A prayer on the yoga mat

Some time ago I was told that some people were interested in joining my workshop, but they finally didn’t, because they were scared of ”Ashtanga”. My personal feeling is that Ashtanga Yoga has a strong reputation of being a hard, difficult practice with which you easily get injured.

However Ashtanga Yoga is nothing like that. It’s as soft as the stream of life. Or at least, it can be soft like that. 

When I look back twenty-five years to the moment I started to practice, I can remember the confusion in my mind as to why the atmosphere was so frenetic in the yoga centers. Why people practiced with so much effort and willpower? Why was the practice about pushing hard and pretending? Why was it violent, reckless and about performance? 

But this is how it was taught. The main reason I didn’t feel home in any yoga center, was the ambiance with practitioners out of breath and ambitious teachers – all which didn’t seem to have anything to do with what I was experiencing while I carefully listened to my body.

I am grateful that I immediately knew what to do with the practice I had learned. It became a tool for my self-exploration. Through it I found the connection to what is underneath the surface and I could just dive into the profound layers of me where the peace resides. I still consider it as one of the greatest gifts from life.

I ignored that I was practicing and teaching yoga in a biodynamic way. It was only when I was studying to become a biodynamic craniosacral therapist, I realized this. In these two traditions it’s about understanding and sensing that behind all form there are forces that create that form. In yoga it’s always been question of that. The yoga practitioner feels the power and the energy behind the form whether it’s the body or something in the Nature. The divine energy in him/herself, in others and around. The practice helps us to reconnect to this energy. The connection is natural when your practice is pure and humble as a prayer. 

The biodynamic craniosacral therapy studies underline the importance of anatomical knowledge extending from the very first moments after the conception to the present moment. You learn embryology which makes you see the wonder of life and how it takes form. The human anatomy understood only through medical science and without a spiritual quality is deadlike. Our structure and form is a miracle, the process of life, if we just look at it with our heart and spirit.

This is how biodynamic osteopath James Jealous cited Jennifer Weiss in his book An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.”  And added to it himself: ”But you must drop the anatomy.” Love this!! 🥰 🤩

So it’s necessary to know the anatomy and understand life’s wisdom through it, but you shouldn’t bow to it as ultimate wisdom. It’s a doorway to Grace. This is valid also for the asana practice in yoga. In the anatomy studies in yoga we should have the depth in which we see the form as the result of the life force and life’s different events.

The yoga that is made with biodynamic sensitivity means that there is this spiritual quality in sensing and living your body. Only then you are able to connect to the Source through your practice. This is how it becomes Ashtanga yoga with love.

PRIÈRES SUR LE TAPIS

Il y a pas longtemps, j’ai appris qu’il y avait des gens qui voulaient participer à un de mes stages, mais finalement, ils ne l’ont pas fait, parce qu’ils craignaient le yoga ashtanga. Personnellement, j’ai l’impression que le yoga ashtanga a une réputation d’une pratique de yoga difficile, dure et risquée: elle vous abîme le corps. 

Et pourtant, le yoga ashtanga n’est rien de tel! Il est doux comme le fleuve de la vie. Ou au moins, il peut être aussi doux. 

Si je revisite mon passé il y a 25 ans, quand j’ai commencé à pratiquer le yoga ashtanga, je me souviens de la confusion dans ma tête en voyant l’atmosphère parfois frénétique dans les centres de yoga. Je me demandais pourquoi les gens pratiquaient avec tant d’effort et de pression. Pourquoi la pratique était-elle faite avec force et prétention? Pourquoi étaient présentes la violence, l’inconscience et la performance? 

Mais c’est comme ça qu’on l’enseignait aussi. La raison principale pour laquelle je ne me suis pas senti bien dans aucun centre de yoga, était l’ambiance. Les élèves hors du souffle et les enseignants ambitieux. Tout ça n’avait pas beaucoup à faire avec ce que je vivais pendant mes séances de yoga où j’écoutais mon corps avec attention. 

Je suis extrêmement reconnaissante d’avoir tout de suite su ce que j’allais faire avec la pratique qu’on m’avait apprise. Elle est devenue un parfait outil pour mon auto-exploration. C’est à travers elle que j’ai pu me connecter à ce qui se trouve derrière la forme et c’est elle qui m’a conduite à des couches profondes de mon être, là où se trouve la paix infinie. Je considère encore aujourd’hui le yoga comme un énorme cadeau de la vie.

J’ignorais que je pratiquais le yoga et je l’enseignais aussi d’une manière biodynamique. Ce n’était que lors de mes études biodynamiques crânio-sacrées que je m’en suis rendu compte. Dans ces deux traditions, il s’agit de comprendre et de sentir les forces derrière les formes. Les forces qui créent ces formes. Dans le yoga, il s’est toujours agi de ça. Le yogi/la yogini sent la force et l’énergie derrière la forme que ce soit dans le corps physique humain ou bien dans la Nature. L’énergie divine en lui/elle-même, dans les autres et partout autour. La pratique nous aide à nous reconnecter à cette énergie. Et en plus, la connexion est naturelle lorsque notre pratique est pure et humble comme une prière. 

Les études de la biodynamique crânio-sacrée soulignent l’importance des connaissances anatomiques qui s’étendent des premiers moments après la conception jusqu’au moment présent. Nous apprenons l’embryologie qui nous fait découvrir le miracle de la vie et comment elle commence à prendre forme. L’anatomie humaine vue seulement d’un point de vue des sciences médicales et sans la qualité spirituelle est une anatomie morte. Notre structure et notre forme sont un miracle, nous sommes le processus de la vie si nous la voyons avec le cœur.

James Jealous, un ostéopathe biodynamique a cité Jennifer Weiss dans son livre An Ostheopathic Odyssey: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace.” Et il a rajouté: ”But you must drop the anatomy.” C’est trop génial, non!?

Il est alors nécessaire de connaître l’anatomie et comprendre l’Intelligence de la vie par elle, mais nous devrions pas la prendre pour le but ultime. C’est la porte à la Grâce. Ceci est valide aussi pour la pratique des asanas en yoga. Dans l’apprentissage de l’anatomie pour le yoga, nous devrions avoir la profondeur qui nous permette de voir la forme en tant que résultat du jeu des forces de la vie. 

Le yoga pratiqué avec la sensibilité biodynamique garantie une qualité spirituelle dans les sensations et dans notre façon de vivre notre corps. Ceci nous permet de connecter avec la Source par la pratique. Et ça s’appelle le yoga ashtanga d’amour. 

RUKOUS MATOLLA

Jokin aika sitten sain kuulla, miten joitakin ihmisiä kiinnosti osallistua opetukseeni, mutta koska he pelkäsivät ”ashtangaa”, he jättivät kurssin väliin. Ashtangajoogaan on tarttunut vahva maine rankkana, vaikeana ja kehoa rikkovana joogasuuntauksena. 

Ashtangajooga ei kuitenkaan ole mitään näistä. Se on pehmeää kuin elämän virtaus. Tai ainakin se voi olla sitä. 

Kun katson taakseni kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, kun itse aloitin harjoittelun, voin muistaa, miten alusta asti aina ihmettelin, miksi harjoituksessa oli sellainen meno. Miksi sitä tehtiin voimalla ja vimmalla? Miksi siitä tehtiin uhoavaa ponnistelua? Miksi se oli rajua, suorituskeskeistä ja holtitonta?

Näin sitä myös opetettiin. Pääasiallinen syy siihen, etten ole kokenut millään joogasalilla harjoittelua turvalliseksi, oli suoritukseen kannustavat ohjaajat ja juuri tämä puuskuttava tunnelma, jolla en nähnyt olevan yhteyttä siihen, mitä itse koin syventyessäni kehoani kuuntelemaan. En tuntenut joogasalien tunnelman siten tukevan omaa harjoitustani.

Olen kiitollinen siitä, että tiesin itse välittömästi, mitä harjoituksella teen. Sain siitä itselleni sopivan välineen itsetutkiskeluun. Sen avulla sain yhteyden siihen, mikä on pinnan alla ja pääsin sukeltamaan syvyyksiin, ainaisen rauhan maailmaan! Edelleen pidän joogan löytämistä suurena lahjana elämältä!

Tietämättäni harjoittelin ja myös opetin ihmisiä biodynaamisesti. Vasta kun opiskelin biodynaamiseksi kraniosakraaliterapeutiksi, ymmärsin tämän. Näissä kahdessa traditiossa on kyse ymmärryksestä ja kokemuksesta, miten kaiken muodon takana on voima, joka sen saa aikaan. Aikojen alusta jooga on ollut sitä, että ihminen kokee juuri nämä voimat ja energiat pinnan alla. Jumalallisen energian itsessään, muissa ja ympärillään. Joogaharjoittelu auttaa pääsemään tähän yhteyteen. Ja siihen harjoitus luonnollisesti viekin, kun se on puhdasta ja nöyrää kuin rukous. 

Biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa lähdetään liikkeelle anatomian opiskelusta, joka ulottuu ajassa taaksepäin sinne, kun ihmisalkio alkaa hedelmöittymisen jälkeen kehittyä. Tuo tieto synnyttää kiitollisuuden tunteen elämän ihmeestä, joka hakee itselleen fyysisen muodon. Jos ihmisen anatomiaa lähestyy pelkästään lääketieteellisesti, ilman henkistä ulottuvuutta, anatomia irtautuu elävästä elämästä. Ja kuitenkin meidän rakenteemme ja muotomme on suurta ihmettä, elämän prosessia, jos kohtaamme sen sydämellämme ja hengellämme.

Biodynaaminen osteopaatti James Jealous siteerasi kirjassaan An Ostheopathic Odyssey Jennifer Weissia näin: ”You can always count on anatomy to take you straight through to Grace. ” Ja jatkoi siihen itse: ”But you must drop the anatomy.” 🤩🙏

On siis olennaista tuntea anatomia ja nähdä elämän ihme sen kautta, mutta sille ei voi kumartaa lopullisena viisautena. Se on ovi Armoon. Tämä pätee myös joogan asanaharjoitteluun. Joogaan liittyvässä anatomiaopetuksessa tulisi siis olla sama syvyys, jossa rakenne ymmärretään sekä jatkuvasti liikkeessä olevien elämänvoimien että aiempien tapahtumien elävänä ja muuttuvana lopputuloksena.

Biodynaamisella sensitiivisyydellä harjoitettu jooga on sitä, että kehon aistimisessa ja suhtautumisessa kehoon on hengellinen laatu. Näin voi joogaharjoituksen kautta löytyä yhteys Elämän alkulähteeseen. Sellaista on ashtangajooga, jota rakkaus kantaa.

Bliss in the breath

When people join an Ashtanga yoga beginner class what they first learn is things about their own breathing. They learn to give their breath a rhythm and then they try to synchronize it with their body movements. 

If the breathing still remains effortless, it’s a sign of balance. But whenever there’s an effort in synchronization, it shows the imbalances of one’s own breath. Some people realize their breath is constantly ahead of them and some others need to drag their breath to join the movement. In both cases this creates a certain anxiety, because there’s a lack of harmony in the wholeness of the system. The parts don’t function together. The breathing has lost its primacy.

In the long term the practice teaches us a lot about breathing. For example, how to adapt it effortlessly to all postures and different circumstances even if the breathing first feels challenging. One day everybody will face an asana which seems impossible to breathe in. And this is a very interesting moment!

Namely sometimes the breathing can conquer the mind. It’s not the mind anymore telling the breath how to do it. The mind is observing how the breathing goes. The mind watches how the breathing knows! The mind is stunned. 

These moments have always been moments of jubilation for me as a teacher. When once in a while you can feel someone really connecting to his or her own breathing. It’s like a homecoming and a grace at the same time. And from this connection emerges faith, an endless power and bliss. 

GRÂCE DANS LE SOUFFLE

Lorsque’un débutant prend ses premiers pas dans le yoga ashtanga, il apprend tout d’abord à respirer. Ou plus précisément, il apprend des choses sur sa respiration. La nouvelle conscience de la respiration émerge par le rythme que l’on donne à sa respiration et par la synchronisation avec les mouvements du corps. 

Si la respiration reste tranquille et sans effort même avec le mouvement, c’est une preuve d’une respiration équilibrée. Et dès qu’il y a un problème dans la synchronisation, ça veut dire qu’il y a un déséquilibre respiratoire ou énergétique et une faible capacité d’adaption.

Il y en a dont la respiration se précipite vers l’avant et il y en a pour qui la respiration ne fait que trainer et freiner. Dans tous les cas, il y a une anxiété due au manque de l’harmonie dans la totalité. Les parts ne fonctionnent pas ensemble. La respiration a perdu sa place prioritaire. 

La pratique des asanas persévérante nous apprend beaucoup sur la respiration. Elle nous apprend à adapter la respiration avec les asanas et les situations difficiles, même quand la respiration devient un peu dure. Il arrive un moment pour tout un chacun où on est face à une asana impossible. Impossible dans le sens où il est pas possible d’y respirer à l’aise. Et c’est là que tout commence!

Dans ces situations, il se peut que la respiration gagne sur le mental! Ce n’est plus donc le mental qui dit comment la respiration devrait se faire et qui le guide, mais le mental observe comment la respiration se déroule. La respiration sait! Le mental est époustouflé.

Pour moi, en tant qu’enseignante, ces moments sont des moments de réjouissance. C’est là que l’élève se connecte réellement avec sa respiration. C’est le retour à la source. C’est la grâce. Ce sont des moments qui donnent une foi à la vie, une force et un bonheur profond à la personne qui est train de le vivre. 

AUTUAITA HENGENVETOJA

Ashtangajoogan alkeiskurssille tullessaan ihminen oppii ensimmäisenä hengityksestään. Hengitystä aletaan ensin rytmittämään ja sitten synkronoimaan kehon liikkeiden kanssa. 

Jos hengitys pysyy liikkuessakin pinnistelemättömänä, se kertoo tasapainosesta hengityksestä. Milloin ikinä tahdistamisessa on ongelmaa, on se merkki hengityksemme epätasapainosta. Joillain hengitys pyrkii jatkuvasti edelle ja joillain toisilla se laahaa perässä. Molemmissa tapauksissa olo on hieman tukala, kun kokonaisuus ei löydä harmoniaa. Osat eivät toimi yhdessä. Hengitys on menettänyt ykkössijansa. 

Vuosien harjoittelu opettaa hengityksestä paljon. Se opettaa miten mukauttaa hengitys kaikkiin hankaliin asentoihin ja tilanteisiin, vaikka niissä hengitys vaikeutuukin. Jossain kohtaa jokaiselle kuitenkin tulee eteen asana, joka on mahdoton. Mahdoton ainakin siinä mielessä, että siinä voisi kunnolla hengittää. Ja silloin ollaan mielenkiintoisen äärellä!

Näissä kohdissa nimittäin voi käydä niin onnellisesti, että hengitys vie mieleltä voiton! Enää ei siis mieli kerro, miten hengitetään, vaan mieli havainnoi, miten hengitys menee. Mieli seuraa, miten hengitys tietää! Mieli on ihmeissään. 

Nämä hetket ovat olleet aina juhlahetkiä minulle opettajana. Kun joskus saa tuntea, että ihminen kohtaa hengityksensä. Löytää kotiin ja kokee armon! Tästä kokemuksesta nousee usko elämään, loputon voima ja syvä onni.  

When the body remembers

When I teach yoga, my aim is to guide my students deep inside of themselves. What does it mean when we go to the depths of our being? Not only we go deep in our body’s reality, but we also go back in time. We gradually move toward something that has always been there meeting also with the experiences that has come after. That’s why traveling in time helps us to reach the innocence we once were. 

Traveling back in time doesn’t mean surrendering to imagination, but into reality. This is usually possible only when you have practiced consciously with your body for years. It has become sensitive and stable due to patient, gentle and intelligent work. If you respect your body, it starts to remember and to tell its story whereas a forceful practice blocks everything in the body. 

The body is able to remember different experiences the mind has forgotten. That’s why our body can make us travel far away in our past, because all the remote experiences are still in the body. We can get back to the feeling of being pure and open-minded like a child and we can remember the experience of a physiological change or a transformation. That’s why we can also remember our birth, for example. Not with our minds, but with the body. The body is miraculous when it’s healthy.

But when the body starts to remember, it needs to be stable in its energies. Otherwise the feelings, moving energies and physiological memories can be overwhelming. You need to understand how to deal with the energies that try to achieve a new, better balance. That’s why a daily asana practice is necessary for your growth. It gives you understanding of the reality instead of your individual reality. When you can distinguish these two “realities”, you know how to guide yourself towards growth and balance.

LE CORPS SE SOUVIENT

Quand j’enseigne le yoga, mon but est de guider mes élèves dans leur propre profondeur.  Pour aller dans les profondeurs de soi-même non seulement nous nous installons dans les profondeurs des ressentis de notre corps, mais nous pouvons aussi remonter plus loin dans le temps. Peu à peu, nous nous approchons du cœur de notre être qui a toujours été là et nous faisons face à des expériences qui sont survenues après le début de notre vie. Le voyage dans le temps nous aide aussi à reconnaître en nous l’innocence que nous avons été. 

Il est essentiel de comprendre que nous ne voyageons pas dans l’imagination, mais dans la réalité. Ceci est possible seulement quand nous avons pratiqué consciemment avec le corps pendant des années. Le corps est devenu sensible et stable dû à un travail patient, doux et intelligent. Si vous respectez votre corps, il vous raconte son histoire. Et si vous pratiquez en forçant le corps, il se bloque et ne vous révèle pas grand chose. 

Le corps se souvient des expériences lointaines aussi quand le mental a oublié. C’est pour ça que le corps peut nous emmener très loin dans le passé, car il a toutes les expériences en lui. Nous pouvons nous souvenir de notre pureté originelle ou bien un changement physiologique dans le corps, comme la naissance, par exemple. Notre mental est incapable de s’en souvenir, mais notre corps ne l’est pas. Le corps est un miracle, surtout quand il est en bonne santé. 

Et quand vient le moment où le corps commence à se souvenir, il vaut mieux être énergétiquement stable. Sinon les émotions, les sensations, les énergies et les souvenirs physiologiques peuvent nous submerger. Nous devons savoir comment recevoir toutes ces informations, lorsque tout en nous est à la recherche d’un meilleur équilibre. C’est pour ça que la pratique quotidienne des asanas est indispensable pour la croissance spirituelle. Par la pratique, nous acquérons une compréhension de ce qu’est la réalité et de ce qu’est notre réalité individuelle. Lorsque nous pouvons distinguer les deux, nous savons aussi comment nous guider vers la croissance et l’équilibre. 

KUN KEHO ALKAA MUISTAA

Kun opetan joogaa, on tarkoituksenani johdattaa oppilaani heidän omaan syvyyteensä. Mitä se sitten tarkoittaa, kun menemme itsessämme syvemmälle? Emme pelkästään asetu syvälle kehomme todellisuuteen, vaan pääsemme myös ajassa taaksepäin. Menemme vähitellen sitä kohti, mikä meissä on aina ollut ja kohtaamme erilaisia kokemiamme asioita, jotka ovat tapahtuneet elämämme alun jälkeen. Siten ajassa matkaaminen auttaa meitä tuntemaan sen viattomuuden, joka joskus olimme. 

Emme silti matkusta mielikuvissa, vaan todellisuudessa. Tämä on yleensä mahdollista vain, kun ihminen on tehnyt tietoista kehollista harjoitusta vuosien ajan. Keho on tullut vakaaksi ja herkäksi kärsivällisen, lempeän ja viisaan työn ansiosta. Jos kunnioitat kehoasi, se alkaa muistaa ja se kertoo tarinaansa, kun taas jos harjoittelet voimaillen ja pinnistellen, keho menee tukkoon. 

Keho muistaa kokemukset, vaikka mieli olisi ne unohtanut. Siksi keho voi kuljettaa meidät vaikka kuinka kauas menneisyyteemme, koska kokemukset ovat edelleen siinä. Me voimme päästä takaisin siihen tunteeseen, kun olimme vielä puhtaita ja avoimia tai muistamme miten koimme jonkun muutoksen kehossamme, esimerkiksi syntymämme. Mielemme ei voi tätä muistaa, mutta kehomme voi. Keho on ihmeellinen silloin kun se on terve.

Kun keho sitten alkaa muistaa, sen tulisi olla energeettisesti vakaa. Muuten tunteet, tuntemukset, energiat ja fysiologiset muistumat voivat olla liikaa. Meidän täytyy tällöin ymmärtää, että kaikki meissä etsii uutta, parempaa tasapainoa. Päivittäinen asanaharjoitus on suorastaan välttämätön henkistä kasvua ajatellen. Siitä seuraa ymmärrys, mikä on todellisuus ja mikä on yksilöllisen mielemme todellisuus. Kun osaamme erottaa nämä kaksi, tiedämme, miten ohjata itseämme henkistä kasvua ja tasapainoa kohti. 

The fabulous body

The Felt sense is a concept that has been brought forth by the philosopher Eugene Gentlin. It speaks about the bodily awareness of Life in us. Peter Levine has later used the Felt sense in his trauma work: Instead of trying to find someone else guilty for our difficult emotions, we can find a solution in ourselves when gripped in anxiety.

When we are in the mind, we usually tell stories and we repeat the same stories about ourselves and we get stuck in these mental fabrications. The mind easily points someone or something else as a reason for our negative emotional state or trauma. When we start to be present in our body and to feel it, we take one step towards the Health.

The concept of Felt sense is also used in the Biodynamic Cranio-Sacral therapy to guide the patient towards the Health. How does it work? Before the session, the practitioner can bring the attention of the patient to his/her bodily sensations. When you can get something concrete, like a sensation in the body instead of an emotion, you can name and locate those sensations: emptiness in the heart, spaciousness in the tummy, warmth in the hands, cold in the back. This helps you to get rid of the story. It also gives you more space for your feelings than just a head.

In the field of yoga the asana practice is undeniably an excellent tool to develop a sensitive body to be able to work with the body-mind within a bigger space. The asanas are not helping us, if we turn the asana practice into a competition, a continuous inner fight or a means to get satisfaction from “improving” in the performance of asanas. When the body is worked with love, it gives more space to our sensations. It can receive more, it can let go more easily.

Even if I’ve been teaching the Felt sense for a while in my yoga trainings, I only now clearly start to see how enormously important concept it is. I’ve met a huge number of students struggling with self-acceptance. They suffer from unworthiness and consequently from feelings of uncertainty. You can try to convince your mind that you are enough as you are, but if your body doesn’t agree, it doesn’t work. You can imagine whatever you want, but it is nothing but imagination.

I have been able to see how the Felt sense changes this. Let’s say you feel tight. You should accept that. If you accept that you are feeling tight, you’re actually accepting yourself. You can’t accept yourself without accepting how you feel in reality. What is real, is how you feel. Whatever you feel in your body, accept it. It’s your reality. Accepting your Felt sense is a deeper feeling than accepting yourself, because the Felt sense is here and now. And sometimes this “you” you want to accept, is just an image you create and nourish.

LE BONHEUR DANS LE CORPS

Le Felt sense est un concept du philosophe Eugène Gentlin pour parler d’une conscience corporelle des mouvements de la Vie en nous. Plus tard, Peter Levine a aussi utilisé cet outil dans son travail avec des traumatismes où il a pu constater que le Felt sense aide les gens à trouver des solutions en eux-mêmes au lieu d’aller chercher des coupables à leurs émotions difficiles en dehors d’eux. 

Lorsque nous sommes dans le mental, nous créons des histoires des évènements de notre vie. Nous les répétons et nous sommes souvent coincés dans ces fabrications mentales. Tellement vite, nous montrons de doigt des gens ou des situations pour pouvoir projeter nos émotions ou nos traumatismes sur quelqu’un d’autre. Quand nous commençons à être présents dans notre corps, c’est déjà un pas vers la Santé.

Dans la biodynamique crânio-sacrée, nous utilisons également le Felt sense pour guider le patient vers sa Santé. Comment ça se fait, alors? Avant la séance, le praticien dirige l’attention du patient vers ses propres ressentis. Lorsque nous pouvons focaliser sur quelque chose de concret, comme les sensations physiques, nous pouvons les localiser et les nommer: un vide au niveau du cœur, de l’espace dans le ventre, de la chaleur dans les mains, du froid dans le dos. Et c’est ainsi que nous pouvons oublier notre histoire racontée par notre tête et nous pouvons avoir plus d’espace pour notre ressenti que la tête puisse en permettre. 

La pratique des asanas dans le yoga est indéniablement un outil extraordinaire pour développer un corps sensible avec lequel nous pouvons travailler dans un espace plus large avec notre body-mind. Les asanas ne servent pas à cet objectif, si la pratique est installée dans la compétition, si elle crée une lutte intérieure en nous ou bien si c’est une façon pour se prouver quelque chose dans la performance des asanas. Seulement, lorsque le corps est travaillé dans l’amour, il va permettre plus d’espace à nos sensations et nos ressentis. À ce moment-là, il peut accueillir plus et il peut lâcher prise plus facilement.

Même si ça fait déjà pas mal de temps, que dans mes formations j’enseigne le Felt sense, c’est-à-dire, comment nommer les sensations, ce n’est que récemment que j’ai commencé à me rendre compte de l’importance de ce concept. Il y a énormément de gens qui s’efforcent à s’accepter. J’ai rencontré de nombreux élèves qui ont un faible estime de soi et qui par conséquent souffrent aussi des sentiments d’insécurité. Nous pouvons essayer de convaincre notre mental que nous sommes assez bien comme nous sommes, mais si le corps ne permet pas la paix et la stabilité, ça ne marche pas. Nous avons beau imaginer tout ce que nous voulons, ça reste de l’imagination. 

J’ai pu voir, comment le Felt sense change les gens. Si par exemple, vous vous sentez serrés, vous devriez l’accepter. Car, si vous acceptez la sensation de serré, vous vous acceptez. Vous ne pouvez pas vous accepter sans accepter ce que vous ressentez. Ce que vous ressentez, est vrai. Alors, acceptez toujours ce que vous ressentez! C’est la façon la plus profonde de vous accepter étant donné que le Felt sense est toujours une expérience ici et maintenant. Et notre ”moi” peut très bien n’être qu’une image que nous continuons à nourrir. 

KEHOSSA LOIMUAVA LOHTU

Felt sense on filosofi Eugene Gentlinin luoma käsite. Siinä on kyse kehollisesta tietoisuudesta sen suhteen, miten Elämä meissä ilmenee. Myöhemmin myös Peter Levine on käyttänyt tätä työkalua traumatyössään ja huomannut, että ihmiset löytävät sen avulla ratkaisuja itsestään sen sijaan, että he ahdistuksessaan etsisivät syyllistä vaikeisiin tunteisiinsa itsensä ulkopuolelta.

Kun olemme mielessämme, meillä on tapana kertoa tarinaa elämästämme. Me kerromme samoja tarinoita yhä uudestaan ja jäämme kiinni näihin mielemme sepitteisiin. Me lähdemme helposti osoittelemaan ihmisiä tai tilanteita löytääksemme jonkun kohteen hankalalle emotionaaliselle tilallemme tai traumallemme. Kun alamme olla läsnä kehossamme, on se jo askel Terveyttä kohti.

Myös biodynaamisessa kraniosakraaliterapiassa on Felt sensen käsite käytössä ja sillä ohjataan hoidettavaa kohti Terveyttä. Miten se sitten tapahtuu? Ennen hoidon aloittamista, hoitaja tuo hoidettavan huomiota tämän oman kehon tuntemuksiin. Kun ihminen voi keskittyä tuntemaan jotain konkreettista, kuten tuntemuksia kehossaan, hän voi nimetä ja paikantaa tuntemuksiaan: tyhjyyttä sydämessä, tilaa vatsan alueella, lämpöä käsissä, kylmää selässä. Näin hän voi irrottautua tarinastaan ja saa ololleen enemmän tilaa kuin pelkän pään.

Joogan asanaharjoittelu on kiistämättä loistava tapa kehittää herkästi tunteva keho, jonka avulla ihminen voi työskennellä laajemmassa tilassa oman keho-mielensä kanssa. Asanat eivät auta, jos harjoittelu on asettunut kilpailuasetelmiin tai jos se saa liikkeelle sisäisen taistelun tai jos sen avulla haluaa saada tyydytystä asanoissa kehittymisestään. Ainoastaan kun kehoa työstetään rakkaudella, se antaa enemmän tilaa tuntemuksillemme. Se voi ottaa enemmän vastaan ja se voi vaivattomammin päästää myös irti.

Vaikka olen itse opettanut jo suhteellisen pitkään joogakoulutuksissani tuntemuksien nimeämistä eli Felt senseä, vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten valtavan tärkeästä käsitteestä on kyse. Monet ihmiset taistelevat itsensä hyväksymisen kanssa. Olen tavannut lukuisia oppilaita, joilla on huono omanarvontunto ja siten he kärsivät myös epävarmuuden tunteista. Kuka tahansa voi yrittää vakuuttaa mieltään siitä, että on riittävä sellaisena kuin on, mutta jos keho ei suo rauhaa ja vakautta, se ei toimi. Mitä tahansa voi kuvitella, mutta se on pelkkää kuvitelmaa. 

Olen saanut nähdä miten Felt sense muuttaa asioita. Jos esimerkiksi tunnet olosi tiukaksi, sinun pitäisi hyväksyä se. Nimittäin, jos hyväksyt tiukkuuden tunteesi, hyväksyt itsesi. Et voi hyväksyä itseäsi ja olla hyväksymättä sitä, mitä tunnet. Se, mitä tunnet, on totta. Siispä hyväksy aina se, mitä tunnet! Hyväksymällä sen, mitä kehossasi tunnet, hyväksyt itsesi syvemmin kuin jos hyväksyt itsesi, sillä Felt sense on aina kokemus tässä ja nyt. Kun taas tuo ”itse” voi hyvinkin olla vain itse luomamme mielikuva, jota ruokimme. 

This is fear. 😵

I’ve faced many different fears with the help of my yoga practice. To end up with the conclusion that there are no different fears. There’s only fear. 

Nowadays when I have feelings of fear I watch how my mind tries to find a suitable threatening image or situation for it. Then I could say that I’m scared of a particular thing.

I guess we usually have a need to project our fear to something. We need our fear get a form. The form gives us safety. When you have courage to face the fear without any form, it’s first more scary. But when you’re ready to do so, the world doesn’t make you scared anymore. 

When we want to avoid our fears, we imagine they vanish. In reality we build our life around the fear and in relation to it which is a sure way to get more anxious. When we choose not to face our fear everything else is organized according to this choice. If we decide to live through our fear, the fear disappears and nothing of it is left inside of us.

The physical yoga practice in which you pay attention to your breath and your energy, gives you tools to observe your emotions on the energy level. For years I’ve been interested to see in myself what’s happening in my energy right now. When it shrinks, when it gets colder, when it feels thin or empty, when it kind of disappears, or loses connection, I feel scared. Nowadays I tell myself: This is fear. I don’t connect it to anything. I accept my fear, when it’s present. Then when it’s over, it’s over.

LA PEUR EN VISITE 😵

Grâce à ma pratique de yoga, j’ai pu faire face à de multiples peurs différentes. Pour finir avec la conclusion qu’il n’y a pas des peurs différentes. Il n’y a que la peur.

Aujourd’hui, quand je ressens de la peur, je je me rends compte comment mon mental cherche une image qui puisse aller avec ou une situation qui pourrait la justifier. Ça me permettrais de dire que j’ai peur d’une chose particulière.

J’ai l’impression qu’en général, nous avons besoin de projeter notre peur sur quelque chose. Nous voulons donner une forme à notre peur, car la forme nous donne une sécurité. Lorsque nous avons le courage de faire face à la peur sans aucune forme, ça fait d’abord encore plus peur. Mais arrive le moment où nous sommes prêts à l’affronter et c’est là, que le monde n’est plus menaçant du tout.

Lorsque nous évitons nos peurs, quelque chose en nous nous dit qu’on peut se débarrasser d’elles. En réalité, notre vie se construit en relation avec la peur et autour d’elle et fait grandir l’anxiété à l’intérieur de nous. Lorsque nos choix sont faits dans la peur, tout le reste s’organise selon. Par contre, au moment où nous pouvons faire face à la peur, et elle disparaît, et il n’en reste pas un grain en nous.

La pratique physique du yoga dans laquelle nous nous concentrons sur le souffle et l’énergie, nous donne un moyen d’observer les émotions au niveau énergétique. Des années, j’ai été intéressée de suivre ce qui se passe dans mon énergie dans le moment présent. Lorsqu’elle diminue, ou devient plus froide, ou plus vide, ou quand elle disparaît, qu’elle devient moins solide ou qu’elle perd la connexion avec le reste, j’ai peur. Je me dis: c’est ça la peur. Je ne la connecte à rien du tout. Quand elle est là, je l’accepte. Et puis, la peur s’en va.  

TÄMÄ ON PELKOA 😵

Joogaharjoittelun kautta olen käsitellyt paljon erilaisia pelkojani. Tullakseni siihen lopputulokseen, ettei ole erilaisia pelkoja. On vain pelkoa.

Nykyään jos pelkään, katson miten mieleni hakee siihen heti sopivan uhkakuvan tai tulkitsee käsillä olevan tilanteen. Sitten voisin todeta pelkääväni jotain tiettyä asiaa.

Usein meillä on tarve kohdistaa pelko johonkin. Haluamme antaa sille muodon. Siten se tuntuu turvallisemmalta. Sitten kun uskaltaa kohdata pelon ilman muotoa, onkin hetken aikaa pelottavampaa. Mutta jossain vaiheessa tähän on valmis ja silloin maailma ei ole enää pelottava.

Kun väistelemme pelkojamme, jokin meissä kuvittelee pääsevänsä niiden kohtaamisesta. Tosiasiassa elämämme rakentuu pelon suhteen ja pelon ympärille ja menee aina vain tiukempaan solmuun. Kun valintamme on tehty pelossa, kaikki muu järjestyy sen suhteen. Jos taas kohtaamme pelot, niistä ei jää sisimpäämme mitään, mihin mikään voisi kutoutua.

Fyysinen joogaharjoittelu, jossa kiinnitetään huomiota hengitykseen ja energiaan, antaa välineitä tarkastella tunteita energiatasolla. Vuosien ajan olen kiinnostuneena seurannut mitä energiassani tapahtuu juuri nyt. Kun se kutistuu, kun se kylmenee, kun se tyhjenee, katoaa, ohentuu, kadottaa yhteyden, tunnen pelkoa. Nykyään sanon itselleni: Tämä on pelkoa. En liitä sitä enää mihinkään asiaan. Suostun pelkäämään, kun pelko on paikalla. Sitten se menee ohi.

Presences

As a yoga teacher I work with the challenge we humans have of being present. This is the difficulty that the beginner practitioner also soon realizes. The asana practice makes it quickly tangible how the mind runs ahead of the breath and the physical movement. That’s why the practitioner gets out of breath and the movements become careless. If the mind calms down and settles into the breath and the body, the practice unfolds smoothly and one feels full.

For many people the presence doesn’t even seem important. It’s enough to be here more or less. Only when one realizes that one’s really never present here and now, one can ask oneself some questions. Can I go through my whole life without ever really meeting with myself? Can I spend my life beside myself?

The regular asana practice is probably hard for many precisely because it requires presence and to be present you should detach yourself from everything else. On the other hand the presence in the body is tough also when you have been outside of yourself for years and the subtle sensations of your body confuse you. When we realize the importance of the body in the entirety of being human we can use the asana practice to deepen our presence.

The presence in the body is actually much more demanding than mindfulness, because it means total awareness. Some people can close themselves in their minds and go on with being absent through thinking. The real presence includes the stream of consciousness, the sensations of the body, the emotions and the vital energy. Everything. Nothing is rejected.

I believe there are two basic reasons why people are not present in their body. One is because they have problems in their life and their mind is attached to their worries. Under these circumstances the absentmindedness is easily justified and ignored with a thought that as soon as the worries go away, one can (re-)start practicing yoga. As long as the problems are here, the yoga is not possible.

The other reason is because life is going so well. The mind is attached to the mental images of happiness and success and it seems the present moment doesn’t give more than these images. In these situations we think that when the period of happiness is over, then we can practice yoga. Right now it’s not worth it, we don’t have time nor patience.

The presence is actually something we choose to live. The circumstances will never be ideal. The outer conditions will always make us feel happy or unhappy. What counts is what happens inside of us. When life goes really well, we should be able to stop the hype inside of us to cultivate our presence. Because later when we face difficult times and feelings, we have already access to the always soothing reality through our presence. The images of unhappiness or threat don’t overwhelm us.

It’s only in the body this moment vibrates. But do we have the courage to surrender to our body? Do we have the courage to let go of the images and to be open to life?

PRÉSENCES

En tant que professeure de yoga, je suis constamment face au défi que présente la présence à nous, les humains. C’est quelque chose qui frappe aussi le débutant dans le yoga postural. La pratique des asanas va vite montrer que le mental devance la respiration et le mouvement, ce qui fait que le pratiquant se trouve hors du souffle et que les mouvements deviennent imprécis et vides. Si, par contre, le mental s’installe dans la respiration et le corps, tout se passe dans la douceur et l’épanouissement.

Mais pour beaucoup la présence n’a pas tellement d’importance. Ça suffit d’être là, plus ou moins. C’est seulement quand on se rend compte, qu’on n’est jamais là, qu’on commence à réfléchir. Peut-on aller jusqu’au bout sans jamais être ici et maintenant, sans jamais se rencontrer vraiment? Peut-on vivre toute sa vie à côté de soi-même?

Lorsque nous sommes conscients de la signification du corps physique pour notre humanité, nous pouvons approfondir notre présence par la pratique des asanas. La pratique des asanas régulière pose souvent des problèmes, car elle requière la présence et la vraie présence nous oblige à nous détacher de tout le reste. La présence est difficile aussi, quand nous avons été hors de notre corps pendant des années et nous ne parvenons pas à lire les messages subtiles de notre corps.

En fait, la présence dans le corps physique est une présence plus totale que la présence dans le mental. Il y en a qui se ferment dans leur mental et continuent ainsi leur absence par la pensée. La vraie présence inclut le flux de conscience, les sensations physiques, les émotions et l’énergie vitale. Tout. Rien n’est rejeté.

Je pense qu’il y a deux raisons principales, pourquoi les gens ne sont pas présents dans leurs corps. La première est parce que ça ne va pas. Ils ont des problèmes dans leur vie et le mental est attaché à des soucis. Dans ces moments-là, l’absence se justifie par ces pensées: Quand on a des problèmes, on n’arrive pas à pratiquer le yoga. Mais dès que les problèmes sont résolus, on peut reprendre.

Et la seconde raison est parce que ça va très bien! Le mental s’attache aux images du bonheur et du succès. Comparé à ces images, le moment présent n’a pas autant à donner. On se dit, que quand le bonheur s’affaiblira, on va se (re-)mettre au yoga. Maintenant, ce n’est pas la peine, on n’a pas le temps ni la patience.

La présence est finalement quelque chose que nous choisissons à vivre. Les circonstances ne seront jamais idéales. Les conditions externes nous feront sentir soit heureux ou malheureux. Ce qui compte, c’est ce que nous avons à l’intérieur. Lorsque ça va très bien, nous devrions freiner l’excitation pour cultiver notre présence. Ça va nous servir aux moments de difficultés, car nous avons déjà l’accès à la réalité toujours apaisante par notre présence. Les images menaçantes ne nous envahissent pas.

C’est uniquement dans le corps où le moment présent vibre. Mais osons-nous nous adonner à notre corps? Osons-nous nous détacher des images que nous avons créées et nous ouvrir à la vie?

36774764_10214604691264140_8218659382502621184_n

LÄSNÄOLOJA

Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.

Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?

Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.

Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.

Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.

Ja toinen syy on se,  että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.

Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.

Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?

 

Photo by Anne (detail from a work of Zao Wou-Ki)

The body in Samādhi

The yoga practitioner knows that one day the practice can lead to the greatest freedom, Samādhi. Patañjali has given a very detailed description of what happens on the way to Samādhi. He also enumerates the obstacles like citta vṛttis – mind’s fragmentated nature – and the kleśas – the unconscious reasons for suffering that keep on creating citta vṛttis. He also talks about antarāya, the deeply rooted disturbances that influence our praṇa.

Many yoga practitioners do āsanas to maintain health and to regulate and harmonize the body. If the body’s function is spiritually understood, the physical practice can lead to Samādhi. If the practice is repeating movements and postures it can also remain great gymnastics without a transformation on the praṇa level. The quality of the inner work that accompagnies physical work is crucial.

When our praṇa has predominantly a sattvic quality, when it remains pure and open, the guṇasits different expressions and qualities from outer world don’t change our stability. When the praṇa is still and luminous the mind is naturally unwavering. In the yoga state the stillness pervades the body and the mind.

That’s why it’s significant to pay attention to your energy during the practice. If you do your practice for example under stress, it can never lead to Samādhi. You’re probably creating even more stress with your body in a rajasic state. If you can abide in your heart during your āsana practice, it will change everything. The heart is the place where the energy transformation happens. Physiologically the heart is the only place where the blood takes rest. In all other places, it runs. When you can rest in your heart, the information is taken to all your cells with your blood. Your heart will spread its stillness to your whole system. When your heart’s peace resides in all your cells, your body goes to Samādhi.

The Samādhi is total bliss. It has a little to do with the mind. The mind ceases because the heart’s kingdom reigns in your body. When the body is in peace, the mind is in peace. When the body is in peace, there’s no duality whatsoever. Everything is one.

IMG_0806

LE CORPS EN SAMĀDHI

Le pratiquant de yoga sait qu’un jour sa pratique peut aboutir en la liberté la plus exquise qui soit, le Samādhi. Patañjali donne une description très détaillée de ce qui se passe sur la voie vers le Samādhi. D’abord, il en énumère les obstacles. Il parle des citta vṛttis – la fragmentation mentale -, et des kleśas – les raisons inconscientes de la souffrance – qui perpétuent les citta vṛttis. Il parle également des antarāyas, les perturbations profondément enracinées en nous et qui influencent le praṇa.

Beaucoup de pratiquants de yoga font des āsanas pour régulariser et harmoniser leur énergie et pour maintenir la santé. Si la fonction du corps est correctement compris dans la spiritualité, la pratique peut bien aboutir au Samādhi. Si, par contre, la pratique est de la gymnastique et des mouvements répétés sans la transformation énergétique, ça ne va aucunement rapprocher le praticien du Samādhi. Le travail interne qui accompagne le travail du corps physique a un rôle essentiel.

Lorsquela qualité prédominante de notre praṇa est sattvique, lorsqu’il est pur et déployé, les guṇas, les différentes expressions et qualités du praṇa, provenant du monde externe ne dérangent plus notre stabilité énergétique. Lorsque le praṇa est stable et lumineux, le mental est naturellement en équilibre. Dans l’état de yoga, l’énergie sattvique envahit aussi bien le corps que le mental.

C’est pour cette raison, qu’il est important d’être présent dans son énergie pendant la pratique. Si nous faisons la pratique stressés, rien ne peut nous conduire au Samādhi. Il est probable qu’en pratiquant dans un état rajasique, nous créons encore davantage de stress. Mais si nous pouvons rester dans notre cœur pendant la pratique, ça change tout. Le cœur est l’endroit où la transformation énergétique a lieu. Physiologiquement, le cœur est le seul endroit où le sang est au repos. Partout ailleurs il circule. Et lorsque nous pouvons prendre le repos dans notre cœur, l’information va se généraliser dans toutes nos cellules à l’aide du sang. Quand la paix de notre cœur se trouve dans toutes nos cellules, notre cœur va répandre une quiétude à notre système entier. Notre corps passe au Samādhi.

 Le Samādhi est la Joie. Il a peu à faire avec le mental. Le mental cesse, car le royaume du cœur reigne dans le corps. Lorsque le corps est en paix, le mental est en paix. Lorsque le corps est en paix, la dualité disparaît. Il n’y a qu’unité.

KEHON VIISAUS VALAISEE KAIKEN

Jokainen joogan harjoittaja tietää, että jonain päivänä harjoittelu voi johtaa Samādhiin. Patañjali kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu Samādhiin johtavalla tiellä ja hän myös luettelee esteet siihen. Patañjali puhuu mielen hajaannustilasta (citta vṛtti) ja tiedostamattomasta kärsimyksestä, jota kleśat pitävät yllä luomalla jatkuvasti uutta mielen sisältöä. Hän mainitsee myös antarāyat, syvällä alitajunnassa olevat häiriötekijät, jotka vaikuttavat praṇaamme.

Kun praṇamme on puhdasta ja valon täyttämää, kun se on laadultaan pääosin sattvista, ulkopuolelta tuleva praṇa erilaisine ilmenemismuotoineen eli guṇineen ei vie omaa  tasapainoamme. Kun praṇa on vakaata, myös mieli vakaantuu. Joogatilassa hiljaisuuden energia täyttää sekä kehon että mielen.

Monet joogan harjoittajat tekevät āsanoita tasapainottaakseen ja harmonisoidakseen kehoaan ja vaaliakseen terveyttään. Jos kehon merkitys ymmärretään henkisesti oikein, myös āsanaharjoittelu voi johtaa Samādhiin. Jos kehollinen harjoittelu on liikkeiden ja asentojen toistamista, voi harjoittelija jäädä vain voimistelun tasolle ilman vitaalienergian laadullista muutosta. Siksi sisäinen työ, joka yhdistyy kehon harjoittamiseen, onkin merkittävässä roolissa.

On erittäin olennaista kiinnittää huomiota siihen, minkälaisessa energeettisessä olotilassa harjoittelee. Jos harjoituksen tekee stressitilassa, ei se voi johtaa Samādhiin. Se voi oikeastaan vain lisätä stressiä. Jos taas harjoituksessa voi olla sydämessään läsnä, se muuttaa kaiken. Sydän on se paikka, jossa henkinen muutos tapahtuu. Fysiologisesti sydän on ainoa paikka, johon veri pysähtyy lepäämään. Kaikkialla muualla kehossa veri virtaa ja on siis liikkeessä. Jos voi levätä sydämessään sen levätessä, leviää tämä informaatio kaikkiin soluihin verenkierron avulla. Sydän levittää oman rauhansa kaikkialle kehoon. Kun sydämen rauha on asettunut kaikkiin soluihin, keho on Samādhissa.

Samādhi on syvää, täydellistä iloa. Sillä on hyvin vähän tekemistä mielen kanssa. Mieli väistyy, kun sydämen valtakunta ottaa kehossa kaiken tilan. Kun keho on rauhassa, on mielikin rauhassa. Kun keho on rauhassa, lakkaa erillisyyden kokemus. On vain ykseys.

The spirit of the asana

It’s often said that the Ashtanga yoga asana practice is a spiritual practice. Those who don’t know this practice might be astonished at this statement. Why something you do with your body is considered to be spiritual? Why isn’t physical just physical? What makes physical spiritual?

Firstly the asana practice can be only and totally physical. People who practice asanas as a sport or gymnastics might ignore yoga’s spiritual essence. They can come to a yoga class in a very excited mood. To their excitement they might add some expectation of being able to relax nicely. These practitioners start their practice from a state of disorder and fragmented energy. Everything is in movement. The mind, the emotions, the breathing, the energy and the body. Thanks to the concentration during the yoga class the energy might calm down a little and take the stress levels of the practitioner down. However after some time the same overall movement returns.

Secondly the asana practice has the power to guide the practitioner towards the spirituality. The difference between the two approaches lies at the starting point of the practice. Those who look for a stillpoint inside and start from that space are having a silent center from which they act and make their body move. This kind of practice is created around the stillness and harmony. The stillpoint organizes everything else accordingly. There will be a harmonious natural order on several levels after the practice.

Actually it’s very simple to move from a physical practice to a spiritual one. Before we start we need time to calm down the movement. With peacefulness we are connected to our essence and then whatever we do has a different quality. Our essence is alive.

28504740_10213612554261335_623953419_o

L’ESPRIT DE L’ASANA

La pratique des asanas dans le yoga ashtanga se veut spirituelle. En d’autres mots, les exercices physiques sont vus comme spirituels. Ceux qui ne connaissent pas cette pratique, pourraient être interloqués par le fait qu’une pratique faite avec le corps soit considéré comme spirituelle. Pourquoi le physique n’est pas tout simplement physique? Qu’est-ce qui rend une pratique physique spirituelle?

La pratique des asanas peut être totalement et purement physique. Ou bien, elle peut aussi guider le praticien vers la spiritualité. Qu’est-ce qui fait la différence, alors? C’est le point de départ.

Les gens qui pratiquent les asanas comme un sport ou bien comme de la gymnastique, ignorent probablement l’essence spirituelle du yoga. Ils peuvent arriver dans un cours de yoga dans un état plutôt excité. À cette excitation s’ajoutent peut-être des attentes vis-à-vis de la relaxation. Ces personnes commencent leur pratique à partir d’un désordre et d’un état énergétique fragmenté. Tout est en mouvement. Le mental, les émotions, la respiration, l’énergie et le corps. Grâce à la concentration pendant le cours, l’énergie peut se calmer un peu et le niveau de stress baisse. Après la pratique, pourtant, tout revient au point de départ.

Ceux, par contre, qui cherchent une quiétude à l’intérieur d’eux-mêmes, et font leur pratique dans cet espace, ont un centre silencieux à partir duquel les mouvements sont exécutés. Une pratique construite autour de la quiétude, est une création énergétique autour du silence et de l’harmonie. La quiétude organise tout le reste autour d’elle. Après la pratique, il y aura un ordre naturel plus harmonieux durable à tous les niveaux.

En fin de compte, il est très simple de transformer sa pratique physique en une pratique spirituelle. Nous avons besoin du temps pour calmer tout le mouvement avant la pratique. Avec la paix qui en résulte, nous sommes connectés à notre essence et nous donnons une autre qualité à tout ce que nous entreprenons. Notre esprit est littéralement vif.

28504782_10213612539380963_1784057051_o

ASANAN HENKI

Ashtangajoogan asanaharjoituksen kuulee usein luettavan henkisten harjoitusten joukkoon. Ajatus, että keholla tehtävät asiat voisivat olla henkisiä, voi ihmetyttää niitä, jotka eivät tunne tätä harjoitusta. Miksi fyysinen ei ole fyysistä? Mikä tekee fyysisestä henkistä?

Itse asiassa asanaharjoittelu voi olla totaalisen fyysistä. Keholla tehty harjoitus voi kuitenkin toimia myös oppaana henkisyyteen. Harjoittelun erot syntyvät jo sen alkuasetelmissa.

Ne, jotka harjoittelevat asanoita urheillen tai voimistellen, voivat olla täysin tietämättömiä joogan henkisestä ulottuvuudesta. He saattavat saapua joogatunnille intoa ja kiihtymystä täynnä. Innostuksensa lisäksi heillä voi olla odotuksia sen suhteen, että tunti laskee stressitasoja. He tekevät harjoituksensa jäsentymättömästä olotilasta ja sirpaloituneesta energiasta lähtien. Kaikki on liikkeessä. Mieli, tunteet, hengitys, energia ja keho. Keskittymistä vaativan joogatunnin aikana energia voi hieman rauhoittua ja osallistuja voi huomata olevansa vähemmän stressaantunut. Kuitenkin pian harjoituksen jälkeen, sama hektinen energia palaa takaisin.

Jotkut taas keskittyvät etsimään sisältään tyyneyttä ja lähtevät siitä liikkeelle. He ovat yhteydessä sismpänsä hiljaisuuteen, ja toimivat ja liikkuvat sen ohjaamina. Harjoitus, joka toteutuu tästä lähtökohdasta, rakentuu energeettisesti hiljaisuuden ja harmonian ympärille. Hiljainen keskus organisoi kaiken ympärillään olevan uudelleen ja muuntaa sen kaltaisekseen. Harjoituksen jälkeen ihmisellä on sisälläänkin luonnollinen harmonia.

Fyysisen harjoituksen muuttaminen henkiseksi on yksinkertaista. Ennen harjoitusta tarvitaan aikaa rauhoittaa kaikki liike itsessämme. Tästä syntyvä rauha sallii meille yhteyden ytimeemme, joka puolestaa tuo kaikkeen tekemiseemme erilaisen laadun. Henkemme on elävänä kaikessa, mitä teemme.

soft challenges

I’ve expressed earlier on my blog my astonishment about a kind of general rule in Ashtanga Yoga’s asana teaching: to use a lot of strength in helping students (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Some teachers have the philosophy of pushing their students until it starts to be totally unbearable. Yoga is not about performing or striving to achieve something or hurting people. Actually if we think of the deeper meaning of yoga the help in the asanas is not needed at all, as yoga is about detachment, about letting go inside of yourself.

The fact that the teacher doesn’t respect the student’s physical boundaries, may have long lasting negative consequences. How can a student learn to respect his/her boundaries, if the teacher exceeds the natural limits of the body by forcing it over and over again? If the teacher respects the limits of the body and listens carefully the wisdom residing in the breath, the student becomes more sensitive and learns to respect his/her other necessary personal boundaries. That’s important, because the unclarity of the boundaries is one of the main reasons for the problems in life in general and the ongoing suffering.

To undo one’s limitations doesn’t have to mean that one tortures oneself or struggles continuously. A wise expansion of boundaries happens gradually and can be worked on in silence and softness. A real detachment can be a very intensive moment of humbleness which doesn’t show. Yoga is an art to do a meaningful work inside of one’s heart without being constantly at one’s limits. It’s more about being aware of the right time of letting go. When everything else is ready and we can just relax our mind to the reality. Positive changes take place in gentleness and spaciousness, not under the pressure.

londonpondon

DOUCE TRAVERSÉE

J’ai exprimé dans mon blog précédemment mon étonnement devant une sorte de règle générale en Ashtanga yoga, à savoir combien les enseignants utilisent la force en aidant les élèves dans les asanas (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Il y a des enseignants qui poussent les élèves à leurs limites jusqu’à ce que ça leur devienne totalement insupportable. Le yoga n’est pas une performance. Il ne s’agit pas non plus des buts à atteindre ou un comportement violent envers les élèves. En fait, si nous pensons à la signification la plus profonde du yoga, l’aide dans les asanas n’est pas du tout nécessaire. Le yoga est un art de détachement à l’intérieur de soi.

L’absence de respect de l’enseignant à l’égard des limites physiques de l’élève a certainement des conséquences défavorables pour celui-ci. Comment pourrait un éleve apprendre à respecter davantage ces limites naturelles si l’enseignant les dépasse systématiquement en forçant son corps? Si, par contre, l’enseignant respecte les limites du corps et écoute attentivement la respiration, l’élève peut devenir de plus en plus sensible et va apprendre à respecter ses autres limites personnelles nécessaires. Ceci est important, car lorsque les limites sont malsaines ou mal établies, elles sont la source des problèmes et de la souffrance dans la vie.

Pour défaire ce qui nous limite, nous n’avons pas besoin de nous torturer ou de nous battre sans fin. Une expansion et une transformation se font graduellement et peuvent être travaillées en douceur. Un vrai détachement peut être un moment intense d’humilité sans aucun signe extérieur. Le yoga est un art de travailler des choses profondes dans son propre cœur sans se trouver constamment à ces limites. C’est plutôt une question de conscience par rapport au bon moment pour le lâcher-prise. Les changements positifs se font dans un espace de douceur, non sous la pression.

PEHMEITÄ HAASTEITA

Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani sitä miksi juuri ashtangajoogaan on vakiintunut tavaksi se, että opettaja avustaa oppilasta asanoissa koko ajan voimakkaammin ja aina vain pidemmälle, jopa sietokyvyn rajoille (https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/). Monesti ajatus on se, että harjoituksessa pitää alituiseen lisätä panoksia, jotta sillä voisi saavuttaa jotain. Tämähän ei ole mitenkään joogaan sisäänrakennettua eikä välttämätöntä. Jooga ei ole suorituksia eikä tavoitteiden saavuttamista eikä varsinkaan kivun tuottamista. Avustukset eivät ole oikeastaan lainkaan tarpeellisia, jos ajatellaan syvällisemmin joogan toteutumista, mikä voi tapahtua vain hellittämällä.

Sillä, että joogaopettaja ei kunnioita oppilaan kehon rajoja, on pitkälle meneviä vaikutuksia. Miten oppilas voi itse oppia niitä kunnioittamaan, jos opettaja toistuvasti rikkoo kehon rajoja, vääntää väkisin pakottaen oppilaan jatkuvasti ylittämään itsensä? Eikö taas päinvastainen tapa ohjaisi oppilastakin kuuntelemaan itseään tarkemmin? Jos opettaja kunnioittaa kehon rajoja ja kuuntelee hengityksessä ilmenevää viisautta, muuttuu oppilas herkemmäksi ja oppii siten kunnioittamaan muitakin henkilökohtaisia rajojaan. Niiden epämääräisyys kun on monen ihmisen elämässä syy ongelmien synnylle ja kärsimyksen jatkumiselle.

Omien rajojen laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että rääkkää kehoaan ja kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Rajojen viisas ylittäminen tapahtuu asteittain ja sitä voidaan työstää hiljaisuudessa. Todellinen irtipäästäminen voi olla hiljaisuudessaan intensiivinen nöyrtymisen hetki eikä siitä välity ulospäin välttämättä mitään. Joogaharjoittelu voi olla taitoa tehdä merkittävää sisäistä työtä niin, ettei olekaan koko ajan äärirajoilla. Sen sijaan on tietoinen siitä milloin on oikea hetki, milloin kaikki on valmista irtipäästämiselle. Lempeydessä ja avaruudessa tapahtuu enemmän elämänmyönteisiä muutoksia kuin paineen alla.

Photo by Anne

A wise builder

In Ashtanga Yoga practice the only material thing the practitioner has is his/her mat. On the mat (s)he faces him/herself with all the weaknesses and strengths (s)he has. All the Ashtanga practitioners know this, but still every now and then in my workshops people ask my point of view about the use of the props in the asana practice.

When a practitioner prepares him/herself to face him/herself during the practice and assembles a stock of props on that purpose, the meeting with oneself becomes necessarily quite complicated. The props become an entertainment and an action that takes the attention away from the practice and from the practitioner. They disturb the real connection. Those who are attached to the use of props have often a physical problem that can be alleviated with a prop. Nevertheless in Ashtanga we follow the same philosophy of no props when it comes to pain. If an asana hurts you, you need to find a way in your own body to protect the vulnerable area. You don’t put a block to support your body or tie yourself with a strap to help, but you control the weight of that part of the body with your body’s own possibilities. On one hand, you get in touch with a problem behind the pain and on the other hand, you learn to control your body’s different parts in relation to each other from inside.

From embryology we know that life in our body develops around some ordering principles that are called fulcrums. These same fulcrums continue to order life in us during our whole existence. We easily deviate from this natural, original energetic structure when we encounter wounds, accidents or emotional trauma. They remain in our body leaving some parts empty and uninhabited that can be called added fulcrums. These parts are isolated from the whole. If the body contains many added fulcrums, our balance is built on an unbalance or a tension.

The asana practice can undo these knots and allow us to come back to our natural center, to the midline of the body if the practice is a conscious search for a natural balance. We reconnect with these isolated parts and we get them back to the global action of the body. Only if you don’t use props! Because if you do, you keep adding new fulcrums in the body. It gets used to the props and not to itself. It builds a balance with the props, not a one of its own. If all that time we can sacrify for our well-being goes to the creation of new, added fulcrums, the real balance might become unreachable. I guess it’s reasonable not to make new obstacles on our way while we’re getting rid of some others.

13023704_10207703414696539_1701383831_n

BÂTIR SUR DU SABLE

Dans la pratique de l’Ashtanga yoga, le seul matériel que nous ayons dans la pratique, est notre tapis de yoga. C’est sur le tapis que nous faisons face à nous-mêmes, à nos faiblesses et à nos forces aussi bien physiques que psychiques. Tous les pratiquants de l’Ashtanga connaissent ce principe de simplicité, mais néanmoins, on me pose assez souvent des questions sur l’utlisation des accessoires dans la pratique.

Est-ce que nous avons besoin d’être équipés pour nous rencontrer nous-mêmes? Si nous nous préparons pour cette rencontre en assemblant un arsenal d’accessoires, la rencontre devient forcément assez compliquée. Les accessoires dérangent la vraie connexion. Ils deviennent une distraction. L’action qu’ils exigent empêche l’attention sur la pratique et le praticien. Ceux qui tiennent à l’utilisation des accessoires ont souvent un problème physique qui peut être facilité avec un accessoire. Cependant, en Ashtanga, nous suivons la même philosophie du zéro accessoire aussi quand il y a des problèmes physiques. Si nous sentons de la peine dans une posture, nous devons trouver une façon de protégér cette partie vulnérable du corps avec les moyens de notre propre corps. Nous ne mettons pas une brique pour soutenir le corps ou nous ne nous attachons pas avec une sangle, mais nous cherchons à contrôler le poids de cette partie du corps avec les possibilités de notre propre corps. Ça va nous servir d’une part pour nous approcher du vrai problème derrière la peine physique et d’autre part, ça va nous apprendre à contrôler de l’intérieur les différentes parties du corps en relation les unes aux autres.

Nous savons de l’embryologie que le développement de l’embryon se fait selon quelques principes organisateurs. Ces fulcrums naturels organisent la vie dans notre corps pendant notre existence entière. Nous nous écartons facilement de ces fulcrums naturels quand nous rencontrons des accidents, des blessures ou des traumatismes émotionnels. Ces chocs restent dans notre corps en laissant des parties inhabitées, des fulcrums ajoutés. Ces parties sont isolées du reste du systême. Si le corps physique contient beaucoup de fulcrums ajoutés, notre équilibre est construite sur un déséquilibre ou une tension.

La pratique des asanas peut nous permettre de revenir à notre centre naturel, à la ligne médiane, si la pratique est une recherche de l’équilibre naturel consciente. Nous nous reconnectons avec ces parties isolées et nous les regagnons dans l’action globale du corps. Mais seulement si nous n’utilisons pas les accessoires! Car par une utilisation systématique des soutiens externes, nous ne faisons qu’ajouter des fulcrums dans notre corps. Le corps va s’ajuster, s’habituer à des accessoires et non à lui-même. Si le peu de temps que nous avons pour la pratique, va à la création de nouveaux fulcrum ajoutés, le vrai équilibre est encore plus loin. Pendant que nous nous débarrassons de certains obstacles, il vaut mieux pas en créer de nouveaux.

HIEKALLE RAKENNETTU

Ashtangajoogassa harjoittelijalla on harjoituksessa vain matto ja matoltaan hän löytää itsensä kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Tämän ashtangajoogaa harjoittavat tietävätkin, mutta silloin tällöin kursseja pitäessäni tulee silti kurssilaisten taholta esille kysymys apuvälineiden käyttämisestä asanaharjoituksessa.

Minusta näyttää, että kun ihminen kerää ympärilleen välinearsenaalin kohdatakseen itsensä matolla, tulee itsensä kohtaamisesta väistämättä hankalaa. Apuvälineistä tulee viihdykettä ja toimintaa, joka vie huomion itse harjoitukselta ja loppujen lopuksi siis ihmisestä itsestään. Apuvälineihin kiintyneillä ihmisillä on monesti joku vaiva, johon ulkoa saatu tuki tuo helpotusta. Ashtangajoogassa suhtautuminen kehon kipuihinkin noudattaa samaa välineetöntä linjaa. Jos joku asento sattuu kehoon, on olennaista kehittää kehon omaa kykyä suojata kyseistä kohtaa. Ei siis laiteta palikkaa tai remmiä toimittamaan tätä virkaa, vaan kehon painoa ja liikeratoja kontrolloidaan kehon omin keinoin. Näin on yhtäältä mahdollisuus päästä kivun kautta kosketuksiin syvemmällä olevan ongelman kanssa ja toisaalta oppia säätelemään ruumiinosien keskinäisiä suhteita.

Embryologiasta eli alkionkehitysopista tiedetään, että elimistömme kehittyy tiettyjen elämää organisoivien energeettisten periaatteiden mukaan. Kehomme rakentuu näin tietyille tukipisteille ja jatkaa niihin tukeutumista koko elämämme ajan. Usein käy kuitenkin niin, että joudumme näistä tukipisteistä sivuun. Esimerkiksi erilaiset kolhut, onnettomuudet ja emotionaaliset traumat jäävät kehoon eristäytyneiksi kohdiksi ja lakkaavat olemasta yhteydessä muun kehon kanssa. Silloin keho joutuukin hakemaan uudet tukipisteet, jotka saattavat siirtää meidät keskilinjastamme vähän sivuun ja siten edesauttavat virheellisen tasapainon kehittymistä.

Joogaharjoituksessa ihminen pääsee takaisin luonnolliseen keholliseen keskilinjaansa, jos harjoittelu on tietoisesti tämän tasapainon etsimistä. Tällä tavoin nämä kokonaisuudesta vetäytyneet kohdat voidaan myös saada takaisin toimintaan mukaan. Toisin on silloin kun käytetään jatkuvasti  apuvälineitä. Silloin nimittäin luodaan koko ajan uusia epäluonnollisia tukipisteitä. Näin keho totutetaan rakentumaan apuvälineiden varaan eikä itsensä varaan. Pelkästään kehon sopeutuminen apuvälineeseen vaatii jo oman totuttelunsa. Jos kaikki se aika, joka meillä on käytettävänä kehon tasapainottamiseen, meneekin siihen, että luomme kehoon uusia, vääränlaisia tukipisteitä, ei luonnollinen tasapaino löydy luultavasti koskaan. Mukavampaa luultavasti on, jos ei harjoituksellaan kasaa tiellensä uusia vaikeuksia.

Photo Kie von Hertzen