The mysterious body

As a yoga teacher I’m continuously involved with people’s bodies. My long experience in this field has given me a perspective to see how the bodies respond to a single practice and to practicing asanas in longer period of time. As it takes many years to get through the layers in the body-mind, to get there where we really are it’s easy to understand that the short term responses are different from the long term ones. . 

I’ve noticed how some people are able to find new things from the same practice year after year. They learn to resource themselves with it and to take care of themselves through it in a global way. Some other people feel the practice is too harsh, too demanding and too destructive to their body. These people have concluded that Ashtanga yoga is not good for them.

This doesn’t surprise me at all. The asana practice of Ashtanga yoga is so diverse and complete that it finds the blockages and tensions in all of us. It’s in these moments the practitioner’s own awareness will have a really meaningful role. First of all, does the practitioner understand that it’s not the practice’s fault when it hurts? The practice has enabled him/her to face a hidden problem. If the practitioner understands this, can (s)he practice the way that heals instead of hurting more and breaking the body? Do the yoga teachers understand the importance of these situations and do they guide their students with necessary delicateness?

I’d like to share some thoughts about a situation that took place in the beginning of December in my teacher training. A student has been practicing with a few other teachers. I felt I couldn’t support her in the way she was practicing. In my heart it felt impossible to allow a practice to go on with my help because of the lack of energy connections. The energy had breaches, the connections were broken and it seemed to me the practice would create more problems. More severe problems. 

But then, even if in this kind of a situation the student and the teacher agree how to go on together (as we did), the real question is, how does the body react when the coordinates change? The body is always slow. It has its own rhythms and its own intelligence. It needs time to experience and to adapt. It’s not enough to have a correct opinion to make the body accept that.

This made me think once again of the raison d’être of adjusting the students’ bodies. Even if the teacher or the student would know what is right, for a body it’s a shock to have to submit itself to someone’s mental point of view. It’s extremely important to respect the student’s own feeling about his/her body and to guide him/her toward deeper awareness of it. Because if the student doesn’t make his/her sensitivity grow, (s)he will grow to be a marionette. (S)he will listen to outer instructions instead of connecting with his/her own sensations and his/her own wisdom.

I believe the best result from the asana practice comes from the student’s absolute right to be totally and freely him/herself and the teacher being present with his/her wisdom – the wisdom that may include another perspective to do things. When the student’s awareness is ready, his/her body is ready too. Then two bodies communicate. 

If the practice is built on a fragile foundation, the result will be physically and psychically worse and worse. The teacher should never help the student’s body with his/her thoughts. The heart has the wisdom and the patience required for a healthy outcome.

I’ve written earlier two posts about the physical boundaries and how I feel it’s violent to interfere a student’s body:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ and https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

IMG_2077

CORPS MYSTÉRIEUX

En tant que professeur de yoga, je travaille continuellement avec le corps humain. La longue expérience que j’ai dans le domaine des asanas, m’a doté d’une perspective sur les réponses des corps à une seule pratique et à la pratique des asana dans une période de temps plus étendue. Comme ça prend des années à pénetrer les couches du corps-mental pour arriver là, où nous sommes vraiment, il est bien compréhensible que les réponses de court terme sont différents de celles de long terme.

J’ai noté qu’ il y a des pratiquants qui arrivent à puiser de nouvelles choses d’une même pratique, qui peuvent se ressourcer avec et qui apprennent à se soigner dans les moments de peine. Et puis, il y en a qui pensent que cette pratique leur est trop exigeante, trop épuisante, et qu’il y a quelque chose qui contribue à casser le corps. Ces gens-là ont conclu que la pratique de l’ashtanga ne leur convient pas.

Ceci ne me surprend pas. La pratique des asanas dans le yoga ashtanga est tellement diverse est complète qu’elle touche tout un chacun d’une manière ou d’une autre. Elle pénètre dans les blocages et les tensions, et c’est à ce moment-là que la conscience du praticien/praticienne tient un rôle significatif. Est-ce qu’il/elle comprend que ce n’est pas la faute de la pratique et que c’est justement la pratique qui l’a mis(e) face à son problème. S’il/elle comprend cela, la suite, c’est de comprendre, comment agir pour que la pratique guérisse au lieu de casser. Est-ce que c’est évident pour les enseignant(e)s du yoga de saisir l’importance de ces moments et est-ce qu’ils/elles guident leurs élèves avec une délicatesse nécessaire?

Je voudrais partager une situation que j’ai vécue en début décembre dans une de mes formations de professeur de yoga. Il y avait une élève qui jusqu’ici a pratiqué avec d’autres enseignants et appris la pratique de telle façon qu’il m’était impossible de la soutenir. Dans mon cœur, je ne pouvais pas assister à une pratique dans laquelle les connexions énergétiques n’étaient pas construites. Les connexions manquantes n’avaient pas été vues ni respectées. Il y avait des troues dans l’énergie, des coupures dans les connexions et il me semblait, que la la pratique allait conduire l’élève vers des problèmes. Vers des problèmes aggravants.

Mais même si dans une situation pareille, l’élève et l’enseignant(e) seraient d’accord comment continuer ensemble (ce qui était notre cas), la vraie question est, comment le corps physique vit la situation dans laquelle les coordonnées changent? Le corps est lent. Il a son propre rythme. Il a besoin d’expérimenter, de savourer et de s’adapter. Ce n’est donc pas une garantie suffisante pour le bien-être du corps que l’élève et l’enseignant(e) aient le même point de vue sur le corps.

De cette situation émergeait la pensée que pour le corps, c’est toujours un choc de devoir se soumettre à une opinion – correcte ou pas. Il est extrêmement important de respecter le ressenti de l’élève de son propre corps. Car si on ne lui accorde pas un espace, l’élève va devenir une marionnette et apprend à écouter des instructions externes au lieu de s’écouter soi-même, son ressenti et sa propre sagesse.

Je suis convaincue que le meilleur résultat naît de la liberté absolue de l’élève d’être totalement soi-même et que dans cette liberté, l’enseignant(e) emmène sa présence bienveillante laquelle peut toujours inclure une autre perspective, une autre façon de faire. Lorsque la conscience de l’élève est prête, son corps est prêt. À ce moment-là, c’est les deux corps qui communiquent. 

Si la pratique se construit sur une base fragile, la situation va s’aggraver aussi bien physiquement que psychiquement. L’enseignant(e) ne doit jamais chercher à aider son élève par son mental. Le cœur a l’intelligence et la patience requises pour un résultat sain. 

J’ai écrit deux autres posts sur les ajustements et l’aide dans la pratique – qui  très souvent ne sont rien d’autre que de la violence.

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ et https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/

MYSTINEN KEHOMME

Joogaopetuksessa olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kehojen kanssa. Pitkä kokemukseni erilaisten kehojen parissa on antanut perspektiiviä siihen, miten kehot reagoivat yksittäiseen harjoitukseen ja harjoitteluun ylipäänsä. Koska kestää vuosia päästä keho-mieli -kokonaisuudessa sinne syvyyteen, jossa tunnemme ytimemme, on selvää, että keholliset tuntemukset ja oivallukset lyhyen aikavälin harjoittelusta ovat erilaisia kuin pitkän aikavälin.

Olen saanut nähdä, miten jotkut ihmiset löytävät samasta harjoituksesta loputtomiin uutta, oppivat hoitamaan itseään eri tilanteissa ja osaavat tehdä harjoitusta voimavarojaan lisäävällä tavalla. Jotkut puolestaan kokevat harjoituksen olevan heille liian rankka, liian vaativa tai sisältävän jotain sellaista, mikä rikkoo kehoa. Nämä ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ashtangajooga ei ole heille sopiva laji.

Tämä ei minua hämmästytä. Ashtangajoogan asanaharjoitus on niin monipuolinen ja aukoton, että se löytää kaikista meistä tukokset ja jännitykset. Näissä hetkissä ihmisen oman tietoisuuden rooli korostuu. Ymmärtääkö harjoittelija, että vika ei ole harjoituksessa, jos kehoon sattuu? Harjoitus on tuonut hänet piilossa olleen ongelman äärelle. Jos harjoittelija ymmärtää tämän, osaako hän toimia niin, että harjoitus parantaa eikä satuta tai riko? Kuinka laajasti joogaopettajat ymmärtävät näiden tilanteiden merkityksiä? Osaavatko he ohjata oppilaitaan riittävän hienovaraisesti?

Haluan jakaa tilanteen joulukuun alun viikonlopulta. Olin tilanteessa, jossa joogakoulutuksessani oleva oppilaani on toisten opettajien opastamana oppinut harjoituksen siten, että minun oli vaikea tulla sitä tukemaan. Sydämessäni tunsin, etten voi sallia itselleni sellaisen harjoituksen avustamista, jossa kehon energeettisiä yhteyksiä ei ole rakennettu. Katkenneita yhteyksiä ole tiedostettu ja siten kunnoitettu. Energiassa oli aukkoja, yhteyksissä katkoksia ja minusta tuntui, että harjoitus vie kohti ongelmia. Aina vain pahenevia ongelmia.

Mutta vaikka tällaisessa tilanteessa sekä opettaja ja oppilas voisivat olla yhtä mieltä siitä, miten tästä jatketaan yhdessä (kuten meidän tilanteessamme), on todellinen kysymys se, miten keho kokee sen, kun koordinaatit muuttuvat. Keho on hidas. Sillä on oma rytminsä ja oma viisautensa. Se tarvitsee aikaa kokea ja sopeutua. Ei siis riitä, että oppilas ja opettaja ovat jotain mieltä ja syöttävät näkemyksensä keholle.

Tästä nousi taas kerran ajatus kehon avustamisesta ylipäätään. Vaikka opettaja tietäisi, mikä on oikein, niin on keholle shokki joutua jonkun toisen ihmisen ”oikean” näkemyksen jyräämäksi. On äärettömän tärkeää kunnioittaa oppilaan omaa tunnetta omasta kehostaan ja tukea tämän oman tietoisuuden laajenemista. Sillä jos oppilas ei saa kasvaa herkkyydessä, hän oppii ainoastaan marionetiksi eli kuuntelemaan ulkopuolista ohjeistusta. Joogassa on kuitenkin olennaisinta, että harjoittelija saa yhteyden omiin tuntemuksiinsa ja omaan viisauteensa ja toimii niistä käsin.

Uskon, että paras lopputulos syntyy oppilaan ehdottomasta oikeudesta olla täydellisesti ja vapaasti oma itsensä ja sen lisäksi opettajan läsnäolosta, josta oppilaalle suodattuu aavistus siitä, että on olemassa toisenlainenkin suunta tai tapa. Kun oppilaan tietoisuus on valmis, hänen kehonsa on valmis. Silloin kaksi kehoa kommunikoi. 

Jos harjoitus rakentuu heiveröiselle pohjalle, on lopputuloksena aina vain pahentuva tilanne niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Opettajan ei tulisi koskaan ohjata oppilaansa kehoa mielen tasolla. Sydämessä asuu viisaus ja kärsivällisyys, joita tarvitaan terveelliseen lopputulokseen. 

Olen kirjoittanut aiemmin pari postausta siitä, miten koen ihmisten kehon todellisuuteen puuttumisen väkivaltana:

https://annenuotio.wordpress.com/2016/08/12/soft-challenges/ ja https://annenuotio.wordpress.com/2015/02/10/on-engineering-and-injuring/


Photo by Anne

Advertisements

Balancing

Some time ago I was teaching in Perpignan in France. In the philosophy class I talked about the second sutra of Patanjali’s Samadhi pada. This sutra which gives the definition of yoga is very often translated ”ceasing the fluctuations of the mind”. However the mind can be fragmented without thoughts and the samadhi (yoga) can’t take place. Without thoughts the mental energy is still moving and tries to take form whenever there’s pressure in the body. That’s why I find the version of Jean Bouchart d’Orval exquisite. He says the state of yoga is the end of the fragmentation of the mind.

All this can be felt in the physical body, because it’s the incarnation of the fragmentation or the absence of fragmentation of the mind. And vice versa, the mind’s fluctuations are the reflection of the body. When the mind is agitated, there are marks of past experiences that disturb the body.

The physical practice help us to understand the energy of our body and it opens new perspectives on the quality of our mind too. If the body’s energy is diffuse the mind’s energy is probably the same. Consequently if our body feels like a unity, there are no problems usually in the mind. When we lack strength or balance it’s generally because our mind is attached to something that doesn’t exist at the present moment. This attachement keeps our energy away from now. The result is that the mind and the body are in dissonance.

When I’ve taught body reading I’ve been able to see how sometimes the presence of another person can contribute to find a balance. In my teaching for example it goes like this. I watch the body of my student and even if the energy of the body is segmented, I feel the unity of it in my heart. When the student feels my heart including everything a process starts taking him/her to a deeper balance. How can this balance be seen? Indeed, it can be felt. The moment when the student is conscious of him/herself as a whole, there will be a change in the breathing and energy. Generally this is transferred to the audience which will make a sigh of release. The bodies understand when the state of a single body is in harmony.

This kind of perfect energetical balance is often momentary. Everything changes in interaction with others. We can’t even talk about a real balance when we are alone and isolated. We can see it only in relation to others. As long as there is even an unconscious contradiction or a rejection towards others, we can’t feel peace in the body. So, when the practice has allowed us to find a balance in yoga context, we can observe how this balance goes on in dialogue with the outer world.

We can take the yoga philosophical point of view also to the interaction and see that the mind-body is as fragmented in interaction as it is as an isolated apparatus without contacts. The mind accepts some of the information and the body accepts some of the emotions. Very often both reject something. The conflicts in interaction are usually more profound than just opposite opinions. These conflicts might seem to be in our human relations, but probably it’s the conflict we have with the reality. It’s these conflicts, these blind spots the Family Constellation method is interested in. Through this method we can see the essential connections of our family and how they extend to other human relations we have. As long as we aren’t conscious of our place in our family and as long as we haven’t accepted it fully, we can’t be in balance in other relations either.

In the context of Family Constellation things that have been ignored in the families or those that haven’t been resolved emerge. When others represent our family in front of us, we can just watch and then take our place in the family with a serene heart. Doing that we can find peace also in today’s human relations. That’s what reality does. In these meditative collective sessions all the participants can feel the same kind of release than those watching a body reading. Their bodies breath again: Finally! Finally, we can feel the truth. Where can we feel it? In the body.

Many spiritual traditions share the same knowledge about the mind’s features. The fragmentation Patanjali talks about is our mind escaping the reality. The inner peace can’t be found by creating our own reality. The peace is the result of all things in the consciousness and in the body. The practitioner in harmony with all that has been and with all that is. It’s then the energy field finds a balance too.

IMG_3170 3

ÉQUILIBRES

Il y a peu de temps, je donnais un stage à Perpignan. Dans le cours de philosophie, je parlais de l’interprétation et du choix des mots du deuxième sutra de Samadhi pada de Patanjali. Très souvent, le sutra qui définit le yoga, se traduit ”la cessation des fluctuations du mental”. Et pourtant, le mental peut être fragmenté sans aucune pensée. Car l’énergie mentale bouge, cherche à prendre forme aussitôt qu’il y a une pression dans le corps. C’est pour ça que la version de Jean Bouchart d’Orval me parle. Pour lui le yoga est la cessation de la fragmentation mentale.

Tout cela peut être lu dans le corps physique, car dans celui-là s’incarne aussi bien la fragmentation que la cessation de celle-ci. Et vice versa, les fluctuations mentales reflètent l’état du corps physique. Lorsque le mental manifeste des agitations, il y a dans le corps des marques du passé dérangeant l’équilibre.

La pratique physique du yoga nous aide à comprendre l’énergie de notre corps et cela va nous ouvrir des perspectives sur la qualité de notre mental aussi. Si l’énergie de notre corps est diffuse, celle du mental l’est probablement aussi. Si par contre, notre corps est une unité, il n’y a pas de problème dans le mental. Et lorsque la force ou l’équilibre nous manquent, c’est que notre mental est attaché à quelque chose qui n’existe pas dans la réalité du moment présent. Cet attachement tient notre énergie ailleurs. Le mental et le corps sont en dissonance.   

Quand j’ai enseigné la lecture du corps, j’ai pu constater, que parfois la présence d’une personne contribue à trouver l’équilibre à l’autre. Dans mon enseignement, par exemple, ça se passe comme ça. Je regarde le corps de mon élève et même si l’énergie du corps est segmentée, je sens son unité dans mon cœur. Lorsque l’élève sent le regard qui inclut tout, commence un processus qui va l’emmener dans un état d’équilibre profond. Comment ça pourrait se voir? En fait, ça se sent. Au moment où l’élève prend conscience de lui/elle-même en tant qu’un tout, il y a un changement aussi bien dans la respiration que l’énergie. En général, cela se transmet dans l’audience autour, qui pousse un soupir de soulagement. Les corps physiques comprennent quand l’état d’un corps s’est harmonisé.

Ce genre d’équilibre énergétique parfait est souvent momentané. Tout change dans l’interaction avec des autres. Nous ne pouvons pas parler d’un réel équilibre si nous sommes seul(e)s et isolé(e)s des autres, mais seulement en relation avec les autres. Tant qu’il y a une contradiction ou un rejet par rapport aux autres en nous, nous ne pouvons pas sentir la paix dans le corps. Alors, quand la pratique nous a permis de trouver un équilibre dans le contexte de la pratique, il est temps d’observer comment cet équilibre tient en dialogue avec le monde extérieur.

L’interaction humaine peut aussi être vue du point de vue de la philosophie du yoga. Nous pouvons constater que le mental est aussi fragmenté dans les rapports humains qu’il l’est en tant qu’un appareil isolé de contacts. Il accepte de recevoir certaines informations aussi bien que le corps accepte certaines émotions pour en rejeter d’autres. Les conflits de l’interaction sont souvent plus profonds que des opinions opposées. Nous avons peut-être l’impression que ces conflits sont dans nos relations, mais en fait, très souvent, c’est que nous sommes en conflit avec la réalité. C’est ces conflits, ces points aveugles, qui sont le centre d’intérêt des Constellations Familiales, la méthode qui clarifie les connexions essentielles de notre famille et qui nous montrent comment elles sont toujours dominantes dans nos autres relations. Aussi longtemps que nous n’avons pas pris conscience de notre place au sein de notre famille et tant que nous ne l’avons pas entièrement accepté, nous ne pouvons pas être en équilibre dans nos autres relations.

Dans les séances de Constellations Familiales émergent des choses que les membres de la famille ont ignorées et auxquelles ils n’ont pas fait face. Lorsque les autres prennent les rôles des membres de notre famille et que nous pouvons juste suivre la constellation tranquillement, nous pouvons reprendre notre place dans notre famille avec sérénité et finalement trouver la paix aussi avec notre entourage. Car la réalité fait ça. Nous appartenons tous à notre famille quelle qu’elle soit et quels que soient les évènements qui l’ont touchée. Lors de ces séances méditatives collectives, le groupe entier sent un soulagement semblable à celui que les gens présents dans la lecture du corps. Le corps respire: Finalement! Finalement, on sent la vérité. Où ça? Dans le corps.

La fragmentation dont parle Patanjali est un état inconscient que les autres traditions spirituelles connaissent également. La paix intérieure ne peut pas être trouvée en concentrant son mental pour créer une autre réalité. La paix s’ouvre à nous, quand tout est présent dans la conscience et dans le corps et quand le pratiquant est en harmonie par rapport à tout ce qui a été et tout ce qui est. C’est là, qu’aussi le champ énergétique est en équilibre.

TASAPAINOJA

Opetin jokin aika sitten Ranskan Perpignanissa Patanjalin joogasutria ja puhuin eri tulkinnoista ja sanavalinnoista Samadhi padan toisen sutran suhteen. Monesti joogan määritelmä käännetään tuossa sutrassa mielen liikkeiden lakkaamiseksi. Kuitenkin mielen energia voi olla hajallaan silloinkin, kun ajatusta ei ole. Siksi tunnen Jean Bouchart d’Orvalin tulkinnan todella osuvaksi: Jooga tarkoittaa mielen hajaannuksen päättymistä.

Tämä kaikki on luettavissa kehosta. Siihen ruumiillistuu niin mielen hajaannus kuin hajaannuksen päättyminenkin. Ja toisinpäin. Mielen sisällöt heijastelevat kehon tilaa. Kun mieli on häiriöinen, on kehoon jäänyt jotain epätasapainoa menneisyyden kokemuksista.

Kehollinen joogaharjoitus auttaa ymmärtämään kehomme energiaa, joka avaa meille myös mielemme laatua. Jos kehomme energia on hajallaan, niin on luultavasti mielemmekin. Jos kehomme tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mielessämme tuskin on suurta pulmaa. Kun kehossamme ei ole voimaa tai tasapainoa, johtuu se yleensä siitä, että mielemme on kiinni jossain asiassa eikä siis tässä hetkessä. Tämä pitää energiamme muualla ja mielemme ja kehomme riitasoinnussa keskenään.

Kehonluentaa tehdessäni olen havainnut, miten joskus toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa löytämään tasapainon. Se tapahtuu omassa opetuksessani esimerkiksi siten, että katson oppilaan kehoa ja koen tuon kehon ykseyden sydämessäni, vaikka oppilaan energia olisi segmentoitunut. Kun ihminen saa kokea katseen, joka sisällyttää itseensä kaiken, alkaa prosessi kuljettaa häntä oikeaan tilaan ja jossain vaiheessa kehoon asettuu syvällä tuntuva tasapaino. Miten se näkyy? Se oikeastaan tuntuu. Kun ihminen itse tiedostaa itsensä yhtenä kokonaisuutena, tapahtuu energiassa ja hengityksessä muutos. Tällöin yleensä koko ympäristö hengähtää helpotuksesta. Kehot ymmärtävät, kun toisen ihmisen kehon tila on harmonisoitunut.

Tuollainen kehollinen rauha on hetken kokemus täydellisestä tasapainosta. Kaikki muuttuu taas vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tasapainosta ei oikeastaan voi puhua silloin, kun ihminen on yksinään ja erillään muista, vaan se koetaan suhteessa muihin. Niin kauan kuin yhteydessä muihin ihmisisiin on vaikka alitajuisestikin joku ristiriita tai torjuminen, ihminen ei löydä rauhaa kehoonsa. Niinpä kun harjoittelu on sallinut tasapainoa harjoitusolosuhteissa, onkin aika tarkastella, miten tuo tasapaino pysyy suhteessa ulkomaailmaan.

Myös vuorovaikutustilanteita voisi katsoa joogafilosofian näkökulmasta ja todeta, että niin mieli kuin kehokin on fragmentoitunut ihmisten välisissä suhteissa. Mieli jättää jotkut asiat näkemättä, keho suostuu kohtaamaan vain tietyt tunteet. Ristiriidat vuorovaikutuksessa ovat usein syvemmällä kuin mielipide-eroissa. Me voimme kokea ristiriidan ihmisten välisenä, mutta yleensä se on meidän omassa suhteessamme todellisuuteen. Tällaisia asioita, sokeita pisteitä, tutkitaan Perhekonstellaatiometodilla. Se tuo esiin sukumme oleelliset kytkökset, jotka hallitsevat myös muita ihmissuhteitamme. Niin kauan kuin emme ole tiedostaneet ja hyväksyneet omaa paikkaamme suvussamme, emme voi olla täysin tasapainossa muissakaan ihmissuhteissa.

Perhekonstellaatiotilanteissa nousee pintaan asioita, joita suvun jäsenet eivät ole suostuneet näkemään ja kohtaamaan. Kun ihminen saa katsoa omaa perhettään muiden ottaessa perheen henkilöiden roolit, hän pääsee yhteyteen todellisuuden kanssa. Hän voi asettua omaan osaansa rauhassa ja löytää sopusoinnun ympäristön kanssa. Jokainen kun kuitenkin kuuluu perheeseensä ja sukuunsa, oli sen tapahtumat tai tunnelmat sitten mitä vain. Näissä meditatiivisissa, kollektiivisissa prosesseissa ryhmä kokee samankaltaisen huojennuksen kuin kehonluentaa seuraavat. Keho hengähtää: vihdoinkin! Vihdoinkin totuus on tässä. Missä? Kehossa.

Hajaannustila, josta Patanjali puhuu on tila, mistä muissakin henkisissä traditioissa ollaan tietoisia. Ihmisen sisäinen rauha ei löydy keskittymällä siten, että itse luo todellisuuden. Se löytyy, kun mieli ja keho ovat hyväksyneet todellisuuden ja ihminen on näin harmoniassa suhteessa kaikkeen, mitä on ollut ja mitä on. Silloin energiakenttäkin on tasapainossa.

 

Photo by Anne

 

 

Carried by the prāna

It happens in the āsana practice that you get out of breath. The only reason for that is that you don’t allow your vital energy, prāna, to move.

Our breathing is connected to our prāna and its circulation in the body. During the inhalation the prāna expands and ascends. This should be felt not only in the chest, but also in the pelvis and in the head. It should find its way to the limbs and beyond the physical body. This is how the prāna moves inside and outside of us unless it’s controlled.

As it’s in the energy body the emotions take place it means that when the prāna is in movement, the emotions are moving too. If the emotions are not allowed to move, if we don’t want to feel, it will affect our energy. When the energy is restricted, the breathing becomes difficult. Very often people hold the prāna in certain areas of the body or they control it trying to keep it inside the body. This control is unconscious.

What is this unconscious control of energy due to? Our prāna is pretty much conditioned by our emotions. We easily use the same emotional paths all the time and this narrowed emotional field guides our prāna and imprisons it in certain channels. For some people for exemple it’s not easy to bear energy that isn’t moving. They might feel powerless or tired or bored or that state can remind them of death. For some others the powerful feeling from a strong energy is something they can’t experience. They don’t know how to feel powerful. Their mindset might be telling them they don’t have the right to be seen, to be heard or to take space.

There are considerable differences between people when it comes to generate energy or lose it by breath. When you hold your breath, you need more energy than if your breathing is free which naturally keeps the energy level high. Un unregular breath is the indicator of holding back an emotion and it means we are disconnected from the real emotion.

In the āsana practice you face all the time different expressions of prāna. At one point you need to make it dense, at some other point very light and open. On one hand if you don’t follow your prāna you disconnect from it and the breathing loses its direction. It becomes separate from the whole. On the other hand if you don’t suppress your prāna, you have a pallet of different expressions in your hands according to what you do.

It would be ideal to do the āsana practice from the very beginning guided by the prāna which means learning to use the appropriate energy at the right moment. Any āsana can be difficult and risky if the breath is not adapted to it. Every āsana has a certain energy behind the form and that’s the wisdom inside the āsana we’re trying to connect to. Further you go in the āsanas more you need to surrender inside of yourself.

Every time we realize we are out of breath we can try to set the prāna free which will show us the emotion behind the prāna. We can take it more as an energetic manifestation, because an emotion is fundamentally an energetic experience. This way we can free stuck emotional patterns. But if we do the āsana practice like sports the psychic soreness unlikely ever diminishes.

504F86E6-00FB-4A7B-95DD-203A2DDD54E1

PORTÉ PAR LE PRĀNA

Il arrive que la pratique des āsanas nous mette hors du souffle. La seule raison pour ça, est que nous ne permettons pas à notre énergie vitale, le prāna, de circuler.

Notre respiration est connectée au prāna et à sa circulation dans le corps physique. Pendant l’inhalation, le prāna est en expansion et ascension. Ceci devrait se faire sentir dans la poitrine, dans le bassin et la tête et le prāna devrait trouver son chemin aussi dans les membres et même au-delà du corps physique. C’est comme ça que le prāna circule, à l’intérieur et à l’extérieur de notre corps, s’il n’est pas contrôlé.

Mais comme c’est dans le corps énergétique, que les émotions se manifestent, ça fait que, lorsque le prāna est en mouvement, nos émotions le sont aussi. Si les émotions ne peuvent pas se manifester, si nous ne voulons pas les sentir, ça va affecter notre prāna. Suite au prāna rétréci, la respiration devient difficile. Très souvent les gens respirent tout en essayant de retenir le prāna dans une partie du corps ou ils le retiennent à l’intérieur des contours du corps. Il s’agit très souvent d’un contrôle inconscient.

À quoi est dû ce contrôle inconscient? Notre prāna circule d’une manière assez conditionnée par nos émotions. Nous prenons facilement les mêmes chemins émotionnels et cela rend notre champ émotionnel plus étroit. Pour certaines personnes, il est difficile de supporter une énergie qui n’est pas en mouvement. Ce genre d’énergie leur donne un sentiment de fatigue, de faiblesse ou d’ennuie ou bien, ça peut même leur évoquer la mort. Pour certaines d’autres, c’est le contraire. C’est les énergies plutôt puissantes qu’ils rejetteraient. Elles ne savent pas comment être puissant, car à l’intérieur, il y a un interdit pour être vu, pour être entendu et pour avoir un espace à soi.

Il y a des différences considérables concernant l’état que la respiration crée. Elle peut générer du prāna ou elle peut aussi en user. Si notre souffle est libre, elle nous permet un niveau énergétique assez élevé, tandis que si nous retenons notre souffle, nous perdons notre énergie. Un souffle irrégulier est l’indicateur d’une émotion retenue et veut dire que nous ne sommes pas en connection avec la vraie émotion.

Dans la pratique des āsanas, nous sommes constamment face à des expressions différentes du prāna. Dans un moment, nous devons le densifier, tandis que dans un autre, il faut qu’il soit léger et ouvert. Si nous ne suivons pas notre prāna, nous sommes déconnectés de lui et la respiration devient quelque chose de séparé de ce tout que nous sommes. Nous avons besoin de toutes ses expressions possibles. Si nous ne diminuons pas notre prāma, nous avons à notre disponibilité toute une palette d’expressions énergétiques divergeantes pour nous soutenir dans ce que nous faisons.

Ça serait idéal de faire la pratique des āsanas dès le début au niveau pranique. C’est à dire d’apprendre à se servir de son énergie d’une façon appropriée et au bon moment.Toute āsana peut sembler difficile et peut présenter des risques si notre souffle n’est pas adapté à elle. Plus nous avançons dans les āsanas, plus nous devons nous abandonner à l’intérieur de nous. Derrière sa forme, chaque āsana contient une énergie spécifique qui est la sagesse même que nous cherchons. 

Lorsque nous nous rendons compte dans la pratique, que nous sommes hors du souffle, nous pouvons tenter de libérer le prāna, ce qui peut nous permettre de distinguer l’émotion retenue derrière le prāna. Nous pouvons la considérer plus comme une manifestation énergétique, parce que fondamentalement une émotion est toujours une expression énergétique. Petit à petit, nous pouvons éventuellement nous débarrasser des patterns émotionnels. Mais si notre pratique est exercée comme un sport, la rigidité psychique ne va jamais se transformer en une flexibilité psychique.

ENERGIAN KANTAMANA

Joskus āsanaharjoitus saa ihmisen hengästymään. Ainoa syy tähän on se, että vitaalienergia, prāna, ei saa liikkua vapaasti.

Hengityksemmehän on yhteydessä prānaamme, ja sen liikkumiseen kehossamme. Sisäänhengityksen aikana prāna sekä laajenee että nousee ylöspäin. Tämän pitäisi rintakehän lisäksi tuntua selkeästi myös lantiossa ja päässä. Prānan pitäisi voida levitä kehosta raajoihin ja myös kehon rajojen ulkopuolelle. Näin prāna meissä elääkin, ellemme estä sitä omalla kontrollillamme.

Koska energiakehomme on se, missä tunteemme ilmenevät, energiamme liikkuessa myös tunteemme liikkuvat. Jos tunteemme eivät jostain syystä saa liikkua, jos emme halua tuntea, on energiammekin pidätettyä. Ja kun energia on pidätettyä, se ilmenee hengityksessämme. Sen lisäksi, että ihmiset monesti pidättävät prānaa kehon eri kohdissa, he pidättävät sitä kehon rajojen sisällä, ikään kuin energialla ei olisi lupaa ylittää näitä rajoja. Tämä kontrolli on useimmiten tiedostamatonta.

Miksi sitten tiedostamattamme pidätämme energiaamme? Energiamme on pitkälti ehdollistunut tunne-elämämme mukaan. Noudatamme tavallaan samoja tunnereittejä ja silloin energiamme joutuu kavenneen tunnekentän kahlitsemaksi. Joillekin ihmisille on esimerkiksi epämieluisaa kokea liikkumaton ja hiljainen energia. Se saa heidät tuntemaan itsensä ehkä väsyneiksi tai heikoiksi tai sitten se tuntuu pitkästyttävältä tai saattaa muistuttaa jopa kuolemasta. Joillekin toisille puolestaan on vaikeaa kokea vahvoja tunteita, jotka voimakas energia synnyttää. He eivät tavallaan osaa asettua vahvuuteen. Sisäinen tunne voi olla se, että ei saa näkyä eikä kuulua, eikä saa ottaa tilaa.

Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, generoiko hengitys energiaa vai kuluttaako se sitä. Kun hengitys on pidätettyä, sen ylläpitoon tarvitaan enemmän energiaa kuin vapaaseen hengitykseen, joka taas aivan luonnostaan pitää energiatason korkealla. Epätasainen hengitys indikoi sitä, että pidätämme jotain tunnetta emmekä siis ole yhteydessä todellisiin tunteisiimme.

Āsanaharjoituksessa olemme jatkuvasti tekemisissä prānan erilaisten ilmenemismuotojen kanssa, sillä jossain hetkessä meidän tulee tiivistää energiaamme ja jossain toisessa taas päästää se avautumaan ja kevenemään. Jos emme seuraa prānaamme, irtaannumme siitä. Tällöin hengityksestä tulee kokonaisuudesta erillinen tapahtuma ja se ryöstäytyy käsistämme. Parasta on, jos meillä on käytössämme kaikki prānan mahdolliset ilmenemismuodot, sillä silloin se yhdistyy jokaiseen liikkeeseemme tarkoituksenmukaisesti. 

Āsanaharjoitusta olisi tärkeää alusta asti opetella tekemään myös energiatasolla. Se tarkoittaa kehon energioiden säätämistä kulloiseenkin hetkeen sopivaksi. Yksinkertaisestakin asennosta voi tulla vaikea ja riskialtis, jos ei hengitystään sopeuta siihen. Mitä pidemmälle āsanoissa mennään, sitä antautuneempi sisäisen olotilan tulee olla. Jokaisella āsanalla on tietty energia muodon takana. Se energia on āsanan sisältämä viisaus.

Aina kun tunnemme hengästyvämme, voimme yrittää vapauttaa prānaa, jolloin myös pidätetty tunne tulee meille esiin. Voimme yrittää tutustua siihen vaikkapa energiailmentymänä, koska emootio on aina pohjimmiltaan energeettinen kokemus. Näin saamme todennäköisesti vapautettua tunne-energiaamme. Jos kuitenkin teemme harjoitusta urheiluhenkisesti, emme pääse tähän tunneyhteyteen eikä henkinen jäykkyys luultavasti tule āsanaharjoituksella vähenemään. 

Inside the inner child

Most of the people are familiar with the concept of the inner child and many people are also aware of their own inner child. Through practices like yoga we can reconnect to our essence which we can call a child. It’s us on our most authentic, innocent and sensitive mode. When nothing prevents us to be open to this kind of states of mind, we easily recognize the inner child in us through the feeling: This is me! This is my essence!

What’s behind the inner child? The inner infant. The one who didn’t have language, who couldn’t rationally understand what happened, but who felt everything with his/her whole body. The memories of that satge of life are in the body. The mind has often difficulties to accept the feelings of the body that don’t make sense intellectually.

We also have the inner foetus in us. The essence that once was completely connected to the feelings of the mother and the atmosphere around us. The foetus that felt tensions, pressures, lightness, tightness, heaviness, emptiness and each and every heartbeat of the mother. This is still further away from what mind can comprehend, but it’s something we’ve really lived earlier and which has left its imprint in us.

Before we were foetuses we were embryons. Ultrasmall, extremely sensitive, rhythmic creatures. Before we were embryons, we were LIFE ENERGY in movement. This energy is light. Can you remember the light you once were? Can you remember the rhythms you once were? And the stillness in the heart of the movement?

0C12BB1C-B8C8-4D04-9224-3DCB3D45EEC6

À L’INTÉRIEUR DE L’ENFANT INTÉRIEUR

Beaucoup sont familiers avec le concept d’enfant intérieur et beaucoup sont conscients de leur enfant intérieur personnel. Par les pratiques sprituelles comme le yoga, nous pouvons nous connecter avec notre essence que nous pouvons nommer l’enfant. C’est nous, dans notre authenticité, innocence et sensibilité. Lorsque rien ne nous empêche de sentir ces sentiments réels, il y a une reconnaissance immédiate de l’enfant en nous: C’est ça, moi! C’est ça, mon essence!

Qu’est-ce qui se trouve derrière l’enfant intérieur? Le bébé intérieur. Le bébé qui n’avait pas de langage, qui ne pouvait pas intellectuellement comprendre ce qui se passait, mais qui sentait tout avec son corps. Les souvenirs de ce stade de vie sont dans le corps. Le mental a parfois du mal à accepter les sensations du corps qui n’ont pas de sens intellectuel.

Nous avons aussi le foetus intérieur en nous. L’essence qui était complètement connectée à la mère et à l’atmosphère autour. Le foetus sentait les tensions, les pressions, la légèreté, l’étroitesse, la lourdeur, le vide et chaque battement du cœur de la mère. Cet état va encore plus loin de ce que le mental peux comprendre, mais c’est quelque chose que nous avons vécu et ça a laissé des empreintes en nous.

Avant d’être un foetus, nous étions l’embryon. Une créature infinitésimal, extrêmement sensible et rythmique. Et avant d’être un embryon, nous étions ÉNERGIE VITALE en mouvement. Cette énergie est lumière. Pouvez-vous vous souvenir de la lumière que vous étiez? Pouvez-vous vous souvenir des rythmes que vous étiez? Et de la quiétude au centre du mouvement?

SISÄISEN LAPSEN SISÄLLÄ

Monet tuntevat käsitteen sisäinen lapsi ja monet ovat myös tietoisia omasta sisäisestä lapsestaan. Joogalla ja muilla henkisillä harjoituksilla pääsemme yhteyteen tämän ytimemme kanssa, jota kutsumme lapseksi. Se on meidän aidoin, viattomin ja herkin tasomme. Kun mikään ei estä meitä avautumasta näille olotiloille, tunnistamme sisäisen lapsen helposti: Tämä minä olen! Tämä on minun todellinen olemukseni!

Mitä sitten on sisäisen lapsen takana? Sisäinen vauva. Se osa meistä, jolla ei ollut kieltä, joka ei voinut rationaalisesti ymmärtää tapahtumia, mutta joka tunsi kaiken kehossaan. Tuon ajan elämä onkin muistoina kehossamme. Mieli ei aina halua taipua ymmärtämään sellaisia kehotuntemuksia, joihin emme osaa suoraan liittää mitään muistoa.

Meissä elää myös sikiöaikamme. Se osa, joka kerran oli yhteydessä äitimme tunteisiin ja muuhun  meitä ympäröivään tunnelmaan. Sikiönä tunsimme jännitteet, paineet, keveyden, tiukkuuden, raskauden, tyhjyyden – ja äitimme jokaisen sydämen lyönnin. Tämä osa meistä on vielä kauempana mielemme ymmärryksestä, mutta se on jotain todella elävää meissä. Olemme eläneet sikiönä ja myös tuo aika on jättänyt meihin jäljen.

Ennen kuin olimme sikiöitä, olimme alkioita. Suunnattoman pieniä, herkkiä ja rytmissä eläviä olentoja. Ennen kuin olimme alkioita, olimme ELÄMÄN ENERGIAA liikkeessä. Tämä energia on valoa.  Voitko muistaa valon, joka olit? Voitko muistaa rytmit, joissa elit? Entä hiljaisuuden liikkeen keskiössä?

A goal without a goal

As we all know as soon as we become aware of our ego we can watch it loosen its grip. Just to tighten it again. This is the way it goes also in a yoga practitioners’ life. The ego seems to disappear just to reappear in another moment.

But it’s pretty interesting that there are multiple possibilities to make the yoga practice serve totally the ego. You can compete, you can grow in the feeling of superiority or become self-centered. Your growth can be growth in desire to be happy, happier than others.

When yoga became commercialized it changed also people’s mindset about yoga. People are told they can improve themselves, they can become the best version of themselves and this is what the ego likes! It wants to be able to achieve, to profit and to see the results.

The real transformation doesn’t take place through any kind of exercice. It’s not by trying to change yourself you change. Sure you can force anything, but spiritually you remain the same, if you’re not listening to Life. For that you need to surrender. That’s called yoga.

77917F36-1F00-4713-99DB-B7B2FF37DF3C

OBJECTIFS SANS BUTS

Comme nous savons tous, par une prise de conscience par rapport à notre égo, nous  pouvons constater comment sa prise se desserre. Pour se resserrer encore dans un autre moment. C’est comme ça aussi pour les pratiquants de yoga. L’égo paraît disparaître et puis il ré-apparaît.

C’est tellement intéressant, qu’il y ait de multiples possibilités de soumettre le pratique de yoga totalement aux besoins de notre égo. La compétition, la comparaison, l’égo-centrisme. D’avoir pour but rien que son propre bonheur.

La commercialisation de l’enseignement de yoga a eu des répercussions sur la mentalité des gens concernant le yoga. Le yoga a été décrit comme quelque chose qui donne des résultats et qui nous perfectionne. Et c’est exactement ça qui plaît à l’égo: d‘atteindre des buts, de profiter et de voir des résultats.

La vraie transformation ne se passe pas comme ça. On ne change pas en faisant des exercices. On peut forcer le changement, mais dans cette force de l’égo, il n’y a pas de transformation spirituelle naturelle. Si on n’écoute pas la Vie, le yoga ne peut pas faire son travail en nous. Nous devons nous rendre et communier avec cette sagesse. C’est ça, le yoga.

PÄÄMÄÄRÄTÖN PÄÄMÄÄRÄ

Kuten kaikki tiedämme, riittää että tulemme tietoisiksi egostamme, ja voimme huomata, miten sen ote alkaa hellittää. Huomataksemme pian, miten ote sitten taas joissain tilanteissa tiukkeneekin. Näinhän se menee joogaharjoittelijoillakin. Ego väistyy ja ilmestyy pian taas uudelleen.

On monta mahdollisuutta laittaa joogaharjoituskin palvelemaan totaalisesti egon tarpeita. Kilpailla sillä, osoitella muille heidän heikkouksiaan ja tulla itsekeskeisemmäksi. Antaa oman onnellisuutensa nousta elämän tarkoitukseksi.

Kun kaupallisuus on asettunut joogatarjontaan, on se muuttanut myös ihmisten asennetta joogaan. Joogaa myydään sillä, että se tuo tasapainoa, antaa paremman elämän ja tekee meistä parhaita versioita itsestämme. Juuri se on egon ravintoa, voida päteä, kontrolloida ja saada tuloksia aikaan.

Todellinen muutos ei tapahdu harjoituksia toistamalla. Ponnistelemalla muutoksen aikaansaamiseksi, pysytään henkisesti samassa. Vain jos kuuntelemme Elämän viisautta, jooga voi korjata ja tuoda meitä tasapainoon. Jos antaudumme. Eli joogaamme.

 

 

Photo: Anne

🌟 Your light 🌟

Is it so that the meaning of education and civilization has been glorified to such extent that several generations have grown to blindly believe the knowledge also brings happiness? With knowledge and education life gets richer for sure, it gets more colours and brings new opportunities, but the amount of knowledge has nothing to do with the real happiness.

In my yoga classes I meet people with different educational backgrounds. Today almost all the people have accumulated fairly much knowledge, but one reason they come to yoga is because they have lost the connection with themselves. They can’t figure out where they are in this picture.

The practice of yoga can bring a solution. You can start the research of who you are under the knowledge and your experiences in life. Unless the same set up takes place in yoga. Some people go on collecting yoga knowledge, workshops, traditions and they run from one teacher to another, but they don’t find the way to their real self. Even in yoga they fly by the real thing.

In yoga as in life the knowledge has a lot of meaning, but the real peace means a connection with yourself underneath words and thoughts. The connection means being in your core. When you try to go on with someone else’s discoveries and experiences in this field, you’ll never reach the destination. Especially in yoga you can’t go on forever learning things someone else discovered. Yoga is about being here and now, not going forward. Being on your own and feeling your own light. Your light guides you.

🌟 NOTRE PROPRE LUMIÈRE 🌟

Est-ce que l’importance de l’éducation a été tellement glorifiée que plusieures générations ont été élevées dans la conviction aveugle que l’éducation puisse donner aussi le vrai bonheur? Par l’éducation nous avons bien naturellement des couleurs différentes dans la vie et nos connaissances nous fournissent des tas de possibilités, mais la quantité de connaissances ne garantit pas le bonheur.

Dans mes cours de yoga, je rencontre des gens avec différents niveaux de formation. Il y en a qui ont une bonne éducation et des connaissances parfois énormes et spécifiques, mais une des raisons pour laquelle ces personnes viennent au yoga, c’est qu’elles ont perdu la connexion avec leur for intérieur.

La pratique du yoga peut apporter une solution. Nous pouvons commencer la recherche en creusant sous les connaissances. À moins que la même chose continue dans le yoga. Il y en a qui collectent des stages, des traditions, fréquentent des enseignants différents, mais ne trouvent toujours pas eux/elles-mêmes, car ils/elles se cherchent en dehors d’eux/elles-mêmes.

Dans le yoga aussi bien que dans la vie, les connaissances sont importantes, mais la paix véritable se trouve dans la connexion avec notre vrai être. Si nous essayons de profiter des connaissances, des découvertes ou des expériences de quelqu’un d’autre, nous manquons notre cible. Le yoga veut dire être présent, et non courir. Être autonome et connaître sa propre lumière. Notre lumière nous guidera.

21994335_1446993332053531_5006598022994937525_o

🌟 OMA VALOMME 🌟

Onkohan sivistyksen merkitystä korostettu niin paljon, että monta sukupolvea on kasvanut sokeaan uskoon sen suhteen myös onnellisuuden takeena? Tiedon ja koulutuksen myötä elämä saa tietenkin paljon sävyjä ja siitä nousee erilaisia mahdollisuuksia, mutta tietomäärä ei korreloi sen syvän onnellisuuden kanssa, josta joogassa puhutaan.

Näen tätä omilla joogakursseillani, joilla tapaan ihmisiä hyvin erilaisista koulutustaustoista. Monet ihmiset ovat kerryttäneet itseensä tietoa, mutta yksi syy miksi he tulevat joogaan, on se, että he ovat kadottaneet yhteyden itseensä.

Jooga voikin tuoda ratkaisun. Ihminen voi lähteä etsimään itseään tietomääränsä alta. Ellei sitten sama jatku myös joogassa. Jotkut nimittäin haalivat tietoa, kursseja, oppeja ja opettajia, mutta eivät löydä yhteyttä siihen keitä ovat. He kiitävät jälleen itsensä ohi.

Tieto on tärkeää yhtä lailla joogassa kuin elämässäkin, mutta todellisen rauhan saavuttamiseen tarvitaan yhteys itseen. Sellainen yhteys, jossa voi todella kohdata ydinminänsä. Jos yritämme edetä jonkun muun kokemuksilla, emme koskaan löydä perille. Siksi jooga on pysähtymistä, ei eteenpäin menoa. Joogassa ei kysytä muilta, eikä myöskään loputtomiin opetella muiden kokemia asioita tai yritetä samastua niihin. Jooga on riippumattomuutta ja se taas tarkoittaa sitä, että henkisesti olemme oman valomme varassa. Oma valomme ohjaa meitä.

Photo by Otto Tarvainen

capacity

Some people seem more capable than others. Capable of understanding, learning and doing things. Also in the practices of dance and yoga some seem to get to the essence immediately and others not getting anywhere even after years of practice. Often we think that people have a different capacity, that’s all. As if the capacity was an inherent feature. But the capacity can grow too, if the openness grows.

Our capacity is linked to openness. Whenever we approach dancing with our dance baggage, with our knowledge which is always limiting, we’re not opening ourselves to our full capacity. To the dance of life. It’s the same in yoga, whenever we have ideas about how it should be done or what should happen, we limit ourselves.

In any field, learning is connected to the level of consciousness. When it comes to yoga and dance, the consciousness is tightly connected to the sensations. If you don’t feel, if your body is not sensitive and if you’re not emotionally sensitive, you can’t really get anywhere. The first thing is to feel. Then to be conscious of that feeling. And then to open oneself to infinity.

Openness is one of the most difficult things in life: to open ourselves to life, to infinity every moment anew. All dance and yoga disciplines can be great ways to learn about openness if we don’t get stuck with the form and thus stop the stream of the infinite potential in us.

13442671_1208506812516215_8545097870833273771_o

CAPACITÉ

Il y a des gens qui semblent avoir plus de capacité que les autres. Ils sont capables de comprendre, d’apprendre et de faire des choses. C’est pareil dans les domaines de la danse et du yoga. Certains plongent immédiatement dans ce qui est essentiel, et d’autres pataugent des années sans trouver leur chemin malgré la pratique ardente. Souvent, on pense que c’est parce que nous avons tous une capacité différente et c’est tout. Comme si la capacité était quelque chose d’inhérent en nous. Mais la capacité grandit aussi si notre ouverture grandit.

Notre capacité est liée à notre ouverture de cœur et d’esprit. Quand nous nous approchons de la danse avec notre bagage de danse, avec notre savoir, c’est que nous sommes déjà limités et nous pouvons pas nous ouvrir à notre capacité réelle. À la danse de vie! C’est la même chose dans le yoga, dès que nous avons des idées sur comment ça devrait être fait et sur ce qui devrait en résulter, nous nous limitons.

Dans n’importe quel domaine, l’apprentissage est connecté au niveau de conscience. En ce qui concerne la danse et le yoga, la conscience est intimement connectée aux sensations. Si nous sentons pas, si notre corps physique n’est pas sensible et si nous ne sommes pas sensible émotionnellement, nous pouvons pas avancer. La première chose, c’est de sentir. Après, il faut être conscient de cette sensation. Ensuite, on peut s’ouvrir à l’infinité.

L’ouverture est une des choses les plus difficiles d’avoir, de faire renaître à chaque instant dans la vie. Comment s’ouvrir à la vie, à l’infini continuellement? Toutes les discplines de danse et de yoga sont des possibilités d’apprendre davantage sur l’ouverture si nous ne restons pas attachés à la forme et par cela, nous n’arrêtons pas le potentiel infini en nous.

KAPASITEETTI

Joillain ihmisillä vaikuttaisi olevan enemmän kapasiteettia kuin toisilla. He ymmärtävät enemmän, oppivat nopeammin ja tekevät paremmin. Joogassa ja tanssissakin vaikuttaa siltä, että jotkut pääsevät samantien olennaiseen sisälle ja jotkut taas eivät saa kapasiteettiaan käyttöönsä vuosienkaan harjoittelulla. Joskus ihmiset ajattelevat, että näin kuuluu ollakin. Olemme erilaisia. Mutta kapasiteettiaankin voi kasvattaa – kasvattamalla avoimuutta.

Kapasiteettimme on kytköksissä avoimuutemme asteeseen. Jos lähestymme tanssia tanssitietomme ja tekniikan kautta, rajoitamme jo itseämme emmekä voi avautua koko kapasiteetillemme. Elämän tanssille. Samoin on joogassa. Jos meillä on ennakkokäsitys siitä miten se pitää toteuttaa, rajoitamme todellista potentiaaliamme.

Millä tahansa saralla oppiminen on yhteydessä tietoisuuden tasoon. Joogassa ja tanssissa tietoisuus on tiiviissä yhteydessä kehon tuntemuksiin. Jos emme tunne kehollamme ja jos emme ole herkkiä emotionaalisesti, emme pääse avoimuuden tilaan. Ensimmäinen asia on tuntea. Sitten tulla tietoiseksi siitä mitä tuntee. Ja sen jälkeen avautua sille mitä on.

Avoimuus on yksi elämän vaikeimmin toteutettavista asioista. Se, että todella avaudumme elämälle joka hetki uudestaan. Kaikki tanssi- ja joogatraditiot ovat loistavia mahdollisuuksia oppia avoimuudesta, kunhan emme juutu pintatasoon kiinni ja tällä tavalla sulje itseltämme pois loputonta mahdollisuuksien virtaa.

 

Photo Catherine Chenu