mutta silloin tällöin kursseja pitäessäni tulee silti kurssilaisten taholta esille kysymys apuvälineiden käyttämisestä asanaharjoituksessa.

Minusta näyttää, että kun ihminen kerää ympärilleen välinearsenaalin kohdatakseen itsensä matolla, tulee itsensä kohtaamisesta väistämättä hankalaa. Apuvälineistä tulee viihdykettä ja toimintaa, joka vie huomion itse harjoitukselta ja loppujen lopuksi siis ihmisestä itsestään. Apuvälineihin kiintyneillä ihmisillä on monesti joku vaiva, johon ulkoa saatu tuki tuo helpotusta. Ashtangajoogassa suhtautuminen kehon kipuihinkin noudattaa samaa välineetöntä linjaa. Jos joku asento sattuu kehoon, on olennaista kehittää kehon omaa kykyä suojata kyseistä kohtaa. Ei siis laiteta palikkaa tai remmiä toimittamaan tätä virkaa, vaan kehon painoa ja liikeratoja kontrolloidaan kehon omin keinoin. Näin on yhtäältä mahdollisuus päästä kivun kautta kosketuksiin syvemmällä olevan ongelman kanssa ja toisaalta oppia säätelemään ruumiinosien keskinäisiä suhteita.

Embryologiasta eli alkionkehitysopista tiedetään, että elimistömme kehittyy tiettyjen elämää organisoivien energeettisten periaatteiden mukaan. Kehomme rakentuu näin tietyille tukipisteille ja jatkaa niihin tukeutumista koko elämämme ajan. Usein käy kuitenkin niin, että joudumme näistä tukipisteistä sivuun. Esimerkiksi erilaiset kolhut, onnettomuudet ja emotionaaliset traumat jäävät kehoon eristäytyneiksi kohdiksi ja lakkaavat olemasta yhteydessä muun kehon kanssa. Silloin keho joutuukin hakemaan uudet tukipisteet, jotka saattavat siirtää meidät keskilinjastamme vähän sivuun ja siten edesauttavat virheellisen tasapainon kehittymistä.

Joogaharjoituksessa ihminen pääsee takaisin luonnolliseen keholliseen keskilinjaansa, jos harjoittelu on tietoisesti tämän tasapainon etsimistä. Tällä tavoin nämä kokonaisuudesta vetäytyneet kohdat voidaan myös saada takaisin toimintaan mukaan. Toisin on silloin kun käytetään jatkuvasti  apuvälineitä. Silloin nimittäin luodaan koko ajan uusia epäluonnollisia tukipisteitä. Näin keho totutetaan rakentumaan apuvälineiden varaan eikä itsensä varaan. Pelkästään kehon sopeutuminen apuvälineeseen vaatii jo oman totuttelunsa. Jos kaikki se aika, joka meillä on käytettävänä kehon tasapainottamiseen, meneekin siihen, että luomme kehoon uusia, vääränlaisia tukipisteitä, ei luonnollinen tasapaino löydy luultavasti koskaan. Mukavampaa luultavasti on, jos ei harjoituksellaan kasaa tiellensä uusia vaikeuksia.

Photo Kie von Hertzen

five breaths

It usually takes years to get into the Ashtanga yoga tradition and a lot of time even to understand the principles of the asana practice. We need not only to learn but also test those principles to accept or reject them. Then we either go on practicing or we might completely stop or we find another yoga style. Many people have multiple questions after the first Ashtanga yoga class. One of these questions is in general very simple: “Why are we supposed to stay in the asana during five breaths?” And the next questions around this topic are probably “Can I sometimes stay longer?” or “If I don’t get the asana at the first trial, can I try again?”

In some other yoga styles and traditions there are different guidelines. In some styles you stay longer in the asana, in some others you repeat the same asana several times and in some other you can actually do your own way. In the Ashtanga tradition this is one basic rule. I feel it works amazingly well without shimmering the light of any other discipline. It’s quite interesting how just five breaths can sometimes seem extremely long and sometimes such a short time. I hope I can help some practitioners to understand the awesomeness of this principle if we follow it systematically.

Shorter the time you know you will spend in the asana, more attentive you are, more solid your presence. The fact that you don’t repeat the same asana in one practice gives the same result. If we know beforehand we can do it again not being so alert first, everything in us collapses a bit compared to a situation in which we decide that it happens now and not after the second, third or forth trial or after we’ve been in the asana for long enough.

Practicing this way we are more aware every moment and we get rid of everything superfluous around the asanas. This is important for the development of a meditative mind, but also for our prana. Through the discipline we cultivate our own prana making it subtle, fluid and bright. This kind of attitude is demanding to our mind and emotions – and very soft to our body. It means we need to detach from our mental laziness. Every time we practice, we try to move ahead and change our harmful habits and bad energy. The lenght of the practice doesn’t tell much of its efficacy. A short practice can be very deep and cleansing. Five breaths can sometimes change your life.

CINQ FOIS

Normalement, il faut des années pour bien connaître la tradition de l’Ashtanga yoga. Même la compréhension des principes de la pratique des asanas prend du temps. Non seulement nous apprenons les principes, mais après, nous les testons afin de pouvoir les accepter faisant partie de la pratique ou afin de les rejeter. Ensuite, soit nous voulons continuer à pratiquer, soit nous nous arrêtons ou bien nous nous trouvons un autre style de yoga. En général, au début, nous avons plein de questions. Une des plus simples et des plus fréquantes est: “Pourquoi devons-nous rester dans une asana pendant cinq respirations?” Et ça s’enchaîne peut-être: “Puis-je rester parfois plus longtemps?” ou bien “Si je n’arrive pas à la faire tout de suite, puis-je ressayer?”

Il y a des styles et des traditions où les principes sont différents. Peut-être la durée dans l’asana est-elle plus longue ou la même asana est-elle répétée plusieurs fois de suite et puis quelquefois, les praticiens choisissent eux-mêmes tout simplement ce qu’ils veulent faire sans aucune restriction. Mais dans l’Ashtanga yoga, ceci est une des règles fondamentales et ça marche à merveille sans ôter rien aux autres façons. Il est très intéressant comment juste cinq respirations peuvent à un moment donné sembler extrêmement longues et dans un autre moment, absolument courtes. J’espère pouvoir clarifier un peu les bénéfices de cette façon traditionnelle si nous nous y engageons et la suivons systématiquement.

Plus le temps que nous restons dans l’asana est limité, plus nous sommes attentifs et plus notre présence se fait solide. Le fait que nous ne répétions pas la même asana dans une pratique, donne le même résultat. Si nous savons à l’avance que nous avons la possibilité de reprendre, nous ne sommes pas obligés de rester alertes. Tout en nous se ramollit un peu comparé à une situation où nous sommes déterminés que l’asana, c’est maintenant et pas après une seconde, une troisième ou une quatrième tentative ou après un temps prolongé dans l’asana.

Lorsque nous pratiquons de cette manière, nous sommes conscients à chaque moment et nous nous débarrassons de tout ce qui est superflu autour de l’asana. Ceci est important pour le développement d’un mental méditatif, mais aussi pour notre prana. À travers la discipline, nous cultivons notre prana en le rendant subtile, fluidique et lumineuse. Ce genre d’attitude demande beaucoup à notre mental et nos émotions et en même temps il permet une approche très douce envers notre corps. Il faut par conséquant se débarrasser de la paresse mentale. Chaque fois que nous pratiquons, nous essayons d’aller à l’avant et changer nos habitudes et notre énergie défavorables. La durée de la pratique n’équivaut pas à son efficacité. Une courte pratique peut être profonde et purifiante. Cinq respirations peut parfois nous changer la vie.

VIISI HENGITYSTÄ

Ashtangajoogatraditioon sisään pääseminen vaatii yleensä vuosia ja pelkästään asanaharjoittelun periaatteiden ymmärtäminen vie alussa pitkän aikaa. Erilaisten periaatteiden oppimisen jälkeen niitä testataan ja ne todetaan joko itselle toimiviksi tai hyödyttömiksi. Joku jatkaa, joku lopettaa, joku vaihtaa toiseen joogatyyliin. Ehkä jo ensimmäisestä ashtangajoogatunnista lähtien päässä pyörii paljon kysymyksiä. Yksi yksinkertainen kysymys mikä monia vaivaa on se miksi asanassa pitää olla juuri viiden hengityksen ajan. Jatkokysymykset voivat olla sellaisia kuten “Voinko olla joskus pidempään?” tai “Voinko tehdä uudelleen saman asanan heti perään, jos ensimmäisellä kerralla ei mene hyvin?”

Joissain toisissa joogasuuntauksissa on erilaiset periaatteet. Joissain ollaan asanoissa huomattavasti pidempään, joissain sama asana toistetaan monta kertaa, joissain voi tehdä melkein mitä haluaa. Ashtangassa on tällainen viiden hengityksen periaate ja minusta se toimii loistavasti himmentämättä muiden systeemien valoa lainkaan. Mielenkiintoista kyllä, joskus viisi hengitystä tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta ja toisinaan taas auttamattoman lyhyeltä. Tällaisessa tavassa piilee omanlaisensa hienous, jos sitä noudattaa systemaattisesti.

Mitä lyhyemmän ajan tiedät voivasi olla jossain asanassa, sitä keskittyneemmäksi olosi käy. Sitä tiiviimpää läsnäolo jo ennen asanaa. Sama lopputulos syntyy siitä, että asanaa ei toisteta. Väistämättä, jos tiedämme, että voimme ottaa uusiksi, jos emme onnistu, kaikki meissä lopahtaa verrattuna siihen, kun päätämme, että se tapahtuu nyt eikä ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen tai kunhan olemme olleet jo asanassa rauhassa pitkään.

Tällä tavalla harjoitellen tulemme enemmän tähän hetkeen ja pääsemme eroon siitä turhasta mitä on asanojen ympärillä. Tämä on tärkeää meditaatiivisen mielen kehittymisen kannalta, mutta samalla koulutamme myös omaa pranaamme, saamme sen hienovaraiseksi, virtaavaksi ja kirkkaaksi.  Tällainen harjoittelu on yleensä vaativaa meidän mielellemme ja tunteillemme kun taas kehollemme se on pehmeää ja joustavaa. Se vaatii sitä, että pääsemme irti henkisestä laiskuudesta. Koulutamme mieltämme ja ojennamme laiskaksi karannutta energiaamme joka kerta harjoitellessamme asanoita. Harjoituksen ei suinkaan tarvitse olla pitkä ollakseen syvälle vaikuttava. Joskus viisi hengitystä voi muuttaa koko elämän.

IMG_4344

Photo by Anne

Pump it

Quite often in my yoga workshops people ask if a yoga practitioner should also go to gym in order to strengthen the muscles for the asana practice. I have no answer, but having some experience in this field as a teacher, I’d like to point out a few things.

Usually people going regularly to gym have hard muscles. My hands often tell me that the energy is not flowing neither in the muscle nor between the muscles. My conclusion is that the muscles which have been pumped separately have somehow lost connection between them. If people are not intimately connected to their physical sensations and if they don’t feel good in their bodies I don’t think these strong separate muscles can contribute to the asana practice. It can even lead to a situation where the body stops functioning as a whole and the separateness of different body parts is even accentuated through the asana practice.

Whenever there’s a blocage in one part of the body it will be compensated by some other part of the body. Whenever there are disconnections they will spread out and disturb the whole system. Sometimes the muscle work only strengthens the blocages and makes the bodies energetically more disconnected. Any permanent body experience leads to a more generalized experience as a human being. When the body is fragmented, the mind and emotions follow.

In yoga asana practice the goal is to connect and re-connect all parts of the body and thus create a real wholeness. The connection is made with the help of conscious breathing and the body is harmoniously supported by it when all the muscles are working together in every asana. As we re-build the broken connections with awareness in the asana practice we are not only healing ourselves, but we get a vital, functional and happy body.

POMPÉ ET ROMPU?

Assez fréquemment les élèves me posent cette question: Pour la pratique des asanas, est-il utile d’aller au gym pour se muscler? Je n’ai pas de réponse, mais en tant qu’enseignante de yoga, j’ai quelques expériences que je voudrais partager.

En général, ceux qui vont régulièrement au gym, ont les muscles durs. Mes mains me disent que l’énergie ne circule pas ni dans le muscle ni entre les muscles. La conclusion que j’en tire, est que les muscles qui ont été exercés séparément ont perdu la connexion entre eux. Si les gens ne sont pas intimement connectés à leurs sensations physiques et s’ils ne se sentent pas bien dans leurs corps, je doute que ces muscles forts puissent contribuer à la pratique des asanas. Cela peut même mener à une situation où le corps arrête de fonctionner en unité et la séparation des parts du corps distincts ne fait que s’accentuer par la pratique.

Dès qu’il y a un blockage quelque part dans le corps, il sera compensé par un autre endroit du corps. Dès qu’il y a des déconnexions, elles vont se répandre et gêner le systême entier. Parfois, le travail musculaire ne fait que fortifier les blockages en rendant les muscles plus déconnectés sur le plan énergétique. N’importe quelle expérience physique permanente mène à une expérience plus globale humaine. Quand le corps est fragmenté, le mental et les émotions le suivent.

Dans la pratique des asanas, le but est de connecter et de reconnecter toutes les parties du corps et ainsi créer une unité fonctionnelle. La connexion est faite par la respiration consciente qui sera le support pour le corps et qui aidera tous les muscles travailler ensemble en harmonie dans chaque asana. Lorsque nous reconstruisons consciemment dans la pratique des asanas les connexions perturbées, non seulement nous nous guérissons, mais aussi, nous requérons un corps réellement vital, fonctionnel et épanoui.

PUMPPAAPUMPPAA

Melko usein kursseilla joku esittää kysymyksen pitäisikö joogaajan käydä kuntosalilla vahvistamassa lihaksiaan joogaharjoitusta varten. Minulla ei siihen ole vastausta, mutta joitain kokemuksia haluan ohjaajana nostaa tästä aiheesta esiin.

Kuntosalien ahkerilla kävijöillä yksittäiset lihakset tuntuvat yleensä kovilta. Tällaiset kehot, joiden lihaksia tai lihasryhmiä on harjoitettu erikseen, tuntuvat minun käsiini siltä, että lihasten väliltä yhteys on jotenkin kadonnut. Energia ei juuri virtaa yksittäisessä lihaksessa eikä lihasten välillä. Jos ihmiset eivät ole tiiviissä yhteydessä kehonsa tuntemuksiin eivätkä elä kehoaan kokonaisvaltaisesti, en näe, että yksittäiset vahvat lihakset voisivat auttaa joogassa. Voi käydä jopa niin, että on entistä vaikeampi saada keho toimimaan yhtenä kokonaisuutena, kun kehon eri kohtien erillisyys vahvistuu vielä joogaharjoittelunkin myötä.

Mikä tahansa tukos kehon yhdessä kohdassa hakee kompensaatiota väistämättä jostain toisesta kehon kohdasta. Lihasten välinen yhteyden katkeaminen yleensä tuhoaa lisää yhteyksiä ja tuo epätasapainoa kaikkialle kehoon. Lihasharjoittelulla saattaa jatkuvasti vahvistaa tukoksia ja tuottaa vielä enemmän katkoksia luonnollisiin energeettisiin yhteyksiin. Pysyvämpiluonteiset keholliset kokemukset ovat tärkeässä asemassa siinä miten koemme ylipäätään itsemme ihmisinä. Jos kehollinen kokemus on hajaantunut ja juureton, siitä seuraa mieleen ja tunteisiin hajaannusta.

Joogassa tärkeintä on löytää yhteys eri kehon osien väillä, rakentaa sitä ja näin saada todellinen eheys aikaiseksi. Yhteys syntyy tietoisen hengityksen avulla ja keho saa siitä ihanteellisen tuen, kun kaikki lihakset toimivat harmonisesti yhdessä jokaisessa asanassa. Kun tietoisesti luomme uudelleen rikki menneitä kehollisia yhteyksiä asanaharjoituksessa, voimme vähintään eheytyä, mutta myös saada elinvoimaisen, toimivan ja onnellisen kehon.

12282916_10206630787201522_908087690_n

Photo by Anne

Returning to lightness

When I teach beginners in yoga, I start with the breath and immediately after with the excercices to feel how the mula bandha is actually part of the breathing and connected with our energy system. Gradually the students start to feel that the whole body is nourished from the center. At its best the energy expands in the body with the inhalation and comes back to the center with the exhalation. Mula bandha is part of the chakra system and thus it’s part of our everyday life emotions. If we are nervous, angry or excited, the center of the energy has moved away from the mula bandha. For the beginners the Ashtanga yoga practice is a real challenge, because things are not taught separately. How could they be? Finally everything is one and the system functions as one. We need to keep the wholeness of the system in mind as well as practitioners as teachers.

Very often I meet students telling me how much they try to do a good mula bandha. They put an enormous amount of power to keep it, to make it strong. I’m not sure it can work this way. If you create muscular tension, you obstruct the energy flow. The mula bandha is a natural and conscious orientation and control of our vital energy and it’s the center of it also. It helps us to feel the gravity and play with it and it guides us to find our best balance in any asana. It doesn’t feel the same all the time, because it changes according to what we do. Its presence is visible in the grace of the body posture, in the effortlessness of the movement and the justness of emotions. Our inner serenity is greatly due to the right placement of the body and energy balance.

First of all the mula bandha is life flowing and expressing itself freely in our body. Children are a perfect example of this. They have the power of mula bandha, but there’s no tension. Many adults have lost their contact to the earth through the mula bandha and that’s why they are heavy, tense and clumsy. It’s an inner force which manifests itself, when we are free from our past. We need just to tune ourselves to it, that’s all. But the tuning can take years. When we have purified all the negative intentions of our system, when we’ve learned to say no to the impulses that are destructive to ourself or others, what is left, is the mula bandha, natural rhythm and harmony of pure energy. We practice invisible. You practice and one day you will see how it will carry you.

LÉGÈRETÉ RETROUVÉE

Lorsque j’enseigne les débutants en yoga, j’initie les élèves d’abord à la respiration et j’enchaîne avec les exercices permettant de sentir comment le mula bandha fait partie de la respiration et comment il est connecté avec notre systême énergétique. Petit à petit, les élèves peuvent sentir que le corps entier est nourri à partir de son centre. Dans le meilleur des cas, l’énergie s’étend partout dans le corps à l’inspiration et retourne à la source, au centre, à l’expiration. Le mula bandha fait partie du systême des chakras et ainsi de nos émotions de la vie quotidienne aussi. Lorsque nous sommes nerveux, en colère ou excités, notre centre d’énergie s’est déplacé. Pour les débutants, la pratique de l’Ashtanga yoga est souvent un vrai défi, car les choses ne sont pas et ne peuvent pas être enseignées séparément. Finalement tout ne forme qu’un et le systême fonctionne comme une unité. Nous devons travailler vers l’unification du systême aussi bien en tant que pratitiens qu’enseignants.

Très souvent, il m’arrive de rencontrer des élèves qui me disent combien ils essayent de faire ou de tenir le mula bandha. Ils mettent beaucoup d’énergie et ils utilisent beaucoup de force pour être sûrs de l’avoir et de le rende plus fort. Je ne suis pas tout à fait convaincue que ça puisse marcher comme ça. Si nous créons de la tension musculaire, nous obstruons la fluidité de l’énergie et nous perdons notre sensibilité. Le mula bandha tout en étant le centre de notre vitalité veut dire l’orientation et le contrôle naturels et conscients de notre énergie vitale. Il nous aide à sentir la gravité et il nous guide comment jouer avec celle-là et c’est grâce à lui que nous trouvons notre équilibre dans toute asana. Il ne nous donne pas la même sensation continuellement, car il change selon nos actions. Nous pouvons le percevoir dans la grâce de la posture du corps, dans l’aisance du mouvement et la justesse des émotions. Notre sérénité interne dépend beaucoup du placement juste du corps et de l’équilibre énergétique.

À priori, le mula bandha égale la vie qui s’exprime librement dans notre corps. Les enfants en sont un exemple parfait. Ils ont la légèreté et la force du mula bandha, mais ils n’ont pas la tension. La majorité des adultes ont perdu leur contact au sol à travers le mula bandha et c’est pour ça qu’ils sont lourds, tendus et maladroits. Le mula bandha est une force interne qui se manifeste quand nous sommes libres de notre passé. Nous devons trouver comment nous accorder à lui, c’est tout. Mais cet accordage peut prendre des années. Dès que nous avons purifié toutes les intentions négatives de notre systême, dès que nous avons appris à dire non à tous les impulses déstructifs vers nous-mêmes ou les autres, ce qui reste, est le mula bandha, un rythme naturel et harmonieux de l’énergie vitale pure. Nous pratiquons l’invisible. Un jour, nous verrons comment l’invisible nous portera.

PALUU KEVEYTEEN

Kun opetan alkeisoppilaita, aloitan aina hengityksestä ja siirryn siitä havaintoesimerkkeihin, jotka auttavat tuntemaan miten mula bandha on oikeastaan osa hengitystämme ja yhteydessä energiakiertoomme. Vähitellen oppilaat alkavat tuntea miten koko keho saa ravintonsa omasta keskuksestaan. Parhaimmillaan energia laajenee sisäänhengityksessä ja palaa keskukseensa uloshengityksessä. Mula bandha on osa chakra-systeemiämme ja siten se liittyy myös jokapäiväisiin tunteisiimme. Jos olemme hermostuneita, vihaisia tai kiihtyneitä, energian keskus on siirtynyt pois mula bandhasta. Aloittelijoille ashtangajooga on yleensä haasteellista, koska asioita ei opeteta erillisinä. Eikä niitä oikein voisikaan opettaa palasina. Kaikki erilliset osat ja toiminnot meissä muodostavat kuitenkin saumattoman kokonaisuuden ja kokonaisuus toimii lopulta yhtenä yksikkönä. Meidän tulisi pitää se mielessämme niin harjoittelijoina kuin opettajinakin.

Tapaan usein harjoittelijoita jotka kertovat minulle miten he yrittävät pitää mula bandhan sisukkaasti. He laittavat siihen hirmuisesti voimaa saadakseen sen vahvaksi. Itse en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se toimii tuolla tavalla. Jos lisäämme lihasjännitystä, katkaisemme energian virtauksen ja menetämme herkkyyden tuntea. Mula bandha on luonnollista ja tietoista elinvoiman suuntausta ja hallintaa ja se on myös elinvoimamme keskus. Sen avulla osaamme hyödyntää painovoimaa kehossamme ja saamme luontevimman tasapainon asanassa kuin asanassa. Tunne mula bandhasta muuttuu aina sen mukaan mitä teemme. Sen läsnäolon voi tunnistaa siitä, että kehon asento on ryhdikäs, liikkeet ovat sulavia ja tunteemme tilanteisiin sopivia. Mielenrauhammekin juontaa juurensa sekä kehon fyysisestä että energeettisestä tasapainosta.

Mula bandha on ennen muuta elämän vapaata virtausta kehossamme. Lapset ovat tästä täydellinen esimerkki. Heillä on mula bandhasta lähtevä voima, mutta ei jännitystä. Monet aikuiset ovat menettäneet tietoisen yhteyden mula bandhan kautta maahan ja ovat siksi raskaita, jännittyneitä ja kömpelöitä. Mula bandha on sisäinen voimamme, joka ilmenee parhaiten, kun olemme vapaita menneisyydestä. Jotta voisimme ymmärtää sitä kehollisesti, meidän tulee vain pitää fokus siinä ja virittäytyä sitä kohti. Tämä virittäytyminen voi kuitenkin vaatia vuosien harjoittelun. Kun olemme puhdistaneet itsestämme kaikki piilevätkin negatiiviset reaktiomallit, kun olemme oppineet kieltäytymään kaikista tuhoisista tavoista suhtautua itseemme tai muihin, jäljellä on mula bandha, puhtaan energian luonnollinen rytmi ja harmonia. Harjoittelumme on koko ajan näkymättömän kanssa työskentelyä. Emme tarkalleen voi tietää miten ja milloin mula bandha löytyy, mutta yhtenä päivänä se kirkastuu ja voimme tuntea miten se kannattelee meitä.

11791601_10205965647173437_930530259_n

In between

Even if the philosophy of Patanjali doesn’t emphasize the death, it still reminds us as any other yoga philosophy the secret of a meaningful life: remembering the death. Keeping it in mind every moment and in any action we take. Only when we truly remember and emotionally go through the inevitability of death even daily, we are freed from fear. Then life guides us and we can cease looking for answers in our mind.

The body becomes younger through the asana practice and at the same time it ages. This is how life and death are present in the asana practice. We need intelligence to interprete our body’s changing responses. The answers we got in yesterday’s practice are not valid today. We also need to distinguish between the signs of life and the signs of death and give respect to both sides of existence in us.

How to keep death in mind then? As life and death are tangible in our breath all the time, we can listen to our breathing. When we are open to life, the inhalation is free. When we are ready to let go, to face the emotions related to our own death, the exhalation is free. Between the breaths there is a space which quality is totally different before/after the inhalation and exhalation. We need to connect to that space of silence in the asana practice, in our daily life and include it, the “death”, to our life to feel complete.

EXITUS

Bien que la philosophie de Patanjali ne mette pas l’accent sur la mort, elle parle – comme toute philosophie du yoga d’ailleurs – de la signification profonde que la prise de conscience de la mort donne à la vie. Elle parle de l’évocation de l’inévitabilité de la mort. Quand nous accordons à la mort sa place émotionnellement aussi et même tous les jours, nous faisons automatiquement de justes choix dans la vie. C’est la vie qui nous indique le chemin et nous pouvons cesser de chercher les réponses dans notre mental.

Par la pratique des asanas notre corps rajeunit en même temps qu’il vieliit. C’est de cette manière que la vie et la mort sont présentes dans la pratique aussi. Nous sommes censés savoir interprèter les réponses changeantes de notre corps. Les réponses d’hier ne peuvent pas être celles d’aujourd’hui. Par la pratique nous pouvons distinguer plus clairement les signes de vie et de mort dans notre corps et respecter l’existance avec ces différentes dimensions en nous.

Comment garder la conscience continuelle de la mort? C’est dans notre respiration que la vie et la mort sont bien tangibles et c’est en écoutant notre respiration que nous nous comprenons. Lorsque nous sommes ouverts à la vie, notre inspiration devient aisée. Lorsque nous sommes prêts à lâcher prise et à vivre les émotions connectées à notre propre mort, c’est l’expiration qui devient libre. Entre les deux respirations, il y a un espace silencieux qui a une qualité complètement différente avant l’inhalation et avant l’exhalation. Si nous sommes connectés à cet espace dans notre pratique des asanas ainsi que dans la vie quotidienne, nous pouvons inclure ce “vide”, cette “mort”, dans notre vie et nous sentir complets par cette union.

ELÄMÄ ON KUOLEMISTA

Vaikka Patanjalin filosofia ei painotu selkeästi kuoleman korostamiseen, on siinäkin – kuten kaikessa joogafilosofiassa – tuotu esiin se mistä elämä ammentaa syvimmän merkityksensä: kuoleman tiedostamisesta. Sen vääjämättömyyden tunnustamisesta jokaisessa hetkessä ja kaikessa toiminnassamme. Vain silloin kun pidämme muistissa ja tunnetasollakin käymme läpi päivittäin kuoleman todellisuuden osaamme tehdä oikeita valintoja. Elämä ohjaa meitä ja voimme lopettaa vastausten etsimisen mielestämme.

Asanaharjoittelun myötä kehomme nuortuu samalla kun se vanhenee. Näin elämä ja kuolema ovat läsnä asanaharjoituksessa. Meidän pitäisi tietää miten tulkita kehomme vaihtelevia vastauksia. Siksipä myöskään asanaharjoittelussa eilisen vastaukset eivät kelpaa tänään. Asanaharjoittelun avulla voimme oppia erottamaan toisistaan elämän ja kuoleman merkit kehossamme ja kunnioittaa näitä olemassaolon molempia puolia itsessämme.

Miten sitten voimme pitää kuoleman mielessämme? Elämä ja kuolema ovat käsillä hengityksessämme koko ajan ja sitä kuuntelemalla ymmärrämme paljon. Kun olemme auki elämälle, sisäänhengitys tuntuu vapaalta. Kun olemme valmiita päästämään irti ja kokemaan omaan kuolemaamme liittyvät tunteet, uloshengitys tuntuu vapaalta. Hengitysten välillä on hiljainen tila. Ennen sisäänhengitystä se on laadultaan täysin erilainen kuin ennen uloshengitystä ja päinvastoin. Jos olemme yhteydessä tähän hiljaiseen tilaan asanaharjoittelussa ja päivittäisessä elämässämme, voimme saada tämän “kuoleman” osaksi elämäämme. Silloin tunnemme todellista eheyttä.

IMG_5273

Photo by Anne